Jouluista tunnelmaa

Ystävä kirjoitti omassa blogissaan joulumarkkinoista Berliinissä. Suomessa ei tällaisia ihanuuksia ole tarjolla. Saksalaisen perinteen joulutorit ovat omaa luokkaansa. Suomessakin pääsee jouluisille toreille, jos osaa etsiä. Nohevana olen seurannut Jyväskylän käsityö- ja joulumarkkinatarjontaa tässä joulun alla Muutamissa olen vieraillutkin.

Suomen Käsityömuseon Käsityöläisten Joulutori

Joulutorilla oli laaja valikoima erilaisia käsityöläisten kojuja. Olisin halunnut huovutetun liivin ja ostin nappikorvikset. Tila on ahdas kierrellä, mutta ajan kanssa löytyi paljon korukäsityöläisiä. Kaipailin enemmän puu- ja keramiikkatuotteita, mutta kaipa joulun alla menee enemmän korua ja vaatetta. 

Paviljongin Joulumarkkinat

Paviljongissa järjestetään vuosittain iso messutapahtuma, jossa on aivan käsittämättömän paljon suomalaista tuotetta myynnissä.  Krääsää oli tarpeeksi, mutta yllätyin, kuinka paljon suomalaiset tienaavat leipäänsä käsityön ja oman ruokatavaramyynnin kautta. Markkinoilta löytyi erilaista herkkua marjoista hunajaan ja leipäsiin. Myynnissä oli kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta en löytänyt montaa kiinnostavaa pöytää. Markkinoilla on aina markkinatunnelma, vaikkakin jouluinen. Pidän enemmän pienimuotoisista myyntitapahtumista.

Lutakon Rock-kirppis

Lutakossa järjestettiin perinteinen Rock-kirppis ihan Paviljongin vieressä. Mentiin suoraan Paviljongista Lutakkoon. Tarjolla oli joulupuuroa ja voitin mantelista kirjan! Ostin kirppikseltä villatakin. Kirppis oli kyllä rock. Huomasi selkeästi kulttuurien eron näissä naapuritapahtumissa. 

Tällaista joulumeininkiä täällä. Haluaisin silti käydä ihanalla saksalaisella joulutorilla ja uoda höyryävää Glühweinia. Näin tunnelmia koulupäivän keskeltä.

PS. Mietin mitä tägejä laitan tähän juttuun ja tuli mieleen messujen ja festivaalien ero. Messuilla on kaupallinen tavoite ja festivaalilla sisällöllinen. Siis jos kyseessä on taidemuoto esim. se minua kiehtova kirjallisuus.

Suosittelen

Minä aina vaan suosittelen kaikkea täällä blogissa. Onko niin, että kaikki kulttuurielämykset laittavat mielihyvähormonit liikkeelle ja niissä höyryissä suosittelee mitä vaan? Vai olenko niin valikoiva (tai pelkuri) että menen vain tiettävästi kiinnostaviin kulttuuririentoihin? Kallistun siihen, että elämysteollisuus vie minua. Suosittelen, jos olen kokenut elämyksen, koska ne aina koskettavat jollain tavalla. 

Tunnetko coverbändin? Tiedätkö teoston?

Opiskelujen tohinassa opin uuden asian, joka on ihan päivänselvä, jos vähän miettii. Tiedän paljon coverbändejä, mutta en usko lainkaan että näistä edes murto-osa ymmärtää maksaa esityksistään tekijänoikeusmaksuja. Tiedäthän sen teoston, jota piraatit parjaa?

Teostolle kuuluu maksaa aina, jos käyttää tekijänoikeuden alaista tavaraa julkisesti. Toki joskus voi vedota sitaattioikeuteen eli lainata sanojaa, kuvaajaa tai muuta tekijää lähdetiedot mainitsemalla. Tämä ei kuitenkaan päde kokonaisen laulun esittämisessä tai näyttäessä filmiä. Aina pitää muistaa kunnioittaa idean isää tai äitiä. Miksi tämä on niin helppo "unohtaa" ja ohittaa?

Strada on suomalainen tie

Suomenruotsalaiset tekevät sen aina paremmin. FST5-kanava lähettää upeaa suomalaista makasiiniohjelmaa. Suomelliset kanavat eivät niinkään. Siksi ei voi ylistää tarpeeksi ohjelmaa, jota ihailen. Katso Strada!

Strada on kulttuurimakasiiniohjelma, joka käsittelee asioita oikean rennolla mutta ammattitaitoisella ja sopivan ajankohtaisella otteella. Postauksen otsikkokin kertoo, että tällä linjalla YLEn toivoisin jatkavan. Olen nähnyt Stradassa taiteen ja kulttuurin merkkihenkilöitä, seurannut keskustelua alani ilmiöistä ja ennen kaikkea löytänyt näkökulmia.

Edellinen Strada käsitteli aihetta, onko taiteesta kadonnut isänmaallisuus. Onko? Hyvä keskustelunaihe pitkällekin depatille, mutta olivat monet ohjelmassa haastatellut sitä mieltä ettei ole. Ja käskivät varoa nationalismia ja rasismia. Kaiken voi lyödä yli, myös ylpeyden omasta kotimaastaan. Minä puolestani pohdin ohjelman jälkeen, millaista nykyajan suomalainen taide on. Voiko sen sanoa vasta, kun huomaamme aikakauden vaihtuneen ja nimeämme edellisen? Kansallisesta on tulossa epämuodikasta ja jopa hiukan tabun omaista. Kansainvälinen ja globaali ovat trendejä. Minusta ei pitäisi niin kovin korostaa kansoja ja niiden eroja. Ei tarvitse puhua niin isoista asioista, kun asian ytimessä on se, miten toimin ketä tahansa toista kohtaan kohdatessani hänet missä vain.

Suomalaisen vaatteen kansainvälistyminen

Suomalainen vaatesuunnittelu on valloittamassa maailmaa. Siellä maailmalla matkaillessaan on hyvä tietää, kun trenditietoinen muotibloggari tai joku muu mainitsee vaatemerkkejä, milloin täytyy alkaa hihkua Suomen lippua heiluttaen.

Monet nimet ovat meille tuttuja: Tiia Vanhatapio, IVANAhelsinki, Nanso ja Marimekko. Oletkos kuullut näistä:

R/H (Hanna Riiheläinen ja Emilia Hernesniemi)

Samuji (Samu-Jussi Koski)

ILOA (Anu Salonen)

Suomalaista vaateteollisuutta tutkiessani törmäsin L-Fashion Groupiin. Se on iso firma, jonka alaisia merkkejä ovat mm. Luhta, Beavers ja ril's! Suomalaiset ei siis yhtään osaa brändätä. Tuossa yrityksessähän olisi vaikka mitä mahdollisuuksia suomalaisen vaatteen maailmanmaineeseen!

Katsele, tunnustele, haistele, maistele, kuuntele

Suositan käymään perjantaisin ilmaiseksi museoissa. Tänään tein sen itsekin. Kiertelin hyvän tovin Suomen Käsityömuseossa. Museossa on paljon aistein havaittavaa käsityötaidetta. Siis sellaisia joihin saakin koskea. Lisäksi käsityömuseon vaihtuva näyttely 'Parasta puusta' kirvoitti sellaiset nostalgiat ja vau-meiningit ettei paremmasta väliä.

Nautintoa vain häiritsi kasvava kulttuurituottajan identiteettini. Juuri tänään. Se käski koko ajan arvioimaan tilankäyttöä, tunnelmaa, museon näkyvyyttä ja muita täysin olennaisia museovieraan tutkiskelun kohteita. Pirulainen, että korpesi mutta kuitenkin salaa innoissani mietiskelin millaista sisältöä tuottaisin museoon itse. 

Olivat sitten ehtineet edelleni. Alakerran pysyvä näyttely sisälsi jo sen, mitä keksin yläkerrassa kuljeksiessani - nimittäin kaikin aistein koettavan museokokemuksen. Alakerrassa sai sovittaa tuohivirsuja, hipeltää ja kosketella eri materiaaleista valmistettuja käsitöitä, haistaa tervavärjättyä lankaa ja muuta mukavaa. Museon ei ikinä pitäisi olla vain katselua tarjoava paikka. Museon aihepiiriin tutustumiseen tarvitaan muitakin aisteja oli aihe sitten mikä tahansa. Uudenlainen kokemuksellisempi museokulttuuri on onneksi nousemassa. Mutta kyllä museoilla on vielä panostettavaa kuoriutuakseen pölynharmaasta takistaan. 

Palkinto meille, palkinto kaikille

Palkinnoista on nyt ollut minun blogissa juttua, niin jatketaan samasta aiheesta. Tänään palkitaan suomenruotsalaisia blogeja. YLEn Areenasta yritin katsoa suorana Bloggpriset-ohjelmaa, mutta kurjuus, ei minun netti jaksa pyörittää sitä. Täytyy tyytyä lukemaan jostain jälkikäteen. 

Olisin mielelläni etsiytynyt uusien blogien ääreen, koska en lue vielä yhtäkään ruotsinkielistä blogia. Onpahan kumma, etten ole sellaisille sivuille eksynyt ku niin paljon surffailuun aikaani käytän. Ovat piilossa kiven tai kannon alla. Blogiavaruus on uskomattoman monipuolinen ilmiö. Joka kerta blogisurffausta suorittaessani löydän jotain käsittämättömän helmeä tai omituista. (Suoritan, koska olen suorittajaluonne..) Nykyisyydessä, kun eletään niin minusta on asiallista palkita blogeja. Ihan yhtä pätevää kuin palkita radio- ja tv-ohjelmia. Ja yhtä tärkeää. 

Palkinto antaa tekijälle ansaitsemaansa näkyvyyttä ja tietysti arvostusta. Se on kiitoksen symboli. Palkintojen paljoudessa on vaan se ongelma, että niitä tuppaa olemaan kaikelle, jolloin ne kyllä syövät omaa arvoaan. Harmillista, kun kuitenkin yleensä palkitaan merkittäviä asioita ja tekijöitä. 

Tänään radiosta kuuntelin myös Skepsis ry:n antaneen vuoden Huuhaa-palkinnon rannekkeelle, jonka pitäisi hologrammin avulla lisätä tasapainoa ja auttaa urheilusuorituksissa. Palkinto jaetaan vuosittain pseudotieteessä kunnostautuneelle. Perusteluina oli se, että laitteen toimivuuden väittämät ovat täysin tekaistuja, kun tasapainoelimet ovat sisäkorvassa eikä ranteessa. Tämä Huuhaa-palkinto kuuluu siihen kategoriaan, joka ei palkitse hyvällä tahdolla. Lasken samaan luokkaan Vuoden turhimman julkkiksen ja Vuoden turhakkeen palkinnot. Näiden palkintojen avulla halutaan ennemminkin kiinnittää huomio kyseenalaiseen ilmiöön, jota pitäisi edes vähän pohtia palkinnonjaosta luettaessa. Näistä saa joka vuosi kivat naurut. Se on palkinto meille muille kuin palkinnon saajalle.

Tässä voi sitten pohtia sellaista suurta kysymystä, että onko palkitseminen hyvä homma vai eikö? Sitten voi jatkaa miettimällä, että kuka palkinnosta hyötyy ja keiden pitäisi hyötyä? Ja miksi palkintoja jaetaan? Ja miksi mielestäni palkintojen jakaminen on tärkeää ja kuitenkin niitä on mielestäni liikaa? Pitääkö palkinnosta saada muuta kuin tunnustus? Menee yö taas miettimiseksi..

Dekkarit!

Dekkarit! Krimis! Olen unohtanut ne. 

Kuuntelen radiosta keskustelua dekkareista, YLE Suomessa on dekkari-ilta. Siitä muistuikin mieleeni, etten ole lukenut yhtään dekkaria pitkään aikaan. Varmasti luin viimeksi dekkarin rantalomalla. Otin matkalukemiseksi varman herkullista Poirotia. Siitä onkin kolmisen vuotta. Samoihin aikoihin luin joululomalla Outi Pakkasen kirjan, jonka nimeä en muistakaan. Tarkistin: Hinnalla millä hyvänsä (Otava, 2005). 

Olen lukenut paljon dekkareita, koska nautin palapelien kokoamisesta ja muista älypeleistä. Psykologinen dekkari on mieleeni, ei niinkään verinen tai ahdistava trilleri. Trillerit ovat aivan eri genrekin. Niiden välille vain on joskus vaikea vetää raja. Joskus pidän tauon dekkareiden lukemisessa. En jaksa kirjatyypin rakennetta, joka toistuu lajin kaikissa kirjoissa. Sitten taas muistan, miten mukava on kiirehtiä sivulta toiselle etsien syyllistä. Dekkarit sopivat hyvin valoisiin kesäpäiviin. Mutta nautinnollisia ne ovat myös jouluna. Otan taas jonkun dekkarin mukaan joulun viettoon. 

  

Samalla voinkin mainita muutaman tv-krimin, joita seuraan intohimoisesti: Kettu, Midsomerin murhat ja Siska. Että kelpaa katella.

Luova talous - luovuuden kuolema

Luova talous on termi, jota käytetään nykyään hirmuisen paljon. Termi tarkoittaa luovalla kentällä toimivien luomaa alaa, eli kulttuurin, taiteen ja niiden sovelluksia käyttäviä aloja ns. kovien alojen sekasikiöitä.

Luovasta taloudesta on tullut minulle kirosana. Se ei tarkoita mitään ja toisaalta sitä käytetään enenevissä määrin lehtien ja ministeriöiden teksteissä. Luova talous valjastaa luovuuden talouskasvun käyttöön, jolloin luovuus menettää merkityksensä. Kaipaatko perusteluja? Tässäpä tulee.

Luovuus nousee ideasta, unesta, mielikuvituksesta. Talous tarvitsee ideoita, joita yrittäjät käyttävät tahkotakseen rahaa. On siis aivan päivänselvää, että luovuudella halutaan voidella talouden rattaita. Mutta miten tämä luovuus sitten palvelee taloutta? Omalla epäekonomisella tavallaan luovuus tarvitsee ravinnokseen vapautta ja rahavapaita arvoja. Esimerkiksi vaatesuunnittelijat tekevät työtään kvartaalitalouden sääntöjen mukaan, mutta yhä vähemmän mukana on taiteen arvoja. Korostetaan kaupallisuutta, sitä että mahdollisimman moni ostaa nämä retkut juuri meiltä. Siksipä suunnittelijat tuppaavat suunnittelemaan samaa vaatetta kauden väreissä. Ei näin synny helmiä. Vaateteollisuus on vain pintapuolisesti taidetta. Sitä kutsutaan luovaksi taloudeksi, mutta luovuus on siitä kaukana. Luomisen ilokin on varmasti kaukana. 

Oikeaa taidetta on tekstiilitaiteilijan käsityön helmet. Hänenkin toiminimensä on luovan talouden kenttää, vaan termi kuulostaa jo naurettavalta. Se kuulostaa pakosti keksityltä huuhaakäsitteeltä, jonka on tarkoitus kuvata luovan alan teollisuutta, mutta kuulostaakin brändätyltä, sliipatulta sanalta, jolta katosi sisältö heti kun se keksittiin. Luovuutta voi käyttää kaupallisessa toiminnassa, mutta sitä ei voi käyttää tekosyynä nostamaan talouselämän sosiaalista pääomaa. Haluan siis painottaa, että ei voi kaupallistaa luovuutta. Silloin luovuus tekee nopean kuoleman.

PS. Innovaatio on toinen murheenkryyni, jonka luovuus on nyt syönyt suihinsa. Innovaatiot on unohdettu, kun luovuus jyrää. Aiai, kun pahaa tekee tämä bisneskieli.  

Kaupunkien vihreys

Katselin juuri Pasi Toiviaisen Vihreä kaupunki -dokumentin kakkososan Areenasta. Dokumentissa Toiviainen pohtii, miten arkkitehtuuri voisi edistää ekologista ajattelua. Aivan huippuhieno dokkari arkkitehdin näkökulmasta. 

Moderni arkkitehtuuri 1920-luvulla ihannoi liikennettä, joten suunnittelijoilla oli visioita isoista teistä, jotka lävistivät tornitalokaupunkeja. 1970-luvulla ymmärrettiin vihdoin ekokatastrofin olevan lähellä, mutta mihin suuntaan arkkitehtuuri kehittyi. No, ei vihreään. Arkkitehtuurin trendi on ns. vau-arkkitehtuuri, eli suurten nimien suunnittelemaa arkkitehtuuria ilman sääntöjä.

Dokumentissa esiteltiin uutta ekologistakin rakentamista. Onneksi siihenkin panostetaan. Jännittävää olisi asua hobittitalossa, sellaisessa maan alle rakennetussa luolassa. Osa taloista hyödyntää itse maisemaa piilottaen talon maisemaan, osa vihreää ajatusta ja kasvillisuutta talon seinissä ja kasviterasseilla. Kaunis idea. Biolanin, sen lannoiteyrityksen, uudessa päärakennuksessa on juuri tällainen kasviseinä. Luin lehdestä. Kasviseinä ei ole luonnollinen tapa hyödyntää kasvillisuutta arkkitehtuurissa. Se kuluttaa julmetusti vettä ja vaatii monimutkaiset kastelujärjestelmät. Olin mielissäni siitä, että osa arkkitehdeistä haluaa rakentaa luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla, ilman vaikeaa teknologiaa. Vain sellainen rakentaminen on mielestäni kestävää.

Rakastan ekorakentamisen mahdollisuuksien ja kehityssuuntien pohtimista. Voisin asua maankuoren alle rakennetussa luolassa. Voisin kerätä oman energiani tuulesta tai auringosta. Rakentaisin mielelläni puusta ja savesta, ehkä jopa heinäpaaleista. Inspiroivia esimerkkejä on Eurooppa pullollaan. 

afrikkalaista kyläsuunnittelua

Harmi, että silti arkkitehdit eivät halua ekorakentamisesta standardia. He pelkäävät sen pakotteita ja haluavat vain vapauksia. Huono lähtökohta mihin tahansa ammattiin. Arkkitehtuurilla on suuren suuri merkitys ympäristötietoisuuden leviämisessä. Jo siksi, että taloja näkee jokainen ihan joka päivä. Kyllä talotaiteenkin pitäisi jo ajatella ratkaisukeskeisemmin, eikä palvella vain kovan talouden arvoja eli kustannustehokkuutta ja näyttävyyttä arvovallan symbolina. 

Vihreä kaupunki olisi Suomen mittakaavassa pienien tekojen takana. Pienet talot täytyisi eristää oikein. Tälle pienelle vilukissalle se olisi tärkeä askel. Monta ideaa voisi saada saksalaisesta pienestä kaupungista Freiburgista. Siellä on asuinalue, joka saa energiansa aurinkopaneeleista ja tuottaa energiaa jopa yli oman tarpeensa. Kaupunki on muutenkin omistautunut ympäristöystävällisten ratkaisujen etsimiseen ja aikoo vähentää hiilidioksidipäästöjään 40% vuoteen 2030. Aika hyvin valmiiksi oikeilla raiteilla junailevalle paikkakunnalle. Otettaisiin mallia sieltä.

Kahvin tuoksu

Vaikka olenkin oppinut hiljattain (Saksassa toimistotyötä tehdessä) juomaan kahveeta, niin en ole keittänyt pannullista. Tuoksu tulee vaasistani. Tein pienen sisustuselementin kahvipavuista. Ne ovat kauniita ja tuoksuvatkin hyviltä. 

Mietin ensin, onko ruokaa sopivaa käyttää koristeena. Eihän se ole gloobaalin ravintopolitiikan kannalta edukasta. Mutta totesin, että ekologinen koriste ruoka kuitenkin on. Tyydyn tähän perusteluun ja pidän papuni ylpeänä esillä.

