Olen tässä pitempään pohdiskellut, että mistä kerääjä-luonteeni juuret löytyvät. Tarkoitan biologista tarvetta omistaa, mitä näkee. Kerään mukaani kauniit kivet, lehdet, otan valokuvia ja ostan kaiken, mistä pidän. Ei kai se nyt ole niin tärkeää omistaa. Näkemisen pitäisi riittää. Näin kauniin maiseman, taulun, puseron, kiven tai talon voisin ajatella, että se on nyt kaivertanut tiensä mieleeni ja that's it. Mutta jokin patistaa aina ottamaan kaiken mukaan. Pöljiä on ihmiset, kun ei riitä kokeminen. Omistaminen ei onnistu loputtomiin. Kukaan ei voi omistaa rajattomasti ja se ei ole edes tärkeää elämässä. Miksi siis?
Nimimerkillä "töissä ei tapahdu yhtikäs mitään"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti