Hyvä omatunto tuo pahan mielen

Otsikko tarkoittaa sitä että kun yritämme hoivata ja helliä omatuntoamme niin todellisuudessa usein tuotteena on riistoa ja tuhoa.

Ihmiset riistävät toisiaan. Fakta. Tiedostamatta ja tiedostaen tätä tapahtuu. Useita on näkökulmia näihin asioihin. Toiset väittävät, että muiden elämäntapa on omaa elämäntapaa riistoalttiimpaa. Ja ne toiset väittää päinvastoin. Trendit kertovat massalle, mikä riistää eniten ja mikä on pahinta riistoa. Onneksi asioihin kiinnitetään huomiota, jotta edes joku miettii tekosiaan välillä. Huonojen vaihtoehtojen maailmassa ei voi valita "oikein".

Lihansyöjiä suomitaan, koska eläimet tuottavat suunnattomia määriä ilmastopäästöjä. Kilo juustoa tai naudanlihaa on yletön ilmastorikos. Broileri ei ihan niinkään, mutta niiden tuotanto ei paljon kananpoikia helli. Sekaravintoa nauttivien omatuontoa soimaa siis myös eläinten oikeuksien tallominen. Ja kuitenkin lihatalous on iso talouden moottori ja kuuluu terveelliseen ruokavalioon ja mitä kaikkea.

Ja sitten ne kasvissyöjät. Soija on erittäin suosittu ja hyvä ravinnonlähde. Soijaa käytetään myös eläinten rehuna, ja erittäin paljon. Soijapeltojen tieltä kaadetaan sademetsää, minkä keretään. Muuntogeenisestä soijasta en lähde kirjoittamaan, koska itse sana riittää pelottelijaksi. Soijan väitetään myös vähentävän mieskuntoa.  

Madagaskarin sisalpellot köyhyttävät maaperää ja jättävät alleen ainutlaatuisen saaren. Saaren ekosysteemi on muutoksen kourissa ja lajit uhanalaisia. Kaikki tämä, koska me haluamme säästää luontoa ja vaadimme maatuvia tuotepakkauksia. Sisal on tähän täydellinen, koska se myös kasvaa nopeasti.

Luomupuuvilla on luomua eivätkä sen myrkyt täten saastuta ympäristöä tai kutita ihoa. Mutta tuotanto vaatii moninkertaisen määrän vettä tavalliseen puuvillaan verrattuna. Eikä puuvillan tuotanto muutenkaan vettä säästele.

Muutamia esimerkkejä siitä, miten maailma pelastuu. Mikä on se kuuluisa pienempi paha?
Ehkä ensi kerralla kevyempiin aiheisiin... ehkä.

Kulttuuria hankala tavoittaa?

Joku aika sitten olin kiinnostunut työskentelmään Iissä. Kulttuurikauppila kuulosti nohevalta taidetilalta. Ja sieltä löytyi vielä vanha tuttava. Sen jälkeen olen seuraillut talon toimintaa. Pienen paikkakunnan ponnistusta on ihana seurata. Silloin aikoinaan löysin Kulttuurikauppilan ekologiseen ja ympäristötaiteeseen tutustuessani. Iissä nimittäin järjestetään joka toinen vuosi biennaali, joka keskittyy ympäristötaiteen lisäksi veistotaiteeseen - ART Ii Biennaali. 

Tapahtuma ja koko kauppilan konsepti kaipaisi kuitenkin kipeästi tuottajan taikasauvan heilautusta. Ulkoinen ilme on kehittynyt hienosti, mutta tiedottaminen ja asiakaspalvelu ovat jääneet liikaa huomiotta. Paikan matkailullistaminenkin on kesken. Kun ei asu Iin lähellä, ei kyllä saa toiminnasta ja tarjonnasta tarkkaa kuvaa, eikä osaa lähteä paikan päälle katsomaankaan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Sellaiset kuten kertoa yleisölle, miksi biennaali on järjestetty ja miksi se on kiinnostava. 

Matkailunäkökulma pyörii kesän korvalla ja työtehtävien myötä päässä. Kesämatkailuhan tuo kaikelle suomalaiselle kulttuurille tuloja, tai ainakin sitä kannattaisi hyödyntää. Usein törmää Suomessa(kin) jännittäviin ja jopa täydellisiin matkailu- tai kulttuurikohteisiin, jopa kulttuurimatkailupalveluihin, joista haluaisi mainita ystäville ja suositella vaikka Facessa. Harmittavan usein ei löydy mitään tietoa, edes yhteystietoja. 