Finlandia-ehdokkaasta kohu

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin, mutta heti seurasi perässä kohu. Ehdokas Alexandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen, vaan slovakialainen. Kuitenkaan Suomen Kirjasäätiö ei muuttanut ehdokaslistaa. Oikein.

Aloin kuitenkin pohtia kilpailun sääntöjä. Jos säännöistä poistetaan ehto Suomen kansalaisuudesta, mitä sen tilalle voidaan kirjoittaa? Palkintohan on tarkoitettu suomalaiselle kirjallisuudelle. Säännöissä ei voi lukea "suomenkieliselle alkuteokselle", koska se rajaa ruotsinkieliset teokset pois. "Suomen tai ruotsinkieliselle alkuteokselle" -lauseke taas päästäisi ruotsalaisetkin kisaamaan Finlandiasta. "Suomessa julkaistu teos" ei sulkisi pois käännöskirjallisuutta. "Suomessa asuva kirjailija" pudottaisi sitten ulkomailla eläämäänsä nauttivien suomalaiskirjailijoiden kaartin pois kisasta.

Eihän säännöissä pakosti tarvitse lukea ehdokkaiden asettelusta näin tarkkoja sääntöjä ollenkaan. Juryhan kuitenkin valitsee suomalaista kirjallisuutta, oli kirjailija missä vain tai mistä vain. Ehkä säännöissä pitäisikin vain lukea, että "jury asettaa ehdokkaat (pliis valitkaa viisaasti)." Sitten ne tajuaisivat valita suomalaisia, Suomessa asuvia, suomen tai ruotsinkielisiä kirjailijoita, Suomessa julkaistuja teoksia tai edes sinnepäin.

Odotellaan, mitä säätiö laittaa uusiin sääntöihin. Selväähän on, että sääntöjä pitää vähän muokata hienojen maahanmuuttajakirjailijoiden teosten yleistyessä.

Keramiikka seurasi kotiin

Berliinissä kävin keramiikkamuseossa, jota hehkutinkin täällä aikaisemmin. Nyt sisustelen kotia ja museon keramiikka seurasi minua tänne asti. Kiviseiniin ei paljon porailla, joten ihanat postikorttini kelpaavat seinäkukkasiksi. 

Keraamiset esineet ovat mielestäni usein niin kauniita, että kuvakin riittää rakastumiseen. Sitten kun minulla on hyllytilaa ja vitriiniä ainakin kirjastohuoneen verran, kasvatan kippokokoelmani suunnattoman isoksi. Varoitus, rakas! Meille muuttaa kuppoarmeija. 

Tänään puhuin kauniisti kirjallisuudesta ja kuuntelin erään opiskelijan harjoitteluhistoriaa muotoilun parissa. Se kirvoitti mieleeni ylistäviä sanoja käsityö- ja muotoilutaiteesta. Suuntasin ajatuksiani työuralle muotoilun pariin. Olisihan se mahtava oppia tuntemaan klassikot ja hipeltämään töissä päivittäin kaikkea kaunista. (Jos olisin museossa tai galleriassa töissä.)

Minulle muotoilu on luovia ideoita. Pidän kauneuden ja käytännöllisyyden yhdistelystä, muuallakin, esimerkiksi sisustuksessa. Muotoilu on erittäin tärkeä osa ekologista toimintaa, sillä yksi toimiva ja kestävä esine tukee kestävää kulutusta. Palvelumuotoilukin voidaan laskea samaan veneeseen. Siinä vain ei voida puhua kauneudesta varmaankaan..

Minulla on yksi vähän ruma keraaminen eläinhahmopilli. Sillä on kuitenkin niin kiehtova persoona, että en takuulla luovu siitä. Olenhan valinnut sen jo ihan pienenä tyttönä. Se on kaunis ja kestävä siis hiukan kierolla tavalla. Ja kierous onkin muotoilun ydin, ja huumorin.

Keräilyretki

Tein pienen seikkailun netin maailmassa. Etsin uusia blogeja seurattavaksi, koska blogit ovat vain niin hyvää viihdettä. Olin aivan innoissani, koska retkellä näin mitä kauniimpia sivuja, kuten Sokerihelmen saitti. Esteettistä.

Oikeastaan halusin kertoa ihan tietystä löydöstä. Pieni käsityöputiikki ui suoraan sydämeeni. PaaPii Putiikissa on söpöllä tavalla vinkeitä ja värikkäitä tekstiilitöitä. Tulin iloiseksi. Onneksi siihen ei nykyään tarvita paljon. Ilostun helposti, jos joku tekee asioita rakkaudella. Ystäväni on intohimoisesti mukana opiskelijatoiminnassa, toinen ystäväni on löytänyt elämänilon eläinten hoidosta. Itse näköjänsä arvostan tällä hetkellä kädentaitoja sekä eko-juttuja. Varmasti kuulette vielä minun omiakin yritelmiä tehtailla käsitöitä ja toivottavasti hienoista eko-ratkaisuista. Metsästän niitäkin.

Hyvää loppusyksyä hymyjahtiin! Keräile sinäkin jotain talven varalle, jotain mikä saa hymyämään. Siitä tulee hyvä mieli.

tunnelmakuva

Uusiin sfääreihin

Olen tätä nykyä todella vastaanottavainen uusia asioita kohtaan. Kokeilu on kivaa. Suosittelen kokeilemaan kaikkea vähintään kerran. Paitsi korkeita paikkoja..

Ilmasto ja muutos = turmio

Maailman pinnan lämpötila nousee koko ajan ja ennuste, että vuoteen 2050 lämpötila on noussut kaksi astetta jättää Malediivit veden alle ja useat kuivat alueet asuinkelvottomiksi. Jotta Suomen ilmasto pysyisi laskennallisesti samalla tasolla, ilmastopäästöjä (eli hiilidioksidin ja metaanin jne. tuotantoa) pitäisi vähentää 125 %.

Eihän me sellaiseen lukuun päästä. Se tarkoittaisi että yhteiskunnan pitäisi pyöriä hiilineutraalisti ja vieläpä rakentaa hiilinieluja, jotka vangitsevat kasvihuonepäästöjä maaperään etteivät nee pääse ilmakehään.

Meidän Kioton sopimuksessa määritelty osuutemme päästövähennyksistä vuoteen 2050 mennessä on tasan 0%. Eli pitäisi vain pitää päästötaso siinä, mitä se oli 1990-luvun alussa. Pöhhöh. Naurettavaa, koska oikeasti päästöjä tulee vähentää 90% koko maailman kesken.

Suomen oma tavoite on 5-10% lasku. Verrataanpa näitä naapureiden lukuihin. Ruotsi aikoo vähentää päästöjään 40%, Norja 30% vuoteen 2020 ja olla ensimmäinen hiilineutraali yhteiskunta vuoteen 2040 mennessä. Kööpenhamina on edellä ja  aikoo olla ensimmäinen hiilineutraali pääkaupunki vuoteen 2020 mennessä. Ettäs kyllä tuossa meilläkin olisi vähän paranneltavaa. Surkea panostus tulevaisuuteen. Jossa minä aion ainakin vielä elää enkä odotella haudan pohjalla.

Onneksi pääsen kohta kertomaan Suomen nuorille aiheesta ja toivon, että muutamalle kolahtaa. Voitais tehä jottain yhessä, eikö!

Nuo luvut ja vuosiluvut voipi tarkistaa, koska muistelen näitä nyt ulkoa viime viikonlopun koulutuksesta Ilmari-koulutuksesta. Idea on tärkein. Jotain on tarpeen tehdä ihan kaikkien. Kiitos ja näkemiin!

Sisustusvimma

Muutan kohta uuteen kotiin. Olen niin täpinöissäni, että sukat pyörii jaloissa enkä saa nukuttua. Aikomus on sisustaa vähän uutta tönöä, koska en ole pitkään aikaan päässyt toteuttamaan itseäni. Saatan jopa ottaa vähän maalisutiakin käteen, jos vuokranantaja on suopeamielinen. Sisustaminen on ihanaa ja haaveilenpa salaa välillä sisustussuunnittelijan ammatista. Ehkä ideat ja tatsi pysyvät tuoreempana, jos käyttää kaiken energian vain omaan kotiin. Minulla on kuitenkin niin paljon kiinnostuksen aiheita ammatillisesti muuallakin. 

Sisustaminen ja design kuuluvat yhteen kuin kaksi kärpästä yhteen iskuun, vai miten se meni. Eli kulttuurituotannon alalla muotoilu ja teollinen muotoilu ovat lähellä sydäntäni. Jyväskylässä on menossa Valon kaupunki -tapahtuma. Siihen liittyen kaupungilla on valoteosnäyttelyä ja muuta mielenkiintoista. Siellä suunnalla liikkuvien kannattaa ottaa syksyn viimeisistä valoista kaikki irti!

Museo vai museo

Kävin taidemuseossa ystävän kanssa. Yksikään neljästä näyttelystä ei ollut minun makuuni. Surullisia värittömiä koukeroita ja valokuvia sekä videotaidetta maailmanlopun tunnelmissa. Viimeinen näyttely esitteli naivistisia teoksia, jotka pelottavat minua. Se on niiden naivististen ihmisten pärstässä se uhkaavuus.

Onneksi mukana oli hyvä ystävä. Nopean kierroksen ja tylsistyneen marinan jälkeen suuntasimme viihtyisään kahvilaan porisemaan ja haukkumaan teosten latteutta. Taidemuseo oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Minulla oli oikein mukava päivä. Otsikko viittaa nyt siihen, että tunsin taidemuseon todella museoivan meidätkin. Näyttelyt eivät eronneet juurikaan toisistaan eivätkä herättäneet tunteita. (Paitsi yksi iso kasvain.) Olisikohan tarjontaa liian vähän monipuoliseen näyttelykokoelmaan vai missä mättää? Terveiset taidemuseoihin, että elekää samanaikaisesti montaa mustavalkoista, toistuvia kuvioita ja kuvia esittäviä kokoelmia ottako. Pienen ihmisen pää ei kestä tuollaista yksitoikkoisuutta. Ihanaa että ulkona oli värikäs syksy ja ystävällä kirkas huivi.

