Tanssimessut - vain ammattilaisille

Myyntitykki pitäisi olla tuottajan. Kävin työmatkalla Euroopan suurimmilla tanssitaiteen messuilla esittelemässä meidän omaa Tanssin Keskustamme. Messut olivat täynnä tanssin ammattilaisia esiintymässä ja myymässä omaa ainutlaatuisuuttaan. Taide muuttui äkkiä kilpailuksi. Pohjoismaat olivat luoneet varsin ovelan strategian esitellä koko pohjoismaista tarjontaa yhteisin katalogein ja esittein. Olisin mielelläni itsekin toiminut strategian mukaan, jos olisin tiennyt jotain muiden maiden tanssitaiteesta. Harmillisesti siis strategia jäi aika pintapuoliseksi, koska ei voi ohjata asiakkaita sinne, missä tarve kohtaa tarjonnan, mikäli ei tiedä kumppaneistaan mitään. 

NRW Forum - messuhalliksi erittäin epäesteettinen

Mutta huolimatta paikoittaisista tekohymyistä ja 'osta,osta'-meiningistä tanssimessut olivat miellyttävä paikka tavata ihmisiä. Kaikilla oli tarve tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja, joten pääsin mukaan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Sain myös aika kattavan kuvan nykytanssin toimijoista ympäri maailman. Matkan jälkeen arvostan entistä enemmän suomalaista ja erityisesti keskisuomalaista tanssia. Ei jää yhtään jälkeen kansainvälisestä tasosta. Iltaisin oli kasapäin esityksiä tanssitaiteen, huippuja ja kokeilevampaa. 

Yksi huvittavimpia kohtaamisia oli unkarilaisen Zoltanin tapaaminen. Mies huvitti meitä suomalaisia naisia melankolisuudellaan. Kehuimme kunnon suomalaiseksi mentaliteetiltaan. Hän esitti messupihassa soolonsa, joka on tiukka kritiikki maan presidentille. Hän toivoo saavansa joskus esittää sen pressalle itselleen. Viesti on suora: tanssija vihaa presidenttiä. Ja hän inhoaa myös sooloaan, koska se ei huvita ihmisiä vaan saa katsojat tuijottamaan kummastuneina tanssijaa. Ei riemukkaita aploodeja, vaan hämmentyneitä ja totisia kasvoja. Sitä mies valitteli meille. Mustaa huumoria. Maistiainen poliittisesta kannanotosta:

Näin myös paljon uusia tapoja jakaa videomateriaalia asiakkaille. Ja tietenkin keräsin pinon kangaskasseja mukaan. Käyntikorttien jakamista en edelleenkään ymmärrä täysin, koska niiden pohjalta ei ikinä muista, mitä kenenkin kanssa on puhunut. Itse suosin pieniä esitteitä.

Saksa on tietysti minulle erityisen rakas maa ja viihdyin mainiosti. Düsseldorf ei ole matkailijan kaupunki, ellei satu pitämään teollisuudesta. Ehkä kaupunki kuitenkin kasvaa kulttuurikaupungiksi, koska esittävien taiteiden tiloja on paljon, museoita useita sekä kuvataidetta ilmeisen paljon esillä. Vielä puuttuu kulttuurillisen kaupungin tunnelma ja oikeasti kiinnostava sisältö.

Myyntitykiksi en ala. Mieluusti keskustelen alan ihmisten kanssa ja kuulen muiden puuhista, mutta en halua enkä osaa olla tyrkky. Asiakkuudet perustuvat oikeastaan niihin hyviin keskusteluihin. Toisaalta messutapahtumaan on turha mennä, jos ei halua myydä. Niinpä keskustelin itseni uuvuksiin joka päivä. Ja hyvin meni ensimmäinen kunnon messumaratooni. Haluaisin tavata niitä ihmisiä joskus uudestaankin. 

Tanzhaus, jossa paljon esityksiä ja hauskoja juhlia

Miksi elämyksistä on niin vaikea maksaa rahaa?

Tiedän hirsitalofirman, jossa työtä tehdään täydestä sydämestä. Siellä tiedetään, että firman hirsitalot on laadukkait ja materiaali on vertaansa vailla. Maksavat asiakkaat tietävät, että lysti maksaa. Hirsitalojen tekemiseen tarvitaan osaamista ja monia ammattilaisia tekemään suunnittelu, myynti, niitä hirsiä ja niin edelleen.