Voihan toki olla, että tällaiselle nuorehkolle ihmiselle asiat konkretisoituvat vasta, kun ne ovat netissä, muuta maailmaa ei edes ole olemassa. Senkin takia viestintään täytyy kulttuuri-/ taideihmistenkin kiinnittää huomiota. 

Taiteesta ei ole iloa, jos se ei löydä yleisöä. 

Keramiikan ekohenki

Arabian keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström on todennut haastattelussa näin: "Keramiikan tekeminen haittaa luontoa vain poltettaessa, mutta sen pitkäikäisyyden ja historiallisen merkityksen huomioonottaen nostan keramiikkaesineet ehdottomiksi ekoesineikseni."

Mutta pelkkä materiaalin kestävyys ei riitä ekologiseen ja eettiseen tuotantoon. Löysin aiheesta keraamikko Mirja Niemelän väitöskirjatutkimuksen, joka kulkee nimellä 'Kestävää muotoilua mallintamassa – Tulkitseva käsitetutkimus taideteollisen muotoilun näkökulmasta'. En kylläkään pääse lukemaan teosta, koska se on todella kallis. Sen sijaan vakoilin netistä vähän tutkija Niemelän muita aivoituksia. Hän tekee keramiikkaa mm. kierrätyslasimurskasta ja jätevesilietteestä. Nämä materiaalit ovat muun teollisen tuotannon sivutuotteita, ja soveltuvat saven sijaan keramiikan materiaaliksi. Jätteen hyötykäyttö, jos mikä, on kestävää kehitystä. 

Saven eettisyys on kyseenalaista silloin, kun savi tuodaan kehitysmaista. Onneksi Suomessa on paljon kotimaista savituotantoa. Vaikka yritin etsiä tietoa, kuinka savea tuotetaan Suomessa eli onko se ekologista, en löytänyt tietoa.

Täytynee jatkaa tutkimuksia.

Eko-tageja

Aurinkoisen talvipäivän kunniaksi olen valmistautunut kirmaamaan jäälle koiralenkille. Sitä ennen tulin kertomaan ideasta, jonka haluaisin itsekin toteuttaa vaikka oman taloni seinään. Olen pitänyt tätä juttua vakan alla, mutta nyt löysin aikaa ja innostusta kirjoittaa siitä.

New Yorkia villitsevät sammalgraffitit. Sammalgraffitit toteutetaan surauttamalla sammal tehosekoittimella mössöksi ja maalaamalla se sabluunalla seinään. Sen jälkeen sammal alkaa kasvaa seinässä itsekseen sabluunan muodossa. Mitä ihaninta ekotaidetta! Haluaisin tietää, miten sammalgraffiti  vaikuttaa seinään. Varmastikaan kaikki seinämateriaalit eivät välittäisi sammalpeitosta. Pitänee ottaa selvää, jos alan tehtailla sammalgraffiteja. Minun teokseni tunnistatte sitten lemppariaiheestani eli kilpikonnista. Me tag you!

Jääkenttä kutsuu. Viikonloppuja!

Origamien innostamana

Selvisin kuumeesta ja selvisin viikonlopun Elävä kirjasto-koulutuksesta. Junassa matkalla pohjoiseen olikin sitten aikaa lukea lehtiä ja kirjaa. Taide & design -lehdestä luinkin varsin mielenkiintoisesta suunnittelijasta.

Kuva täältä

Issey Miyake on monipuolinen japanilainen suunnittelija, jonka tärkeitä arvoja ovat ekologisuus ja kotimaisuus. Nämä arvot näkyvät Miyaken '132 5' -malliston materiaaleissa, tuotannossa ja muotokielessä. Ainutlaautista on myös Miyaken aate tehdä tuotteet aina yhdestä ainoasta kangaskappaleesta.

Hänen uudessa mallistossaan arvot on puristettu erikoiseksi ideaksi. Vaatteet ovat hyllyssä kaksiulotteisia origamitaideteoksia. Miyake on kehitellyt tekniikan, jolla vaatteisiin ja lamppuihin saadaan paperitaitteen kaltaiset tiukat taitokset. Ihan kuin origameissa.

Malliston nimellä on siis tarkoitus. 1 tarkoittaa yhtä kangaskappaletta, 3 kolmiulotteista suunnitteluteknologiaa, 2 paluuta kolmiulotteisesta vaatteesta kaksiulotteiseksi taideteokseksi ja 5 osoittaa hyppäystä yhden ulottuvuuden yli – uuteen ulottuvuuteen. Nerokasta.

Innostuin suunnittelijasta ehkä juuri siksi, että kaiken kauneuden takana on jämäkkä ympäristötietoisuus. Issey Miyake on aktiivinen ympäristökeskustelija Japanissa. Miyake on yrityksensä Reality Lab. kautta kehittänyt uuden tekniikan, joka mahdollistaa PET-muovin kierrättämisen laadukkaaksi polyester kuiduksi. Rantautuukohan tekniikka joskus vielä Suomeenkin.

Kuva täältä

Kaupunkien vihreys

Katselin juuri Pasi Toiviaisen Vihreä kaupunki -dokumentin kakkososan Areenasta. Dokumentissa Toiviainen pohtii, miten arkkitehtuuri voisi edistää ekologista ajattelua. Aivan huippuhieno dokkari arkkitehdin näkökulmasta. 

Moderni arkkitehtuuri 1920-luvulla ihannoi liikennettä, joten suunnittelijoilla oli visioita isoista teistä, jotka lävistivät tornitalokaupunkeja. 1970-luvulla ymmärrettiin vihdoin ekokatastrofin olevan lähellä, mutta mihin suuntaan arkkitehtuuri kehittyi. No, ei vihreään. Arkkitehtuurin trendi on ns. vau-arkkitehtuuri, eli suurten nimien suunnittelemaa arkkitehtuuria ilman sääntöjä.

Dokumentissa esiteltiin uutta ekologistakin rakentamista. Onneksi siihenkin panostetaan. Jännittävää olisi asua hobittitalossa, sellaisessa maan alle rakennetussa luolassa. Osa taloista hyödyntää itse maisemaa piilottaen talon maisemaan, osa vihreää ajatusta ja kasvillisuutta talon seinissä ja kasviterasseilla. Kaunis idea. Biolanin, sen lannoiteyrityksen, uudessa päärakennuksessa on juuri tällainen kasviseinä. Luin lehdestä. Kasviseinä ei ole luonnollinen tapa hyödyntää kasvillisuutta arkkitehtuurissa. Se kuluttaa julmetusti vettä ja vaatii monimutkaiset kastelujärjestelmät. Olin mielissäni siitä, että osa arkkitehdeistä haluaa rakentaa luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla, ilman vaikeaa teknologiaa. Vain sellainen rakentaminen on mielestäni kestävää.

Rakastan ekorakentamisen mahdollisuuksien ja kehityssuuntien pohtimista. Voisin asua maankuoren alle rakennetussa luolassa. Voisin kerätä oman energiani tuulesta tai auringosta. Rakentaisin mielelläni puusta ja savesta, ehkä jopa heinäpaaleista. Inspiroivia esimerkkejä on Eurooppa pullollaan. 

afrikkalaista kyläsuunnittelua

Harmi, että silti arkkitehdit eivät halua ekorakentamisesta standardia. He pelkäävät sen pakotteita ja haluavat vain vapauksia. Huono lähtökohta mihin tahansa ammattiin. Arkkitehtuurilla on suuren suuri merkitys ympäristötietoisuuden leviämisessä. Jo siksi, että taloja näkee jokainen ihan joka päivä. Kyllä talotaiteenkin pitäisi jo ajatella ratkaisukeskeisemmin, eikä palvella vain kovan talouden arvoja eli kustannustehokkuutta ja näyttävyyttä arvovallan symbolina. 

Vihreä kaupunki olisi Suomen mittakaavassa pienien tekojen takana. Pienet talot täytyisi eristää oikein. Tälle pienelle vilukissalle se olisi tärkeä askel. Monta ideaa voisi saada saksalaisesta pienestä kaupungista Freiburgista. Siellä on asuinalue, joka saa energiansa aurinkopaneeleista ja tuottaa energiaa jopa yli oman tarpeensa. Kaupunki on muutenkin omistautunut ympäristöystävällisten ratkaisujen etsimiseen ja aikoo vähentää hiilidioksidipäästöjään 40% vuoteen 2030. Aika hyvin valmiiksi oikeilla raiteilla junailevalle paikkakunnalle. Otettaisiin mallia sieltä.

Ilmasto ja muutos = turmio

Maailman pinnan lämpötila nousee koko ajan ja ennuste, että vuoteen 2050 lämpötila on noussut kaksi astetta jättää Malediivit veden alle ja useat kuivat alueet asuinkelvottomiksi. Jotta Suomen ilmasto pysyisi laskennallisesti samalla tasolla, ilmastopäästöjä (eli hiilidioksidin ja metaanin jne. tuotantoa) pitäisi vähentää 125 %.

Eihän me sellaiseen lukuun päästä. Se tarkoittaisi että yhteiskunnan pitäisi pyöriä hiilineutraalisti ja vieläpä rakentaa hiilinieluja, jotka vangitsevat kasvihuonepäästöjä maaperään etteivät nee pääse ilmakehään.

Meidän Kioton sopimuksessa määritelty osuutemme päästövähennyksistä vuoteen 2050 mennessä on tasan 0%. Eli pitäisi vain pitää päästötaso siinä, mitä se oli 1990-luvun alussa. Pöhhöh. Naurettavaa, koska oikeasti päästöjä tulee vähentää 90% koko maailman kesken.

Suomen oma tavoite on 5-10% lasku. Verrataanpa näitä naapureiden lukuihin. Ruotsi aikoo vähentää päästöjään 40%, Norja 30% vuoteen 2020 ja olla ensimmäinen hiilineutraali yhteiskunta vuoteen 2040 mennessä. Kööpenhamina on edellä ja  aikoo olla ensimmäinen hiilineutraali pääkaupunki vuoteen 2020 mennessä. Ettäs kyllä tuossa meilläkin olisi vähän paranneltavaa. Surkea panostus tulevaisuuteen. Jossa minä aion ainakin vielä elää enkä odotella haudan pohjalla.

Onneksi pääsen kohta kertomaan Suomen nuorille aiheesta ja toivon, että muutamalle kolahtaa. Voitais tehä jottain yhessä, eikö!

Nuo luvut ja vuosiluvut voipi tarkistaa, koska muistelen näitä nyt ulkoa viime viikonlopun koulutuksesta Ilmari-koulutuksesta. Idea on tärkein. Jotain on tarpeen tehdä ihan kaikkien. Kiitos ja näkemiin!

Kuvitukselliset penkit voi tehdä ekosti

Oi, mikä kauppa taas ilmestyi meidän toimiston kulmille! Werkhaus myy suloisia vanerista valmistettuja sisustusjuttuja ja tietenki hauskoja postikortteja ja muuta krääsää. Kaikki tuotteet on sertifioidusta puusta ja lupailevat olla luontoystävällisiä. Minä tietenkin uskon ja ihailen kaupan valikoimaa kuola valuen. Siis tsekatkaa nämä penkit!

Kuva täältä

Eko-muotia pankin aulassa

Kävin katsastamassa tietysti Berlin Fashion Weekin. Valitsin mielenkiintoisimman tapahtuman, koska jalkani kieltäytyy yhteistyöstä ja on vähän kipeä. Astelin siis Atrium Deutscher Bankiin ja sain heti vastaani turvallisuushenkilön, joka tiukkasi mitä täällä teen. Meni luu kurkkuun. Änkytin että tulin katsomaan.. ööö...

Mitä hittoa?! Näyttelyhän on ilmainen ja vapaa pääsy. Pääsin sisään ja huomasin olevani valoisassa aulassa yhden ruotsalaispariskunnan kanssa.

Kyseessä oli Berlinordik - yhteisön näyttely. Yhteisö on berliiniläisten ja pohjoismaalaisten kestävään suunnitteluun keskittyneiden lahjakkuuksien areena. En uskaltanut kysyä seinäkukkasilta, että saako näyttelystä ottaa kuvia, joten poikkeapa Berlinordikin kotisivuille katsomaan antia. 

Kerron kuitenkin näyttelystä pienin sanasin. Näyttely koostui noin tusinan vaatesuunnittelijan taidonnäytteistä, muutamasta lampusta ja huonekalusta sekä innovatiivisista ideoista. Mainitsen niistä kummelin näköisen veden saasteita imevän tötterön (ei ole kertakäyttöinen) sekä juomatölkin päälle asetettavan härpäkkeen, jonka avulla voi kerätä injektioneulat hyvään talteen tölkkiin. Näin saadaan tölkit hyötykäyttöön ja metallinkeräyksen tehokkuus huippuunsa. Vaatekokoelmista jäivät mieleeni puunoksista tehdyt korut.

Näyttely oli pikkuruinen isossa aulassa, mutta ekoisuus oli aistittavissa tunnelmassa. Toivottavasti nuoret ovat saaneet enemmän huomiota kuin minun ja sen ruotsalaispariskunnan katseet. Hyvää kamaa kierrätettynäkin!