Kulttuuria se on kulttuurishokkikin

Palasin kotiin. Alan olla siitä jo iloinen. Menihän siinä jokunen päivä totutellessa pohjoiseen elämään takaisin. Suomen kaupunkisuunnittelu on aivan käsittämätöntä. Kaupungissa on yksi keskusta ja muualla vain asutaan. Palveluja saa hakea kovinkin kaukaa tai sitten lähi-siwasta. Onhan sekin jotain. Kauppa keskellä asutusta. Vau. Muutoin on vain isoja teitä jotka vievät ties minne. Keskustaan kai.

Ruokakulttuuri hämmästyttää myös. Kaiken täytyy olla niin ylettömän kallista, että kukaan ei käy ulkona syömässä ja isossakin kaupungissa on vain kourallinen ravintoloita. Kahviloita vielä vähemmän, leipomoita ei nimeksikään. Kävisin ulkona syömässä, jos siihen olisi vähänkään varaa, vaan on se tehty suomalaisille vaikeaksi. Juhla se on kun syö edes pikapatonkilan leivän. Valitus jatkukoon ensi vuoden puolella, kun ruuan hinta kallistuu HUOMATTAVASTI. Meitä kusetetaan nyt jotenkin. Tässä on joku salaliitto takana, ehkä lihantuottajien johtama, kun viljatuotteet kallistuu eniten. Ei kasvispiiperöitä lisää, he myhäilevät salamyhkäisesti. 

Tässä tarvitaan nyt varmaankin enemmän hengenruokaa että ei kuole nälkään ensi vuonna. Jos aloittaisi harrastuksen. Palataan siihen myöhemmin.

Loppu tuli

Festivaali on ohi ja olo on sen mukainen. Tyhjyys valtasi minut.

Kun on kiinni jossain asiassa todella tiiviisti ja tekee työtä saavuttaakseen jotain, huipulla ei tuule vaan on aivan tyyntä. Ihmettelee, miten tähän on tultu ja miten täältä pääsee pois. Ei nimittäin ajatus kulje, haluaa vain nukkua tai äkkiä uuden projektin. Pitää antaa meidän festivaalijohdolle sapiskaa siitä, että meistä harjoittelijoista ei pidetä huolta. Tänään soittelin töihin, että pitääkö tulla vaiko eikö ja vastaukseksi sain että jos nyt huomenna vaikka tulisit. Että näin. 

Uusi ihastus

Musiikki ei ole mun juttu. Ei näin saisi edes tässä maailmassa sanoa. Mutta olen tekno-ajan kasvatti ja minua ovat viehättäneet aina enemmän hyvät rytmit ja jumputus. Ei sitä voi musiikkirakkaudeksi kutsua. En siis innostu usein uusista artisteista tai edes vanhoistakaan. Nyt kuitenkin ihan salavihkaa aloin kiinnostua yhdestä artistista ikään kuin väsytystaktiikalla. Suomalainen pop on mielestäni yhdentekevää. Inhosin myöskin Chisua. Eilen tajustin, että pidän Chisusta todella. Baden-Baden ja muut biisit alkoivat kuulostaa oikein oivaltavilta ja etenkin melodiat ovat kauniita. Olen kuunnellut samaa naista nyt vuorokauden ajana eikä vieläkään kyllästytä. Tämän täytyy olla se harvinainen ihastuminen uuteen artistiin. Jännittävää. Tai ehkä tämä onkin se keski-ikäistyminen, kun suomalainen musiikki vie sydämen ja kohta maistuu iskelmä. Sitten minut voi poistaa jo tästä todellisuudesta.

Tässä musiikin vaarallisia vaikutuksia. Kiitos viliveli kuvasta!

Mummojen kirjallisuus kukoistaa

Oletteko huomanneet saman ilmiön kuin minä? Ilmiön kirjallisuusmarkkinoilla, joka saa minut poistumaan nettikirjakaupan sivuilta. 

Suomalainen uudempi kirjallisuus keskittyy eläkeläisten ja vanhusten elämän kuvaamiseen. Siihen ikäjakauman kiroutuminen on johtanut. Uudet suomalaiset kirjat eivät kiinnosta minua, koska en jaksa lukea mummoista. Olen vielä väärää kohderyhmää. Ihana se on sitten eläkepäivillä sukeltaa 2010-luvun tuotantoon. Kävin tuossa juuri selaamassa virtuaalista kirja-alekoria. En jaksanut toista sivua pidemmälle, kun kaikki esittelyt alkoivat sanoilla "eläkkeelle jäänyt opettaja", "30 vuotta naimisissa ollut pari" tai "vanhusten psykiatrisella osastolla makaava maija". Minä alan ilmeisesti lukemaan maailman kirjallisuuden klassikoita, kun uudempi tuotanto ei pure.

Haluan omistaa kaiken kauniin

Olen tässä pitempään pohdiskellut, että mistä kerääjä-luonteeni juuret löytyvät. Tarkoitan biologista tarvetta omistaa, mitä näkee. Kerään mukaani kauniit kivet, lehdet, otan valokuvia ja ostan kaiken, mistä pidän. Ei kai se nyt ole niin tärkeää omistaa. Näkemisen pitäisi riittää. Näin kauniin maiseman, taulun, puseron, kiven tai talon voisin ajatella, että se on nyt kaivertanut tiensä mieleeni ja that's it. Mutta jokin patistaa aina ottamaan kaiken mukaan. Pöljiä on ihmiset, kun ei riitä kokeminen. Omistaminen ei onnistu loputtomiin. Kukaan ei voi omistaa rajattomasti ja se ei ole edes tärkeää elämässä. Miksi siis?

Nimimerkillä "töissä ei tapahdu yhtikäs mitään"

Hyvää Maailman rauhan päivää

Meillä on YK:n rauhan päivän kunniaksi 24 tuntia kestävä luenta. Kirjailijat lukevat teoksiaan maailman laajuisesti lähetettävässä lähetyksessä. Tilaisuus on samalla yritys rikkoa jonkinmoinen maailmanennätys, Guinness World Records -kirja on mukana yhteistyössä. En jaksanut kyllä ottaa selvää, mitä ennätystä siellä rikotaan. Meidän festivaalitalon aulassa pyörii lähetys parhaillaan ja kuuluu tänne toimistoon asti innokasta paasausta. Joku kirjalilija on ilmeisesti kirjoittanut itseään innostavasta aiheesta.. vai tekeekö niin kaikki...

Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Festivaalin juhlakalu Liao Yiwu on kadonnut omille teilleen, kun vihdoin pääsi Eurooppaan. Ei minuakaan huvittaisi lukea omia tekstejä kopissa, jos voi seikkailla vieraassa maaimassa. Tai ehkä minä sittenkin istuisin siellä kopissa. Mutta hieno juttu hänelle, että on päässyt matkalle.

Mutta siis luenta jatkuu keskiyöhön saksan aikaa. Suomessa kello yhteen. Saksassa lähetystä päästää ilmoille Sat.1 -kanava. Koska tarkoitus on edistää solidaarisuutta ja erityisesti pitää yhteys sodan jaloissa kärsiviin, luulisi että muualtakin maailmasta löytyy jokunen lähettävä kanava.

Ja juuri kuulin erittäin kauniin tarinan Samuel Shimonilta. Hän itki lukiessaan, sillä hänen kirjoittamansa teksti käsitteli tapahtumaa, josta lähtien hautausmaat ovat ollet hänelle tärkeitä. Liikuttavaa nähdä ihminen tuolla tavoin tunteen vallassa.

Pelastakaa tiikerit, t-i-g-g-e-r-s!

Viuhdoin taas päärautatieaseman läpi kotimatkalla. Se ei ollutkaan enää siellä! Pihalla nimittäin WWF:n kaksi punaista tiikeriä. En ehtinyt ottaa niistä kuvia. En ehtinyt jäädä lukemaan WWF:n tiedotetta. Kaikki oli ohi niin äkkiä. 

Näin käy myös oikeille tiikereille. Kampanja toimi, kun jäin kaipaamaan kadonneita tiikereitä. Tämä on kiinalaisen kalenterin mukaan tiikerin vuosi ja WWF kampanjoi tämän uhanalaisen lajin puolesta. Tiikereiden reviirit pienenevät, salametsästys on valtava ongelma erityisesti itämaisen lääketeollisuuden käyttöön sekä vielä pienet populaatiot johtavat geneettisen vaihtelun taantumiseen eli huonot geenit tuottavat sairaita jälkeläisiä. Suurin osa tiikereistä asustelee USAssa yksityisten omistajien hoidossa. Tämä on aika hälyyttävää. Kaikkien pitää tänä vuonna tehdä jotain tietoisuuden lisäämiseksi ja tiikerien pelastamiseksi. Vetoan teihin rakkaat kanssaihmiset. 

T - I - double G - ERRRRR!

Sisko-kulta, tämä teksti on omistettu sinulle!

Kääntäjä ja kirjailija - kuka on teoksen takana

Tänään seurasin paneelikeskustelua kolmen itäeurooppalaisen ruonoilijan ja kääntäjän sekä kulttuuripoliittisella kentällä vaikuttavan asiantuntijan välillä. Minua kiehtoo kääntämisen taide, sillä itsekin olen sen parissa puuhastellut. Todellakin vain puuhastellut. 

Nämä kolme runoilijaa olivat lahjakkaita useasta kielestä runoja kääntäviä ammattilaisia. Innostavaa oli kuulla, että he kääntävät teoksia, jotka heitä inspiroivat ja tekevät työtä lähinnä rakkaudesta tekstiin. Valzhyna Mort sanoi, että kääntäessä saa hetken kuvitella itse kirjoittaneensa rakastamansa tekstin. Kysyin paneelilta pelkäävätkö he menettävänsä jotain käännöksessä vai onko heillä oikeus tulkita teksti ja kääntää sen pohjalta. Ana Ristovic totesi, että joskus käännös on parempi kuin alkuperäinen runo. Jopa monet runoilijat ovat kiitellen todenneet näin. Siispä kääntän ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että ei saa vangittua alkuperäistä teosta täydellisenä kopiona käännökseen.  

kukkia kääntäjille - käännöskukkia, eh

Kääntäjien työtä arvostetaan aivan liian vähän. Esimerkiksi Jaana Kapari-Jatan suomalainen käännös Harry Potterista on kansainvälisesti tunnustettu oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jos kääntäjä saa erityiskiitosta, se on harvinaisuus. Enemmän puhutaan huonoista käännöksistä ja epäonnistuneista ratkaisuista. Kuka tahansa ei osaakaan kääntää, se on taito. Siksi haluan kiinnittää jokaisen lukijan huomion teoksen toisen taiteilijan eli kääntäjän ammattitaitoon. Kiitos kirjallisuuden suuret mestarit - kääntäjät!

Starstruck

Näin Sofi Oksasen. Olin todella vaikuttunut. Saksaksikin Puhdistus kuulosti hyvältä (kiitos siis kääntäjän) ja keskustelu oli mielenkiintoinen. Oksaselta kyseltiin kirjan taustatyön tekemisestä, teeman eli naisten hyväksikäytön aiheuttamien traumojen käsittelemisen ympärillä kieriskeltiin ja tietysti joku halusi tietää onko Venäjä vielä uhka Virolle. Antoisa tilaisuus, jonka seurauksena minusta tuli Sofi-fani. Nainen on vakuuttava ja niinkin mielenkiintoinen persoona, että festivaalin johtaja jonotti päästäkseen esittelemään itsensä ja kutsumaan vieraille varattuun telttaan. Näin pienen vilauksen myös kirjailija-Oksasen takana piilevää ykssityis-Sofia, kun tilaisuuden lopuksi hän tapasi ystävänsä. Julkisuus on jännä. Hyvin jännä. En haluaisi noin julkista ammattia ikinä. Etenkin kuten Oksanenkin olen useammin kuullut sanovan, että pr:rrän takia ei jää aikaa kirjoittaa. Sehän on se mitä kirjailija mieluiten tekisi. Toivon, että Sofi Oksanen ja muut festivaalilla esiintyvät kirjailijat saavat runsaasti aikaa kirjoittaa lisää ja lisää!

Huomenna pärähtää käyntiin ilb

ilb - internationales literaturfestival berlin. 

Minä olen shuttle-teamissa eli hoitelen artistien autokuljetuksia sun muuta. Ei ihan maailman kiinnostavin homma mutta elintärkeä festivaalille. Jos ei artisti tule paikalle, niin ei ole tapahtumaa. Siksi jännittää joka päivä ensinnäkin saapuvatko lennot perille oikeine matkustajineen. Aistii toimistossa muidenkin jännityksen. Tänään kaikki olivat ensimmäistä kertaa festivaalipaikalla töissä ja tohinaa riitti. Liikaakin minun makuun. Minä jouduin puhelinkammoineni vastailemaan jatkuvasti kiireellisiin puheluihin. Tuskaisa jobi.

Syksyinen festivaaliympäristö on kuitenkin kaunis eli viihdyn toimistolla mainiosti. Kunhan vielä saadaan ne kansainväliset vieraat pyörimään jalkoihin niin tunnelma on katossa. Aamulla aikaisin reippaana hihat heilumaan. 10 päivää lähtee käyntiin nyte.

Artisti maksaa niinkö?

Kukapa on tehnyt töitä ulkomaisten artistien kanssa? Voisiko hän valaista meitä tietämättömiä. Saksassa on tarjolla noin 10 euron hintaisia matkavakuutuksia ulkomaisille vieraille, jolla katetaan viisumiin tarvittava matkavakuutus. Vakutuus otetaan netistä parilla klikkauksella ja paperi tulee postitse parin päivän sisällä. Yritin googlettaa suomalaisia vastaavia sivuja. Ei löydy. Eikä löydy vakuutusfirmojen sivuilla tietoa moisesta. Onko nyt niin, että Suomessa ei ole tarjolla tätä palvelua? Aivan käsittämätöntä. Monissa maissa matkavakuutuksen saaminen on monimutkaista taikka hinta suuri este. Miten tällaiset artistit sitten kärrätään Suomeen, jos ei ole apua antaa. Itsekö pitää artistin pantata talonsa ja lapsensa ja tulla Suomeen esiintymään? Ei voi näin olla. 

Katastrofi lentokentällä johti uskomattomaan päätökseen

Berliinissä on musiikkiviikko menoillaan. Minä kävin Berlin Festivalilla tanssahtelemassa, kun kerran isot festarit oli mahdollisuus kokea. Festarit oli järjestetty kohtalaisen uuteen biletysmestaan eli vanhalle lentokentälle Tempelhofiin. Makea paikka pitää tapahtumia. 

Lääniä riittää ja puitteet on erikoiset, johtopäätös: porukka on mielissään. Sitä paitsi paikalle on hyvät liikenneyhteydet. Kuvitelkaahan tämä kokemusmatka. Jonotettiin sisään ja heti päästiin jonottamaan lentokentän check-in-tiskille rannekkeita. Aulassa taululla, jossa ilmoitetaan saapuvat ja lähtevät lentokoneet, oli esiintymisaikataulu. Festareiden tapahtuma-alue oli koneiden porttien alue. 

Päälava ulkona katoksen alla ja kaksi lavaa huoltorakennuksissa alueen reunoilla. Parasta oli kuitenkin matkalaukkuautoon rakennettu mobil disko, joka ajeli ympäri aluetta. Festarien kattauksessa oli jumputusta, räminää, tekotaiteellista hoilotusta, kapakkakitarointia, egomaanisia keikistelijöitä ja toki tosi hyvää tanssimussiikkia. Minä olin paikassa ensimmäistä kertaa ja aivan myyty. Kaikilla ei ollut yhtä kivaa.

 

Saako valittaa huonoista järjestelyistä, jos itsellä on ollut täydelliset festarit?? Minä olisin ruoskinut itseäni, jos olisin tuon tapahtuman tuottanut. Niin surkeasti tekninen tuotanto epäonnistui. Kerrataanpa. Perjantaina piti yöllä neljän aikaan esiintyä Fatboy Slim pääartistina toisessa huoltohalleista. Niihin oli kuitenkin kapasiteetti aika pieni, koska sisätilat ei vedä koko porukkaa. Lavan sisäänpääsyportilla kiertyi jono jo yhden aikaan, kun Fever Ray aloitti. En päässyt katsomaan, ketään ei päästetty sisään. Toinen halli veti vielä ja siellä soitti kiva pumppu Junip.

Minä lähdin siinä vaiheessa kotiin. Koko paikka oli suljettu 2:30, koska molemmat hallilavojen sisäänkäynnit olivat tukossa. Poliisi pelkäsi, että tämänvuotinen Love Parade toistuisi. Siellä kuoli ihmisiä tungoksessa.

Teknisen tuotannon tyypit oli kyllä nukkuneet, kun sanottiin kuinka paljon porukkaa on tulossa. Vessoja oli joku 30 viidelletoista tuhannelle juhlijalle. Screenejä ei missään. Eturivi näki artistit, muut eivät. Nykyaikana tuollainen ei ole hyväksyttävää. Sitä paitsi bileet oli näytetty suorana telkkarista, eli kotona näki mutta paikan päällä ei. Tunnelmahan kuitenkin on festareilla tärkeintä ja sitä riitti.  

Lauantaille sitten olikin muutettu esiintyjälista, koska juhlat piti lopettaa jo yhdeltätoista. Sopii minulle! Menin kolmelta katsomaan islantilaista Seabearia ja nautiskelin lämpimästä päivästä. Lauantaille sattui joko parempi hengausolo tai oikeasti paremmat bändit, koska tykkäsin kaikesta mitä kuulin. Toki niille, jotka olisivat halunneet kuulla jotain, mikä jäi muutoksien takia tulematta, päivä oli surkea. Sekä niille, jotka eivät muutoksista tienneet ja tulivat myöhään paikalle vain lähteäkseen kohta kotiin.

  

Petyin minäkin osittain. Lauantain miksaajat olivat kuuroja ammattitaidottomia lahnoja. Basso otti rintaan ja yökötti, ja muuten setit soittivat yhtenä mössönä. Pikkuveljelle otin pienen opetusvideon siitä miten ei pidä toimia. Pitää muistaa näyttää. Viimeisen tunnin tanssin hurmoksessa Boys Noizea ja lähdin kotiin kämppiksen synttäreille siinä kymmenen aikaan. Täydellistä! 

Jokainen osaa päätellä tästä, että tuottajilla oli hanskat hukassa. Tuottajanalkuna jäin pohtimaan, miten maksuvirrat toimivat tällaisessa tilanteessa artistien suuntaan. Poliisi katkaisi bileet, eli force majour, mutta onko sillä merkitystä, kun kaikki on lavalle astumista vaille valmista? Toisaalta miten lauantain esiintyjät oli valikoituneet? Oliko paikalla enää ne harvat, jotka eivät suutahtaneet edellisen päivän kommelluksista? Monet esiintyjistä kuittailivat tapahtuneesta :D

Soulwax iski kovaa

Tilaa kirjoittamiseen

Kirjailijoilla täytyy olla päiviä, että repii hiuksia ja hakkaa päätä seinään, kun ei ole yhden ainoaa inspiraatiota. Deadline pukkaa. (Memo minulle: täytyy muuten ottaa selvää, onko romskukirjailijoilla yms. deadlineja siinä vaiheessa, kun luomisprosessi on vielä käynnissä.) Mutta aivan ymmärrän tuskan. Tarvitsee uusia kokemuksia ja pään tuuletusta päästäkseen luomisen ojan pohjalta ylös.