Kuulostaa kulttuurituottajasta tutulta. Oman työn hedelmät tietää tuottajakin laadukkaiksi. Tuotoksesta jää asiakkaille muistijälki tai joku muu jälki, jotenka materiaalissakaan ei ole vikaa. Kaikki tietävät, että kulttuuripläjäyksen tuottamiseen on tarvittu useiden ihmisten työpanos ja lukemattomia työtunteja. Mutta jostain syystä, ihan toisin kuin hirsitalon kohdalla, työntekijät eivät saa työstään ansaitsemaansa palkkaa eikä tuotteesta haluta maksaa. 

Usein kulttuurituottajat itsekin sanovat tekevänsä työtään 'aidosti' ja 'tinkimättä', mikä tarkoittaa että työstä ei edes haluta palkkaa. Tärkeintä on hyvä mieli ja taiteen edistäminen. Mutta minusta se ei edistä taidetta. Se edistää vain ihmisten intoa harrastaa. 

Tiedossa on kiukkuista, rönsyilevää tekstiä. Tarkoitus on provosoida ja itsehän olen jo provosoitunutkin. Kaikkea ei tarvitse sitten ottaa kirjaimellisesti, koska aion yleistää.

Elämyksistä ei vaan saa pyytää rahaa. Ja esiintyvien taiteilijoiden kohdalla erityisesti nojataan olettamukseen, että kun on esiintyjä niin haluaa olla varmasti esillä, millä hinnalla hyvänsä. Artisti maksaa. Tapahtumajärjestäjät budjetoivat kyllä rahaa rakennelmiin, järjestyksenvalvontaan, banderolleihin ja ilmapalloihin mutta esiintyjiin ei sitten enää rahaa riitäkään. Ohjelma pitäisi saada satasella. 

Paitsi festivaaleilla. Usein niistä keikoista esiintyjä saa ihan pyytää palkkion. Mutta järjestäjä itse ei saisi tienata tapahtumalla. Vain kaljasta saa asiakkailta pyytää rahaa. Koska se on tasalaatuista, niin siitä voi maksaa rauhallisin mielin. Ja ne palkkiothan eivät esiintyjien kuluja kata. Nykyään tuotemyynnillä esim. t-paidoilla tehdään keikoista se tuotto.

Ehkä elämyksien kohdalla vaikeaa on se ohikiitävyys. Tosin baarireissut jättävät ehkä vielä vähemmän muistijälkiä, mutta niihin jaksetaan panostaa.

Esiintyjien keikkapalkkioihin täytyy leipoa sisään harjoitteluajan palkka, lavasteet, Teosto-maksut, markkinointimateriaali, matkakulut, useimmiten työntantajakulut ja muut hallinnolliset maksut. Ja hyvässä lykyssä tähän on käytetty muutama tunti tuottajankin työtä, sekä vaikka työtunteja teosmyyntiin. Aika paljon kuluista toteutuu jo ennen lavalle nousua. Pitäisi kai esiintymisajastakin saada jotain ansiota. Mutta mitä esiintyjän asiakkaat kommentoivat? "Ei kai me sun harjoittelua makseta, harjoittele ennenko alat myymään sitä teostas."  Tai "miten tää maksaa näin paljon, mitä jos vaan toinen teistä tulis vetään tai tekisitte vähän lyhennettynä?"

Ei paljon kannata suunnitella tai tehdä uutta materiaalia. Kyllä samalla setillä voi esiintyä 10 vuotta. Eihän opettajatkaan vaihda piirtoheitinkalvojaan tuossa ajassa.

Ja sitten päästään ammattilaisuuteen. Yleensä esiintyjät eivät voi lähteä mukaan kissanristiäisiin vain tehdäkseen peeärrää, koska se ei näytä poikivan kuin lisää pr-keikkaa. Harrastajaryhmät otetaan sitten esiintymään ammattilaisen sijaan, kun ne kuitenkin haluavat harjoituksen vuoksi päästä lavalle. Tästä huomaa, kuinka paljon ohjelmaan halutaan panostaa. Laatuvaatimuksia ei ole, samaa settiä oletetaan saavan harrastajaryhmiltä ja alan ammattilaisilta. Joskushan toki saa todella laadukasta harrastajakamaa, mutta ammattilainen on kuitenkin eri asia.

