Kävin taidemuseossa ystävän kanssa. Yksikään neljästä näyttelystä ei ollut minun makuuni. Surullisia värittömiä koukeroita ja valokuvia sekä videotaidetta maailmanlopun tunnelmissa. Viimeinen näyttely esitteli naivistisia teoksia, jotka pelottavat minua. Se on niiden naivististen ihmisten pärstässä se uhkaavuus.
Onneksi mukana oli hyvä ystävä. Nopean kierroksen ja tylsistyneen marinan jälkeen suuntasimme viihtyisään kahvilaan porisemaan ja haukkumaan teosten latteutta. Taidemuseo oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Minulla oli oikein mukava päivä. Otsikko viittaa nyt siihen, että tunsin taidemuseon todella museoivan meidätkin. Näyttelyt eivät eronneet juurikaan toisistaan eivätkä herättäneet tunteita. (Paitsi yksi iso kasvain.) Olisikohan tarjontaa liian vähän monipuoliseen näyttelykokoelmaan vai missä mättää? Terveiset taidemuseoihin, että elekää samanaikaisesti montaa mustavalkoista, toistuvia kuvioita ja kuvia esittäviä kokoelmia ottako. Pienen ihmisen pää ei kestä tuollaista yksitoikkoisuutta. Ihanaa että ulkona oli värikäs syksy ja ystävällä kirkas huivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti