Naurun pyrskähdyksiä ja piiloutumisia

Stand up-festarit koettu. Pakko oli käydä katsomassa, miten Robert Pettersson vetäisee ilman tv-kameroita. 

Livenä en ole aiemmin nähnyt noin paljon yleisöön nojautuvaa komiikkaa. Oli uusi kokemus, että koomikot ottivat yleisöstä henkilöitä mukaan ja kasvattivat juttujaan heidän kustannuksellaan. Se toimii livenä. Videolta sellainen tyyli ei ole minua miellyttänyt, koska siinä on niin kaukana niistä hahmoista. 

Itsehän en yhtään halunnut mukaan enkä uskaltanut vastailla kysymyksiin. Olisi kamalaa joutua yleisön katseiden kohteeksi. Uskaliaat sen kuitenkin tekivät ja eräskin nainen ihan show'n alussa. Koomikolle ja kerrotun jutun kannalta ihmisten nimet, ihmissuhteet tai ammatit ovat sinänsä samantekeviä, mutta nainen loukkaantui siitä, että hänen nimensä oli kuultu väärin. Hauska tilanne, josta koomikko heti sai lisää materiaalia. Ymmärrän täysin sen tunteen, kun ihmiset muistaa nimen väärin tai ei edes yritä sitä opetella. Mutta stand up-keikalla tilannehan on se, että koomikko luo hahmoja. Ei ole edes tarkoitus, että koomikko tietää jotain todellista yleisöstään. Toivottavasti naisen iloinen ilta ei tuosta ihan pilalle mennyt. Saa olla itselläkin huumorintajua, jos joutuu koomikon tuleen. Saattaa tulla julmaakin juttua. 

Robert Pettersson oli minulle illan suosikki. Kiitos nauruista ja muutamasta tuolilla kiemurtelusta kera "eihän noin saa sanoa"-ajatuksen.

Stand upissa viehättää se, että keikan jälkeen on tyhjentynyt olo. Täytenäinen tunne, kun nauru on puhdistanut päivän murheet pääkopasta. 

Sitten vielä tuotantoasiaa. Stand up-klubina Ilokivi on oiva. Hämärää, tilaa tarpeeksi, lava hyvä vaikka vähän turhan matalalla ja jopa stand up-keikan kuulutukset varmaan omasta takaa eikä vain festareita varten tehty. Takahuone on epäkätevässä paikassa ettei suoraan pääse lavalle, mutta kyllä lavalle pääsee vaivatta, joten ei se sillä tavalla varmaan ketään haittaa. Vaikken yhdy tähän kommenttiin, niin kuulin että stand up-klubilla pitäisi olla katsomon sijaan pöytäkuntia. Ei tarvitse, kunhan on tiivis tunnelma. Saa olla iso läsnäolon taito koomikolla, joka areenalla keikkailee.

Festarina oli huomioitu hyvin esim. se että kutsuttiin yleisö vielä illan muille keikoille. Ja muutenkin oli tottuneen keikkapaikan tavoin kaikki reilassa. Itse kuitenkin ihmettelin, että netistä tulostetut liput vain revittiin, joten periaatteessa samalla lipulla olisi päässyt sisään useampi, koska ne liput perustuu viivakoodin lukemiseen. Tuottajana mietin, miten tällaisen omassa tapahtumassa tekisi, kun ne viivakoodin lukijat ovat kai kalliita vuokrata. Meidän töissä lippufirman kanssa ei ole sellaista sopimusta, että lipun voi itse tulostaa. Siinä yksi vastaus, mutta ei se lipunosto vaikeaakaan saa olla. Hmm.

Luomisen juhlaa

Joillekin maksetaan palkkaa käsittämättömistä asioista. Joskus salaa haaveilen, että olisin itsekin kuosisuunnittelija. Intoa riittäisi, vaan ei taitoa. Tässä erittäin upeita malliesimerkkejä lapsuuden ajoilta (kuosien lisäksi vaatesuunnittelua kai yritetty):

Mutta moni muu tekee sitä puolestani. Jotkut erittäin hyvin. 

Ja sitten on ne marimekkolaiset kopioivat suunnittelijat. Yrityksellä on käytössään jo järjestyksessään toinen kuosi, joka on kopio toisen taiteilijan kuvasta. Yle Uutisissa asiantuntija toteaa, että tämä uusi Isoisän puutarha -kuosi on kuosisuunnittelijan oma erillinen näkemys. Täytyyhän tähän mielipiteeseen kallistua, koska toteajana on taideväärennösten asiantuntija. Mutta moraalisesti arveluttaa, että näin räikeästi saa ottaa toisen kuvan ja laittaa omiin nimiinsä. 

Aiemmin Metsänväki-kuosi joutui median riepoteltavaksi. Tosin Marimekko on sanonut, että suunnittelijat itse vastaavat tuotoksistaan ja yrityksellä on vain käyttöoikeus niihin. Vastuu on siis artistilla itsellään, eikä Marimekkoa voi syyttää, paitsi ehkä silmien ummistamisesta ja tekijänooikeuksien vähättelystä.

Samaa olen itse asiassa miettinyt räppibiisien kohdalla. Kun joskus on otettu vanhasta biisistä kertosäe tai enemmänkin ja väliin heitetty vähän omaa räppiä ja biittiä. 

Siis koska oma näkemys toisen teoksesta on kuitenkin aina osittain kopio. Eikö siitä pitäisi propsit mennä myös alkuperäiselle tekijälle? Eikö taiteilijan pitäisi ilmoittaa tehneensä kunnianosoituksen jonkun muun teokselle? Voiko näitä tapauksia pitää plagiointeina? Tieteessä olisi yksinkertaista lähdeviittauksen puuttuessa tuomita suoraan plagiaatiksi. Taide ei taivu aina tieteen mutterin kierteisiin.

Aiheesta kertoi myös Susannan Työhuone. En ollut viikolla lukenut enkä kuunnellut uutisia, joten sainkin tämän uutisen tietooni blogia lukien. Sosiaalinen media hämmästyttää minua edelleen.

Miksi elämyksistä on niin vaikea maksaa rahaa?

Tiedän hirsitalofirman, jossa työtä tehdään täydestä sydämestä. Siellä tiedetään, että firman hirsitalot on laadukkait ja materiaali on vertaansa vailla. Maksavat asiakkaat tietävät, että lysti maksaa. Hirsitalojen tekemiseen tarvitaan osaamista ja monia ammattilaisia tekemään suunnittelu, myynti, niitä hirsiä ja niin edelleen.

Kuulostaa kulttuurituottajasta tutulta. Oman työn hedelmät tietää tuottajakin laadukkaiksi. Tuotoksesta jää asiakkaille muistijälki tai joku muu jälki, jotenka materiaalissakaan ei ole vikaa. Kaikki tietävät, että kulttuuripläjäyksen tuottamiseen on tarvittu useiden ihmisten työpanos ja lukemattomia työtunteja. Mutta jostain syystä, ihan toisin kuin hirsitalon kohdalla, työntekijät eivät saa työstään ansaitsemaansa palkkaa eikä tuotteesta haluta maksaa. 

Usein kulttuurituottajat itsekin sanovat tekevänsä työtään 'aidosti' ja 'tinkimättä', mikä tarkoittaa että työstä ei edes haluta palkkaa. Tärkeintä on hyvä mieli ja taiteen edistäminen. Mutta minusta se ei edistä taidetta. Se edistää vain ihmisten intoa harrastaa. 

Tiedossa on kiukkuista, rönsyilevää tekstiä. Tarkoitus on provosoida ja itsehän olen jo provosoitunutkin. Kaikkea ei tarvitse sitten ottaa kirjaimellisesti, koska aion yleistää.

Elämyksistä ei vaan saa pyytää rahaa. Ja esiintyvien taiteilijoiden kohdalla erityisesti nojataan olettamukseen, että kun on esiintyjä niin haluaa olla varmasti esillä, millä hinnalla hyvänsä. Artisti maksaa. Tapahtumajärjestäjät budjetoivat kyllä rahaa rakennelmiin, järjestyksenvalvontaan, banderolleihin ja ilmapalloihin mutta esiintyjiin ei sitten enää rahaa riitäkään. Ohjelma pitäisi saada satasella. 

Paitsi festivaaleilla. Usein niistä keikoista esiintyjä saa ihan pyytää palkkion. Mutta järjestäjä itse ei saisi tienata tapahtumalla. Vain kaljasta saa asiakkailta pyytää rahaa. Koska se on tasalaatuista, niin siitä voi maksaa rauhallisin mielin. Ja ne palkkiothan eivät esiintyjien kuluja kata. Nykyään tuotemyynnillä esim. t-paidoilla tehdään keikoista se tuotto.

Ehkä elämyksien kohdalla vaikeaa on se ohikiitävyys. Tosin baarireissut jättävät ehkä vielä vähemmän muistijälkiä, mutta niihin jaksetaan panostaa.

Esiintyjien keikkapalkkioihin täytyy leipoa sisään harjoitteluajan palkka, lavasteet, Teosto-maksut, markkinointimateriaali, matkakulut, useimmiten työntantajakulut ja muut hallinnolliset maksut. Ja hyvässä lykyssä tähän on käytetty muutama tunti tuottajankin työtä, sekä vaikka työtunteja teosmyyntiin. Aika paljon kuluista toteutuu jo ennen lavalle nousua. Pitäisi kai esiintymisajastakin saada jotain ansiota. Mutta mitä esiintyjän asiakkaat kommentoivat? "Ei kai me sun harjoittelua makseta, harjoittele ennenko alat myymään sitä teostas."  Tai "miten tää maksaa näin paljon, mitä jos vaan toinen teistä tulis vetään tai tekisitte vähän lyhennettynä?"

Ei paljon kannata suunnitella tai tehdä uutta materiaalia. Kyllä samalla setillä voi esiintyä 10 vuotta. Eihän opettajatkaan vaihda piirtoheitinkalvojaan tuossa ajassa.

Ja sitten päästään ammattilaisuuteen. Yleensä esiintyjät eivät voi lähteä mukaan kissanristiäisiin vain tehdäkseen peeärrää, koska se ei näytä poikivan kuin lisää pr-keikkaa. Harrastajaryhmät otetaan sitten esiintymään ammattilaisen sijaan, kun ne kuitenkin haluavat harjoituksen vuoksi päästä lavalle. Tästä huomaa, kuinka paljon ohjelmaan halutaan panostaa. Laatuvaatimuksia ei ole, samaa settiä oletetaan saavan harrastajaryhmiltä ja alan ammattilaisilta. Joskushan toki saa todella laadukasta harrastajakamaa, mutta ammattilainen on kuitenkin eri asia.

Suomessa koulutetaan taiteen aloille paljon ammattilaisia. Koulutetaan myös kulttuurituottajia tekemään taiteilijoiden työtä mahdolliseksi järjestämällä erilaisia työllistymismahdollisuuksia ja tuomaan taiteilijoiden työtä yleisölle näkyväksi. Mutta kaikkialla näen vain kannustusta harrastaa omaa ammattia. Jos insinöörit, tradenomit, opettajat ja vaikka lääkärit saisivat valmistumisen jälkeen tehdä työtään vain lähinnä ilmaiseksi, kuinka kauan sitä jaksaisi tehdä? 

Jos arkkitehdeille maksettaisiin vain valmiista piirrustuksista, mutta yleensä kuitenkin lainattaisiin niitä piirrustuksia ilmaiseksi sillä arkkitehti varmaan haluaa näyttää hienoa taloaan ilman korvaustakin, niin että joku harrastajapiirtäjä voisi tehdä saman tyyppisen ilmaiseksi, koska harrastaja piirtää niin mielellään? Sanottaisiinko arkkitehdeillekin, että sinun työstäsi ei oikein voi maksaa, kun meillä on näitä muitakin kuluja niin paljon? Sanottaisiinko arkkitehdeille, että sinä voisit toimittaa siitä piirrustuksesta vain kopion niin maksetaan sulle vaan se kopiointimaksu? Sanottaisiinko että suunnittelusta ei voi maksaa, koska eihän se hyödytä asiakasta, mutta voidaan ehkä maksaa siitä valmiista piirrustuksesta vähän, ainakin materiaalikulut pois?

Ja kulttuurituottajien osuuteen en vielä edes juuri päässyt. Meidän työ se vasta turhaa onkin. Ei me edes tarvita keikkapalkkiota, kun ei me mennä sinne keikalle asti. Nyt jos voisin kirjata tähän sellaisen pätevän mallin, miten kulttuurialalla pitäisi maksaa esiintyville taiteilijoille ja heidän teoksistaan, niin ratkaisin samanlaisen ongelman kuin nälänhätä tai ilmastonmuutos. Pieniä ratkaisuja olisi se, että ihmiset haluaisivat mennä katsomaan ja kokemaan kulttuurijuttuja, jotka maksavat. Kulttuurialan pahin kilpailija on kotisohva. Jos kuluttaisi vähemmän sohvaa ja enemmän elämyksiä niin säästyisi uuden sohvan ostamiselta useammin...

Ja benjihypyt maksaa jotain 100 euroa/ laaki. Riemua kestää ehkä pari sekuntia. Tämä olkoon täysin skaalan mukainen vertailukohde.

Huh. Tästä on hyvä jatkaa tuottamista.

Eräs kiinalainen kirjailija

Elämänsä aikana kuulee monta hienoa elämäntarinaa. Yksi tarina, jonka kohtasin, on kiinalaisen kirjailija Liao Yiwun. En ollut kuullut hänestä ennen kuin lähdin Berliiniin kirjallisuusfestivaalin toimistoon harjoitteluun. Siellä näin omin silmin, millaista kiinalaisen virkavallan kanssa asioiminen on. 

Liao Yiwu oli useampana vuonna kutsuttu vieraaksi festivaaleille, mutta joka kerta hänen lähtönsä Kiinasta evättiin. Hän oli suosittu runoilija, kunnes alkoi kirjoittaa poliittista proosaa. Hänet vangittiin, hän kirjoitti lisää ja nousi kansainväliseen maineeseen. Kuitenkin hän kamppaili pitkään kiinalaisen yheiskunnan rajoitusten kanssa. Häntä ei päästetty matkustamaan ja kirjallisuustapahtumat olivat lievästi harmissaan. 

Seurasin vierestä, kuinka usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen Liao Yiwu vihdoin saatiin festivaaleille. Hänet oli edellisenä vuonna käännytetty lentokoneessa. Tällä kertaa jännitimme, käykö samoin. Mies saapui festivaaleille, ja seuraavana vuonna hän pakeni kävellen Kiinasta muuttaen Saksaan. En ensin ymmärtänyt, kuinka tärkeää työtä toimistossamme tehtiin kirjailijan matkaa varten. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pääsi ulkomaille. Aiemmin talvella hän oli kirjoittanut kirjeen Angela Merkelille ahdingostaan. Ilmeisesti kirjeellä oli tehoa. Berliini kai vei hänenkin sydämensä, koska siellä hän oleskelee nykyäänkin.

Ja hänet on taas palkittu. Hän on voittanut arvostetun saksalaisen kirja-alan rauhanpalkinnon. Toivottavasti hän on onnellinen uudessa kotimaassaan. Olisi paikallaan lukea hänen tuotantoaan, mutta sitäpä ei taida suomeksi löytyä. Pitää siis tilata ulkomailta toisenkielisenä. 

Keneltä ostaisin käsityön

Tällä kertaa joku muu pisti sanansa parahultaisesti. Kehoitankin siirtymään tästä blogista hetimiten lukemaan Susannan kirjoituksen käsityöalan realiteeteista. Osaisinpa ratkaista tämänkin virheen maailmassa. Vanhan viisauden sanoin: elämässä on virhe.

Kulttuuria hankala tavoittaa?

Joku aika sitten olin kiinnostunut työskentelmään Iissä. Kulttuurikauppila kuulosti nohevalta taidetilalta. Ja sieltä löytyi vielä vanha tuttava. Sen jälkeen olen seuraillut talon toimintaa. Pienen paikkakunnan ponnistusta on ihana seurata. Silloin aikoinaan löysin Kulttuurikauppilan ekologiseen ja ympäristötaiteeseen tutustuessani. Iissä nimittäin järjestetään joka toinen vuosi biennaali, joka keskittyy ympäristötaiteen lisäksi veistotaiteeseen - ART Ii Biennaali. 

Tapahtuma ja koko kauppilan konsepti kaipaisi kuitenkin kipeästi tuottajan taikasauvan heilautusta. Ulkoinen ilme on kehittynyt hienosti, mutta tiedottaminen ja asiakaspalvelu ovat jääneet liikaa huomiotta. Paikan matkailullistaminenkin on kesken. Kun ei asu Iin lähellä, ei kyllä saa toiminnasta ja tarjonnasta tarkkaa kuvaa, eikä osaa lähteä paikan päälle katsomaankaan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Sellaiset kuten kertoa yleisölle, miksi biennaali on järjestetty ja miksi se on kiinnostava. 

Matkailunäkökulma pyörii kesän korvalla ja työtehtävien myötä päässä. Kesämatkailuhan tuo kaikelle suomalaiselle kulttuurille tuloja, tai ainakin sitä kannattaisi hyödyntää. Usein törmää Suomessa(kin) jännittäviin ja jopa täydellisiin matkailu- tai kulttuurikohteisiin, jopa kulttuurimatkailupalveluihin, joista haluaisi mainita ystäville ja suositella vaikka Facessa. Harmittavan usein ei löydy mitään tietoa, edes yhteystietoja. 

Voihan toki olla, että tällaiselle nuorehkolle ihmiselle asiat konkretisoituvat vasta, kun ne ovat netissä, muuta maailmaa ei edes ole olemassa. Senkin takia viestintään täytyy kulttuuri-/ taideihmistenkin kiinnittää huomiota. 

Taiteesta ei ole iloa, jos se ei löydä yleisöä. 

Paperista kauneutta

Löysin Youtuben ihmeellisestä aarreaitasta muutamia videoita. Ensimmäinen on tämän päivän piristys. Tai ahdistus, jos haluaa kadehtia toisten kättentaitoa.

Mikähän tämän taidemuodon nimi on suomeksi? Voisin mielelläni käydä katsomassa näyttelyn, jossa olisi lisää tätä paperitaidetta - ja tietenkin origameja. Ystäväni voisi taiteilla sinne suloisen pingviiniorigamin :)

Lisää tuon mainion saksalaisen, Peter Dahmenin, teoksia löytyy hänen blogistaan.

Aalto-mania

Kuulen jatkuvasti Jyväskylässä Alvar Aalto -hypetystä. On hyvä, että kuuluisuutta arvostetaan ja pidetään hänen työtään elävänä. Jossain tulee kuitenkin vaasi täyteen. 

Matkailukoulutuksessa tutustuimme Aalto-kävelyllä Aallon suunnittelemiin kohteisiin, syötiin Aalto-illallinen ja kuultiin, kuinka aiheesta on tarjolla kesällä myös valokuvanäyttely. Jyväskylässä on Aalto-museo ja tulevat asuntomessut pohjautuvat Aalto-aiheeseen. Samaisessa koulutuksessa kuuntelin myös keskustelua siitä että on mahtavaa, kuinka Aallon suunnittelemia kohteita suojellaan. Tällaista kommenttia kuulin siis sen jälkeen, kun oli ensin keskusteltu yliopiston sisäilmaongelmista, ja että niitä on todettu myös muissa arkkitehdin suunnittelemissa kohteissa.