Suomessa koulutetaan taiteen aloille paljon ammattilaisia. Koulutetaan myös kulttuurituottajia tekemään taiteilijoiden työtä mahdolliseksi järjestämällä erilaisia työllistymismahdollisuuksia ja tuomaan taiteilijoiden työtä yleisölle näkyväksi. Mutta kaikkialla näen vain kannustusta harrastaa omaa ammattia. Jos insinöörit, tradenomit, opettajat ja vaikka lääkärit saisivat valmistumisen jälkeen tehdä työtään vain lähinnä ilmaiseksi, kuinka kauan sitä jaksaisi tehdä? 

Jos arkkitehdeille maksettaisiin vain valmiista piirrustuksista, mutta yleensä kuitenkin lainattaisiin niitä piirrustuksia ilmaiseksi sillä arkkitehti varmaan haluaa näyttää hienoa taloaan ilman korvaustakin, niin että joku harrastajapiirtäjä voisi tehdä saman tyyppisen ilmaiseksi, koska harrastaja piirtää niin mielellään? Sanottaisiinko arkkitehdeillekin, että sinun työstäsi ei oikein voi maksaa, kun meillä on näitä muitakin kuluja niin paljon? Sanottaisiinko arkkitehdeille, että sinä voisit toimittaa siitä piirrustuksesta vain kopion niin maksetaan sulle vaan se kopiointimaksu? Sanottaisiinko että suunnittelusta ei voi maksaa, koska eihän se hyödytä asiakasta, mutta voidaan ehkä maksaa siitä valmiista piirrustuksesta vähän, ainakin materiaalikulut pois?

Ja kulttuurituottajien osuuteen en vielä edes juuri päässyt. Meidän työ se vasta turhaa onkin. Ei me edes tarvita keikkapalkkiota, kun ei me mennä sinne keikalle asti. Nyt jos voisin kirjata tähän sellaisen pätevän mallin, miten kulttuurialalla pitäisi maksaa esiintyville taiteilijoille ja heidän teoksistaan, niin ratkaisin samanlaisen ongelman kuin nälänhätä tai ilmastonmuutos. Pieniä ratkaisuja olisi se, että ihmiset haluaisivat mennä katsomaan ja kokemaan kulttuurijuttuja, jotka maksavat. Kulttuurialan pahin kilpailija on kotisohva. Jos kuluttaisi vähemmän sohvaa ja enemmän elämyksiä niin säästyisi uuden sohvan ostamiselta useammin...

Ja benjihypyt maksaa jotain 100 euroa/ laaki. Riemua kestää ehkä pari sekuntia. Tämä olkoon täysin skaalan mukainen vertailukohde.

Huh. Tästä on hyvä jatkaa tuottamista.

Takaisin toimistolla

Töihinpaluu blues on ohi. Tänään torstaina, neljäntenä työpäivänä, olen ahertanut kunnioitettavasti. Yhtäkkiä solmut aukesivat. Pidän sittenkin työstäni, ohoh. Lomalla kuulin radiosta, kuinka tutkimukset osoittavat että työhönpaluuahdistus on ihmiselle hyväksi. Uskon sen, jos ei ole kysymys uupumisen merkeistä vaan tavallisesta arkeen laskeutumisesta. Syksyllä on hyvä muistuttaa: pitäkää huoli omasta jaksamisesta! Muut ei sitä tee.

Huomenna katsotaan, miten perjantaifiilis syö työtehoa ;)

Tylsän kirjan ylistys

Luen tylsää kirjaa. Olen lukenut sata sivua enkä innostu vieläkään. Sata sivua on yleensä se raja, jonka jälkeen viimeistään uppoutuu kirjaan. Sitten on näitä kirjoja, jotka tekee mieli jättää sen jälkeen kesken, koska lukeminen on ajan tuhlausta. Väärin. 

Minulla on uusi asenne. Luen väkisinkin kirjan loppuun. Kun lukee tylsiä, huonosti kirjoitettujakin kirjoja saa perspektiiviä. Tylsän kirjan jälkeen arvostaa hyvää kirjaa ihan uudella tavalla. Huonojen kirjojen jälkeen tietää, minkälainen kirjallisuus ei itseäni kiinnosta. Erilaisten kirjojen lukeminen voi innostaa aivan eri tyylin äärelle, sellaisen josta ei tiennyt pitävänsä. Sitä paitsi tylsä kirja voi vielä sadan sivun päästä muuttua kiinnostavaksi. 

Kaikelle taiteelle pitäisi antaa samanlaisia mahdollisuuksia. Kunpa saisi joskus aikaiseksi syventyä vaikka kantrimusiikkiin tai elokuviin - tyylilaji on ihan ja sama, koska en paljon filkkoja katsele.