Minäpä tiedän yhden hienon projektin, joka antaa kirjailijoille tällaisen mahdollisuuden. Meidän festivaali ilb ja hotelli Bleitreu, Berliinissä myöskin, ylläpitävät yhteistyössä hanketta nimeltä Literaturraum. Muutamat asiantuntijahenkilöt saavat valikoida kirjailijan asumaan hotellissa kuusia viikkoa, tutustumaan kaupungin kulttuuriin ja eritoten kirjoittamaan uuteen ympäristöön. Kirjailijoilta pyydetään vastapalvelukseksi kirjoittamaan blogimerkintöjä kokemuksistaan. Blogimerkinnöistä on koottu nyt myös kirjanen, jota luen bussimatkoilla. 

kuva projektin facebook-sivulta

Olisipa tällaisia projekteja muidenkin alojen työntekijöille. Minäkin haluan vähän lekotella ulkomailla keräämässä ideoita. Kävin jo kesällä kuuntelemassa, kun asukki Pankaj Mishra piti luentotilaisuuden hotellilla. Herra on erittäin kiinnostava ja älykäs kirjailija, joka käsittelee idän ja lännen kulttuureja lähinnä vertailevalla otteella. Hyllyssä odotteleekin teos "Temptations of the West: How to be Modern in India, Pakistan and Beyond" (Farrar, Straus and Giroux, New York). Toivottavasti ehdin lukea sen. Enää vähän yli kolme viikkoa Berliiniä jäljellä. Ei näistä hankkeista kenellekään haittaa ole, eli toivoisin näitä lisää. Kuten myös Englannissa majailevan ystäväni plokissaan mainitsemia nuorten sosiaalisen tuen hankkeita. Kulttuuria ja toisia ihmisiä me tarvitaan elääksemme onnellisena, ei uutta autoa.

Suomen kirjallisuutta maailmalla

Siitä ei ole kovin kauan, kun Sofi Oksanen voitti taas palkinnon. Tällä kertaa Ranskassa. Puhdistus kohoaa kovaa vauhtia kohti maailman kirjallisuuskuuluisuutta. Puhdistus on myyty jo 30 maahan, saksankielinen käännös on Fegefeuer eli kiirastuli. Sofi esiintyy myös meidän festarilla parin viikon päästä ja minä menen niin katsomaan.

Sofi sopii hyvin meidän festarin vuoden teemaan, jonka on Itä-Euroopan kirjallisuus. Kirja koskettaa varmasti monia vieraita hyvin läheltä. Neuvostoaika ei ole vielä kaukana täälläkään. Onkin oiva sattuma, että kirja pääsee esille tällaisessa tapahtumassa. Muualla ajankohtaisuus on vähän niin ja näin. Puhumattakaan kirjan tarinaan samastumisesta. En nimittäin ymmärrä, miten kirja on myyty esimerkiksi Amerikkaan. Amerikkalaisia ei voisi pieni Viro vähempää kiinnostaa, eikä aihe kosketa kansaa mitenkään. Tarinan täytyy siis kantaa ilman viittausta todellisuuteenkin. 

En aio kirjoittaa kirja-analyysia, mutta täytyy todeta että on hirvittävän painostava teos. Miten joku osaakin. Toisin kirjoittaa Suomen lippulaiva Arto Paasilinna. Hän on se toinen ulkomailla luettu suomalainen, jonka tiedän. Käännetty melkein 50 kielelle sitä miestä. Tykkäsin henkilökohtaisesti tuotannosta nuorena tyttönä mutta nyt vanhana tyttönä ei jaksa purra sama huumori. 

Oma asiantunemukseni loppui tähän joten hain salapaikasta lisää tietoa. Olen ollut jo pitempään kiinnostunut Suomen Kirjallisuuden Seuran alaisesta Finnish Literature Exchange -projektista. Sieltä poimin mielenkiintoista tietoa.

Suomenkielistä kirjallisuutta käännetään siis ehdottomasti eniten saksaksi. Haastavia kieliä ovat norja ja englanti, koska suomen osaajia ei löydy tarpeeksi. Siis aivan outoa, että nämä kielet on niitä haastavia tapauksia. Englanninkielisissä maissa lisää haastetta tuo se, että opuksista vain 1-2 % on käännöskirjallisuutta. Edellä mainittujen kirjailijoiden lisäksi suosittuja ovat Mika Waltari, Mauri Kunnas ja Tove Jansson. Saksassa dekkaribuumi auraa tietä monille Suomen 'dekkaristeille'. Käännetyin kirja on kuitenkin vielä Kalevala. Sitä löytyy maailman hyllyistä yli 60 kielellä. Lisää nippelitietoa voi kaivella FILIn sivuilta ja päteä sitten pubivisassa.

Huikeaa akrobatiaa

Kotiuduin juuri. Sirkus tuli kaupunkiin. Kohtasimme ja rakastuimme. 

Cirque du Soleil -sirkusryhmän Saltimbanco -kiertue on meneillään ja tänään minäkin olin todistamassa Berliinin esitystä. Onneksi olin kiinnostunut tutustumaan taiteenlajiin, josta minulla on aika negatiivisia mielikuvia. Minulle sirkus on huonosti kohdeltuja eläimiä, kani hatusta, surullisen huonoja pellejä ja muutama kärrynpyörä. Ei siis syytä haltioitumiseen. Akrobatia on sen sijaan aina kiehtonut minua ja koska opiskelukavereilla on kuulemani mukaan ollut hienoja sirkuskokemuksia nykyajan sirkuksen parissa niin päätin kokeilla niistä kuuluisinta. 

Taaskaan sisällä ei saanut kuvata, joten laihat ovat otokseni. Kuvailen esitystä. Se oli värikäs. Puvut olivat fantasiamaailmasta ja kovin räikeät. Musiikki tuli livenä ja laulajatar osasi hommansa vähintään yhtä hyvin kuin temppuilijat. Esitys oli monitaiteellinen, eli sisälsi akrobatiaa oih niin monin tavoin, pantomiimia, rytmikästä tanssia, jonglöörin ja ripauksen komediaa. Tunnelma oli kuin pikkukylän juhlissa. Halusin päästä mukaan. Ehkä minusta tuleekin kiertolainen ja alan sirkustirehtööriksi.

Museokierros illan pimetessä

Syksyisin Berliinissä vietetään museoyötä eli Lange Nacht der Museen. Silloin saa ostaa museo/matkalipun, jolla pääsee museoihin ja liikkumaan niiden välillä. Ilta alkaa kuudelta ja museot suljetaan kahdelta yöllä. Huisin jännää. 

Minä poikkesin näissä paikoissa:

• MoCTA, Museum of Contemporary Trash Art
• planetaario
• musiikki-instrumenttimuseo
• keramiikkamuseo

Ensimmäinen oli jätetaidetta tuottava taiteilijayhteisö. Museo oli takapiha, jonka varastotalot olivat täynnä romua eli taidemateriaalia sekä muutama ateljee. Söpöä ja kovin underground-kamaa. Sain vähänkö hyviä askarteluideoita. Terveisiä taas kotiin vaan!

Planetaariossa kävin ensi kertaa ikinä. Kannattaa istua takapenkissä. Istuin keskellä ja sain pyöritellä päätäni koko ajan. Niskat kierossa yritin nähdä millaisia ovat infra- ja gammasäteiden aallot sun muuta jännää. Ihanasti siinä sain pohdiskella maailman ja ihmisen merkitystä, avaruuden laajuutta sekä omaa pienuutta. Rakkaita aiheita. 

MoCTA

Musiikki-instrumentit lennättivät vanhaan aikaan. Suurin osa oli 1600-1900 -luvun alusta. Minua kiinnostivat eniten puhallinsoittimet, mutta eniten näytteillä oli erilaisia kosketinsoittimia. Olisin niin mielelläni ottanut kuvia upeista soittimista, mutta tavarat täytyi jättää narikkaan. Kaupan päälle museossa esiintyi klarinetisti kahden rumpalin säestyksellä koko kierrokseni ajan. Sulosointuja ja erityylisiä kappaleita soittivat. Aloin muistella soittouraani hyvillä mielin. Aika on kullannut muistot.

Viimeisenä suuntasin keramiikkamuseoon. Onneksi jätin sen loppuhuipennukseksi. Olisin viihtynyt siellä koko yön. Kauniita esineitä vitriinistä toiseen. Alussa kuuntelin huilisti-harmonikka-duoa ja sitten alkoi museon johtajan opastama kierros. Erikoisnäyttely oli uraauurtavan saksalaisen keraamikon Paul Dreslerin töitä esittelevä yksityiskokoelmasta koottu pläjäys. Nautinto katsoa väriloistoa ja lasituksen polton taidokkuutta. Keramiikka on haurasta ja samalla voimakasta materiaalia. Se rikkoutuu pudotessaan mutta kuinka sillä voikin muovata niin taidokkaita tai elegantteja muotoja. Ostin tietysti keramiikka-aiheisen lehden lähtiessäni. 

Keramik by P. Dresler

Lange Nacht der Museen on järjestetty vuosittain jo vuosikymmeniä. Miten sitten tapahtumaan järjestetty bussikuljetus ei toimi? Kuskikin tiuskaisi äkäisille kiertolaisille että meidätkin on kuin heitetty kylmään veteen tässä. Organisatorinen ongelma. Toinen oli huonot kylttiopasteet ja bussiaikataulujen puuttuminen. Muuten iso tapahtuma toimi mainiosti. Oppaita oli busseissa ja joka museossa henkilökuntaa ohjaamassa. Tuottajan silmäni bongasi lisäksi hyvän ennakkomainonnan plussana tapahtumalle. Ja yhteistyö julkisten kulkuvälineiden kanssa oli erinomaista, sillä lipulla tosiaan sai matkustaa koko Berliinin alueella iltapäivästä aamuyhön asti. Hyvät bileet ja tapahtumarikas museokierros.

• 
  

Yoli ja soppa

Nautinnot elämässä ovat parhaita pieninä annoksina. Aina jä janoamaan lisää. Torstaisten työpäivien kohokohta on Mittagspause, ruokatunti. Piipahdamme silloisyömään keittoa ja jälkkäriksi jäädytettyä jugurttia. Nami. Sopa cabana on herkullinen lounasravintola. 

Tarjolla on joka viikko erilainen lista, joka sisältää aina noin viisi erilaista keittoa. Jokainen maistamani annos on ollut herkku. Kokeilen Suomessakin sitten höystää hernesoppani mintulla. Se toimii. Ravintola on pieni ja kauniisti sisustettu. Omistaja on iloinen ja ystvällinen nainen, joka toivottaa aina lämpimästi tervetulleeksi. Sopa cabana on parhaimmillaan sadepäivinä, sen tosin tietävät muutkin, koska keitot loppuvat todella aikaisin.

Seuraava ovi keittolasta toimistolle päin on Yoli. Yoli myy probioottista jogurttia, joka on jäädytetty eli pehmiksen tapaista muttei makeaa. Annokseen saa valita  haluamansa lisukkeet. Otan aina kaksi. Toisen marjoja tai hedelmiä ja toisen kastiketta tai suklaapaloja. Hiukan kallista namia, mutta tuotteet on tuoreita ja ensiluokkaisia. Maksan mielelläni.

Eipä saisi Suomessa tällaista lounasta hintaan 6,10 €. Terveisiä Santeri Alkiolle, että keittelee paremmat sapuskat siihen 2,60 € hintaan. Josta tulikin mieleeni, että joku aika sitten kadullani kerättiin allekirjoituksia vetoomukseen saada ilmainen kouluruoka berliiniläisille lapsille. Allekirjoitin!

Tekniikkakin on taidetta

En uskoisi sanovani tätä. Tekniikka on todellista taidetta. Automobilforumissa tutustuin teknisiin taideteoksiin ja todellakin liikkuvan objektin tutkimisesta syntyy Taidetta. Näyttelyn idea todellakin on ollut liikkeen esittäminen teknisten laitteiden avulla ja etsiä fysiikan taiteellinen näkökulma.

Esineitä pöydällä

Koskettamalla näkee esineen olemuksen

Haluaisitko tietää miltä tuntuu istua keskellä hurrikaania? Tiedätkö kuinka pieni liike aiheuttaa ilmavirran, joka liikuttaa tuulettimen ratasta? Voiko kone improvisoida musiikkia Näihin kysymyksiin teokset vastasivat. Ja moneen muuhun. Itse rakastuin paperisilppusateeseen. Nakkelin paperisilppua innoissani ilmaan. Huikea näyttely keskellä autokauppaa. Kaupunki on täynnä yllätyksiä.

Quatsch Comedy Club

On standup-klubin nimi. On toki kuuluisa, varmasti ihan siksi että se mainitaan gradussani. Pitihän siellä sitten päästä käymään paikan päällä. Harmillisesti sattui huono viikko, kun olen ollut vähän alamaissa mutta onneksi nauru piristi.

Klubi on hieno. Oikein teatterin kellarissa, kuten teemaan kuuluu. Jonotin ovella pienen porukan kanssa, että pääsimme kipaisemaan luukulle ostamaan liput. Sitten jonotin salin ovella vartin että pääsin varaamaan hyvästä pöydästä paikan. Sitten istuin tunnin ja odotin h-hetkeä. Tulihan se. Vähänkö siis naurattaa, kun miehet dissaa naisia ja naiset miehiä. Ja mustat omaa väriään ja puolalaiset omaa maataan. Näihin ihmiskunnan universaalin huumorin tukipilareihin koomikot turvautuivat. Hauskaahan minulla toki oli. Täytyi vain niiiiin kovasti keskittyä ja pinnistellä että ymmärsin. Vähän kuin aivokirurgista toimenpidettä olisin suorittanut. Onneksi melkein kaikki nieleskelivät sanoja ja käyttivät hassun hauskoja ääniä. Oli se paljon helpompaa meikäläiselle.

Saa olla tyytyväinen ulkomaalainen, jos ymmärtää vieraan paikan huumoria. Kaksi asiaa, jotka väsyttävät minun pienen pääni on komedia ja puhelimessa puhuminen. Minun mittapuulla olen tosi kova ammattilainen, kun ne hallitsen.

Mutta takaisin klubille. Sieltä sai lähettää kortteja. Terveisiä vaan hellulle! Ja esityksen jälkeen koomikot laskeuttuivat jalustalta ihmisten pariin Happy hourista nauttimaan baarin puolelle. Koko tapahtuman ajan kiersivät tarjoilijat pöytiä. Olivat nohevia, oikein ammattimainen ote. Tykästyin tuotannolliseen toteutukseen tosissani. Pohdiskelin jopa, että kun nauraminen on kivaa, voisinko järjestää sitä toisille työkseni. Terveysvaikutukset komediasta ovat kiistattomat, eli tekisin merkityksellistä työtä. Se on minulla aina se lähtökohta työuralleni.

Nyt kun lukijat miettivät, että miten huumorista voi kirjoittaa niin kuivasti, niin totean asiantuntijana, että ei siitä muulla tavoin voikaan kirjoittaa. Huumori on hauskaa vain hetkessä. Loppukaneetti: jo aikojen alusta miehet, jotka ovat saaneet naisen nauramaan ovat olleet suosittuja. Jo aikojen alusta miehet ovat käyttäneet tätä keinoa päästä muhinoimaan.

Kivitasku

Pienenä keräsin kiviä. Minulla oli hieno iso kokoelma. Olen sittemmin vapauttanut suurimman osan takaisin luontoon. Täällä myydäään kiviä! Turistialueilla on aina kivikauppias tai pari. Ehkä se onkin minun elämäni tarkoitus, perustaa kiviputiikki.

Saako taide pään pipiksi?

Käväisin korkealla. 

Rakennelman juurella

Nykytaidehallissa (Temporäre Kunsthalle) Berliinin museokorttelissa oli laittanut pystyyn jännän, hyvin jännän näyttelyn. Se oli koottu ihmeellisen härvelihökkelin sisään, joka oli rakennettu rakennustelineistä, peitoista, pahvista, autonrenkaista ja vaikka mistä. Näyttelyssä kiivettiin kolmen kerroksen verran ylöspäin. Koko ajan sisäelimeni olivat siis koetuksella, kun koin korkeanpaikankammoisena huimausta ja vatsanväänteitä joka kerroksessa. Lattia nitisi ja antoi periksi ja vähän väliä näki lattian raoista alas. Näyttelyyn mahtuu kerrallaan 45 ihmistä. Turvallisuusohjeissa sanotaan, että vierailu omalla vastuulla. Sokkeloinen tila oli täytetty aivan ihmeellisillä teoksilla. Onko se taidetta, että laatikossa on joulukoristeita ja likaisia purkkeja (ehkä maalia)? Teoksen nimi vapaasti käännettynä Madon varjossa. Mitä tuo mieleen täytetyistä urheilusukista sidottu "verkko", jonka sisällä roikkuu seinillä pornokuvia. Teoksen nimi: Sexy socks.

Taiteen tehtävä on sykähdyttää, antaa ajateltavaa ja herättää tunteita. Todellakin nykytaide tekee sen. Aina miettii päänsä kipeäksi asti, mikä on teoksen sanoma tai onko sillä mitään tarkoitusta ollenkaan. Ja sitten pyörryksissä kävelee ulos todelliseen maailmaan ja uskoo nähneensä juuri oudointa, mitä koskaan tulee kokemaan.

Kunnes vierailee jälleen nykytaiteen museossa.

Vähän tummuneita  pitsoja

Läävä vai sittenkin taideteos "Backstage"

Mainostaja tekee sekunneista taidetta

Olin eilen mainoskuvauksessa statistina. Tehtäväni oli seisoa ja istua. Yllättävän rankkaa. Kuvasimme festivaalille (harjoittelupaikkaani) mainosta, joka pyörii elokuvateattereissa ensi kuussa. Päivä alkoi puoli kahdeksalta, vaikka itse löysin perille vasta tuntia myöhemmin. (Ohjeet ois kivat..) Päivän ohjelman ja turvaselostuksen jälkeen aloimme kuvata yhdeksän aikaan. Kuvaus tapahtui S-bahn-vaunussa eli kaupunkijunavaunussa. jutun juoni meni kutakuinki näin, että mies lukee vaunussa ja alkaa nauraa itsekseen, jolloin toinen mies kääntyy lukemaan samaa kirjaa naapurin olan yli ja yhtyy nauruun. Lopuksi nauraa koko vaunullinen sakkia. 

Sivuhuomautus Joonalle: valitettavasti kuvauksissa ei käytetty lakalla päällystettyjä hampurilaisia tai muuta pientä naposteltavaa.

Hengailin siis junassa ensin kaksi tuntia, kun kuvasimme ensimmäiset 10 sekuntia ja pienen tauon jälkeen istuin toiset kaksi tuntia, kun kuvattiin se toinen puolikas, 10 sekuntia. Sen jälkeen odottelimme lähes kaikkien muiden statistien kanssa pari tuntia, josko meitä vielä tarvitaan. Ei tarvittu ja kolmen aikaan pääsin kotiin. Pitkä päivä. Yllätyin tosissaan, kuinka raskasta ja pitkäveteistä kuvaaminen on. Otos kuvataan tusinan kertaa ja välissä täytyi aina ajaa vaunu takaisin lähtöpaikallekin. Onneksi minusta ei tullut näyttelijää. Taukojen merkitys kirkastui minulle myös. Ei sitä jaksa seisoa kovin pitkään sama ilme kasvoilla, kassi samassa tanassa ja tukka hyvin kovin pitkään. Kuvausrupeaman lopuksi äänitettiin vielä kuoronauru, jota olisi voitu vähän pohjustaa vitsillä että olisi kuulostanut aidommalta.

Oli päivässä kohokohtakin, nimittäin mainoksen päätähti esiintyi lempielokuvassani Goodbye, Leninissä :D

Kokeilin jotain saksalaista - ei makkaraa

Kävin viime viikonloppuna haistelemassa saksalaisen kulttuurin aatelihedelmiä, oluita. Maistelin myös. Mutta ne ei oikeasti olleet edes saksalaisia, vaan belgialainen kirsikkaolut ja irlantilainen Murphy's. Vietettiin nimittäin Berliinin kansainvälisiä olutfestareita. Oluttiskejä riitti parin kilometrin verran ja porukkaa joka tiskille aivan liikaa. Jo tullessa ahdistuin metron keski-ikäiskaljottelijoiden tungoksesta. Olivat aloittaneet juhlijat jossain muualla. En ymmärrä miksi. Mutta en ymmärrä saksalaisia muutenkaan. Olihan se näkemisen arvoista. Festivaalialueella oli joukko esiintymislavoja, joilla soiteltiin epämääräinen määrä torvi- ja marssimusiikkia, saksalaista humppaa ja kännikaraokenkin bongasin. 

Festivaali järjestettiin kadunpätkällä ja eri maiden oluet löytyivät omista ryppäistään. Teemana oli Kaakkois-Aasia, mutta sepä ei näkynyt missään. Löydettiin kaksi vietnamilaista kojua. Suurin osa oli eri puolilta Saksaa. Eurooppa oli muuten hyvin edustettuna, naapurimaat etenkin. Mutta käsittääkseni niissä osataankin oluenpano. Suomalaista kalijaa ei näkynyt. Oli siis täydellinen pettymys, jos luuli löytävänsä jotain eksoottista. Vaan minä koin paljon kaikkea eksoottista, esim. mahtavan karkki-hedelmäkojun tarjonnan herkullisuuden. En voinut vastustaa isoa banaania suklaalla kuorrutettuna ja keihästettynä tikkuun. Nami. Ja niin markkinaista.

 Eipä tarvi Oktoberfestille enää haikailla. Tuo festivaali oli tarpeellinen annos, sopivammassa mittakaavassa pienelle tytölle, joka ei edes pidä oluesta.

Pöljiä on ne esiintyjät ko kehtaa

Tuotantoidea tuli mieleeni unen kautta. Näin omituista unta projektista, jossa järjestimme humakilaisten ja muiden tuttujen kanssa teatteriesityksiä. Teatteri pyöri mielenkiintoisella konseptilla, interaktiivisuudella. Yleisö sai ostaa kalliimman lipun, jolla sai osallistua näytelmään. Henkilöhahmoille oli omat varatut penkit katsomossa ja yleisössä istuvat osallistujat saivat omat vuorosanansa tai vihjeitä omasta osallisuudestaan tapahtumiin. Sitten mentiin! Näytelmä oli murhamysteeri, jota ratkaistiin yleisön edustajien avulla. Konsepti sopi niin hienosti suomalaiseen teatterikulttuuriin, koska meidän on vaikea hypätä mukaan esitykseen, jos emme ole sitä etukäteen suunnitelleet. Suomalaiset lähtevät istumaan ja odottavat muiden tekevän sen nolaushomman, eli esiintyvän. Toisin on esimerkiksi Berliinissä suositulla kokoonpanolla: Blue Man Group.

Blue Man Group soittaa rumpuja ja esitys rakentuu mahtavaan interaktiiviseen spektaakkeliin. Yleisö saa ystäväni sanojen mukaan käyttää lähes kaikkia aistejaan kuuloa, näköä ja tuntoa. Parhaita paloja on ehdottomasti pimeälle lavalle valaistut rummut. Sininen mies alkaa soittaa rumpuja, joiden pinnalle on kaadettu maalia. Maali lentää soitettaessa ilmoihin ja räiskähtelee kauniissa väriloistossa muuten pimeään tilaan. Esitys on valojen ja värien sekamelska, johon liitetään yleisön höykkyytystä yksittäin ja ryhmässsä. Nämä ovat kuulopuheita. Innoissani ahmin esityksestä saamaani kuvailua. En ole nähnyt esitystä itse. Jätän täällä nuo hintavat tapahtumat väliin ja keskityn oman kohderyhmäni tuotantoihin eli opiskelijalompakkoystävällisiin tuotoksiin. Vaikka aion silti panostaa komediaan..

Kuvitukselliset penkit voi tehdä ekosti

Oi, mikä kauppa taas ilmestyi meidän toimiston kulmille! Werkhaus myy suloisia vanerista valmistettuja sisustusjuttuja ja tietenki hauskoja postikortteja ja muuta krääsää. Kaikki tuotteet on sertifioidusta puusta ja lupailevat olla luontoystävällisiä. Minä tietenkin uskon ja ihailen kaupan valikoimaa kuola valuen. Siis tsekatkaa nämä penkit!

Kuva täältä

Pelastakaa Berliini kadotukselta!

Aiemmin kirjoitin Tacheles Kulturhausin epävarmasta tulevaisuudesta. Kulttuuritalon pelastusyrityksen takana on erilaisista taiteilijoista, poliittisista ryhmistä, klubinomistajista ja muista kulttuurista kiinnostuneista koostuva ryhmä Mega Spree, joka yrittää pitää kiinni Berliinin tunnelmasta kaupungin uudistuessa. Berliinin kaupunki suunnittelee mm. moottoritien lisärakentamista, lisärakentamista Spreen varrelle jne. Nämä uudistukset vaarantavat kaupungin kulttuuritarjonnan. Moottoritie jättäisi alleen itäkaupunkia kneipeineen ja vanhoine rakennuksineen, jokimaisemaa rumentaa tulevaisuudessa korkeat, rikkaiden omistamat lasitalot ja koko ajan kaupunki tuhoaa taiteiljoille varattuja tiloja ns. investointien tieltä. 

Minä investoin mieluummin taiteeseen ja henkiseen hyvinvointiin. Siksi kannatan Megaspreen hienoa ideaa ja menen varmaankin vielä tallustamaan mukaan mielenosoituksiin. Kesäkuussa sellainen oli juuri Tachelesin puolesta.

Itse törmäsin Mega Spreehen jäätelöbaarin kassalla, kun tiskillä lojui kasa Rette deine Stadt -tarroja. Utelin myyjältä, mikä homma on kyseessä mutta kaveri ei osannut juuri kertoa mitään. Niinpä guuglasin tiedot kotona. Respektiä aktiivisille ihmisille. 

internationales literaturfestival berlin

Minun harjoittelulokaalini. Lupasin aiemmin, että esittelen hiukan työpaikkaa. internationales literaturfestival berlin (ilb) juhlii syyskuussa 10. vuosikertaansa. Festivaali järjestetään joka syksy ja kerää noin 30 000 kävijää vajaaseen 300 tapahtumaan. Festivaalilla on joka vuosi teema, tänä vuonna Itä-Euroopan kirjallisuus. Viime vuonna fokuksena oli arabialainen maailma. 

Sormet syyhyää tutkimaan festivaalin kirjahyllyjä. Tosin vasta viime aikoina, koska järjestin alussa hyllyä aakkosjärjestykseen ja meni maku koko kirjallisuudesta. Pölyä oli niin paljon. Enää en muista kuin kirjojen houkuttelevat nimet ja kansikuvat.

Syyskuun puolessa välissä starttaa. Mielenkiintoisia vieraita, joita odotan innolla, ovat esim. Sofi Oksanen, Franzobel, Noémi Kiss ja Nuruddin Farah. Toivon, että pääsen kuuntelemaan kirjailijoita festareilla, vaikka olenkin varmasti tiiviisti töissä.

aakkostettu tuotanto

Janskun paikka odottaa istujaa

Lyhyesti mainitsen lukuisista työtehtävistäni. Teen paljon logistiikkaa eli matkajärjestelyjä. Olen myös päässyt pyörittelemään lukuja talouspuolella ja ohjelmaan liittyen olen kirjoittanut lyhyitä biografioita kirjailijoista ja etenkin runoilijoista festivaalin julkaisuun. Tekemällä oppii, voi jälleen opiskelija todeta.

Onko tuo siis joku kuuluisa kirkko?

Asun vähän aikaa ulkomailla. Ja olen puoliksi turisti. En ole oikein hyvä turisti, koska kartan väkijoukkoja enkä välitä vierailla joka museossa ja pällistellä muistomerkkejä. 

Äiti on kylässä, ja kysyi päivä pari sitten, minkä kirkon oli nähnyt jossain päin Berliiniä. En tietenkään osannut vastata, mutta nähdessäni myöhemmin kuvan tunnistin kirkon Berliner Domiksi. Näin sen itse vuonna 2003 eli edellisellä reissullani kaupungissa. Toissa iltana yritimme käydä Saksan eduskuntatalon kattokupolissa, mutta jonottaminen ei maistunutkaan tuntia pidempään. Jäi se tekemäti.

Miksi me edes yritettiin? Miksi Berliinin eduskuntatalo olisi jotenkin "pakko nähdä", kun en ole käynyt edes Suomessa eduskuntatalossa. Miksi kirkko on heti hienompi, jos se on kuuluisa ja miksi joku patsas on kuuluisampi kuin toinen pönötys? Matkailu ja kulttuuri liittyvät usein toisiinsa. Miksi sitten jostain kohteesta tulee kaikkien turistien suosikki? 

Luulen, että hyvä markkinointi auttaa suunnattomasti, sitten tarvitaan ripaus onnea ja vielä oiva ajoitus. Jos olet käynyt Kemin Lumilinnassa tiedät, että se ei ole kovin vaikuttava sinänsä, mutta oli pohjoisen johtotähtiä aikana, jolloin kaikki maailman suurin oli hienoa. Nyt ehkä kaivataan uniikkeja elämyksiä ja paikallisuutta. Jos osaan lukea aikaani vähänkään..

  

Itse nautin eri paikkojen omanlaisesta tunnelmasta ja arvostan ihmisen luovuutta ja itsevarmuutta tehdä omannäköistä työtä. Ruoka myös liikuttaa herkuttelijaa. En jaksa kumarrella tuomiokirkkoja ja kansallismuseoita enkä Berliinin tv-tornia niiden itsensä vuoksi. 

Jos menisin uudestaan jonottamaan eduskuntatalolle, menisin siksi että työkaveri mainitsi ukkosen näyttävän upealta kupolin läpi. Se kertokoon minun mieltymyksistäni turistina.