Tässä on mielestäni jo liikaa henkilöpalvontaa. Mainitsen vain ohi mennen, että kaupungissa on yksi näistä laatikoista myyty kalliin tontin kera pilkkahintaan saneeraajalle. Sinne meni ruma rahanreikä mutta myös arvotontti. Aaltoa mystifioidaan ja siitä jaksetaan lypsää loputtomasti tuotteita. Matkailijat ovat varmasti innoissaan, kun koko kaupunki on teemapuisto ja tuotteistus on huipussaan. 

Ei millään pahalla lahjakasta Aaltoa kohtaan. Arvostan hänen elämäntyötään, mutta kaiken tämän manian keskellä en tiedä miehestä juuri mitään, mitä en tiennyt jo ennen Jyväskylään muuttoa. Aihetta on siis tutustua siihen museoon. Mutta kyllä se onkin kyllin suuri annos mr. Aaltoa.

Se oli tanssahdus

Vaihteeksi sitten tanssia. Sitä tulette saamaan lisää koko syksyn... 

Eilen unohdin aivan mainita, että olin illalla menossa tanssiesityksen ensi-iltaan vähän katsomaan päältä, ettei kukaan käy esiintyjien päälle eikä yritä karata ilmaiseksi sisään. Siis järjestyksenvalvoja oli paikalla vielä erikseen. Tanssikansa on arvaamatonta. No ei ollut, vaan kilttiä. Niinkin kilttiä, että eivät meinanneet uskaltaa taputtaa. 

Esitys oli nuoren Nollapiste-kollektiivin teos Irti. Se kertoi siitä, mitä ihmiset ajattelevat sanasta - irti. Teoksessa oli yksi huohottavan ahdistava kohta ripustautumisesta. Sen kohdan takia menisin uudestaan. Ja menenkin. Vielä sunnuntaina ja viikon päästä lauantaina. Silloin varmasti pääsen näkemään koko teoksen alusta loppuun, kun ei ole ensi-illan ylimääräisiä venkoiluja lipunmyyjälle tiedossa. 

Loihdin nyt ainutkertaisesta tilaisuudesta mahdollisuuden oppia näkemään tanssissa enemmän kuin kauniin liikkeen ja pukujen ja lavasteiden estetiikan. Minulle täytyy aina ensin selittää, mistä teoksessa on kyse että näen sen. Nimet eivät kerro. Vaan toisaalta, miksi haen tanssista jotain lisätasoa, kun sirkuskin on minulle lähinnä akrobatiaa ja tunnelmaa. No, ehkäpä en koe taiteeksi sitä, mikä muistuttaa minusta urheilua. Urheilussa ei kuitenkaan luoda tiettyä tunnelmaa suoritusta tehdessä, vaikka jännitys onkin läsnä. Ja urheilun tunnelma on aina sama. Siinä kai onkin sitten se ero, että tanssiteos tuo liikkeen ja siihen suunnitellun tunnelman harmoniaksi. Tyydyn tähän ja käyn katsomassa lisää irtonaista teosta. Jospa vahvistan tämän upean pohdinnan tuloksen todeksi omalta kohdaltani. Heh.

PS. Kollektiivi kävi ensi-iltaa ennen YLE-radiossa haastattelussa ja satuin kuulemaan sen. Tykkäsin siitä, että radiossakin noteerataan ajankohtaista paikalliskulttuuria. Kun minun käsittääkseni kynnys on nykyään korkea siihen, että poiketaan jokapäiväisestä ohjelmarungosta, joka on iän kaiken aina sama, samoilla biisellä ja lähinnä valtakunnallisella ohjelmistolla.

Tango - Gotan

Edellisessä postauksessa esittelin Nivalassa näkemääni oopperaa. Nautiskelin siellä myös argentiinalaisen tangon rytmeistä. Oopperan oheiskonserttina oli Guardia Nuevan konsertti. Orkesteri on pohjanmaalainen argentiinalaistangon uusi nimi, joka soittaa covereita, etenkin Astor Piazzollaa. Esityksen solisteina olivat yllättäen herra Esa Ruuttunen sekä musiikin moniottelija, sopraano Angelika Klas. Kuten Ruuttunen oopperalaulajana totesi, tango ei ole helppo musiikinlaji laulaa.  Rytmi ja melodia vaativat keskittymistä ja hyvää rytmitajua. Argentiinalainen tango on vieläpä melodisempaa kuin suomalainen marssillisempi tango.

Monet suomalaiset tangohitit kuultiin, mutta argentiinalaiseen poljentoon sovitettuina ja kuulsotivat tuoreilta. Soittivat ihanat myös Gotan Projectia! Olin ihan liekeissä. Gotan on mahtavata mussiikkia, joten siinä vaiheessa iltaa niin kovin väsynyt kehoni päättikin jammata tangon tahtiin. Onneksi pääsin heti keikan jälkeen nukkumaan.

Aion kuunnella argentiinalaista tangoa enemmän. Jotenkin se sai niin mukavia tunteita pintaan, että ansaitsee soittoaikaa minun ämyristäni. Minä pidän nimittäin hyvänolonmusiikista.

Lastenlaulurintama lähestyy

Viikonloppuna löydettiin sellainen uusi musiikkituttavuus, että jalat ja tuolikin viedään alta. Robotti Vipusen kovalevy -albumi on aika rokahtava levy. Sisko kuunteli talvella sukulaistytön kanssa Pikku Kakkosen sivuilta Vipusen vakava vesivahinko -musiikkivideota. Loputtomia kertoja. Koska kappale oli ihan yhtä hyvä kuin Röllin legendaarinen Robotti Ruttunen, minäkin innostuin kuullessani sen. Pikkuveljen valmistujaisjuhlissa  viikonloppuna popitimme porukalla ysäreitä ja lopulta päädyimmekin kuuntelemaan lastenlauluja. Robotti Vipunen on sulattanut sydämeni. Uusi suosikkibiisi meidän taloudessa onkin Dodo-sorsa. Voi, mitä sanataidetta ja pikkutyttö laulaa sen oikein hyvin. Bravo!

Robotti Vipusen kovalevyn on säveltänyt ja sanoittanut Markus Koskinen. Samainen kaveri teki Ellan ja Aleksin levyn muutamia vuosia sitten. Lastenlaulut ovat nostaneet kovasti profiiliaan. Niistä on tullut oikeaa kulttuuria, taidetta jopa. Alkoiko lastenmusiikin nousu sitten Fröbelin palikoista, Kengurumeinigistä vai vasta Ellasta ja Aleksista, en sitä osaa määritellä. Mutta lastenmusiikkiin käytetään jo oikeaa rahaa, eikä vain nauhoteta vanhoja tuutulauluja (trad.) halvalla uudeksi kokoelmaksi. Nautin enemmän tällaisesta panostuksesta lyriikoihin ja melodiaan kuin tämän hetken popmaailman uudelleen lämmitetyistä ysärisoundeista, jotka on vielä ajettu niin tasaiseksi jumputukseksi, että ysärienergia on niistä täysin hävinnyt.

Korkeapainetta musiikkialalla luvassa. Itse Robotti Vipunen on ladannut Dodo-sorsan musiikkivideon Youtubeen. Katsokaamme se lopuksi:

Mahdollisuuksien tori - kesän vaikuttavin tapahtuma

Tuolla sloganilla mainostin tapahtumaa. Se on nyt ohi! Kevät meni toria järjestäessä ja perjantaiaamuna tori pärähti täydellä teholla käyntiin vain ollakseen ohi kuusi tuntia myöhemmin. Jäljelle jäivät rakot kantapäissä ja uupumus. Tuotin ensimmäisen suurehkon tapahtumani ja mielestäni onnistuinkin.

Tunnelma oli aika huikea. Ensin koottiin telttoja aamuyhdeksästä lähtien ja kohti kello yhtätoista alkoi vauhti kiihtyä. Vasta tapahtuman alettua ehdin koota näyttelytelttaan valokuvanäyttelyn. Onneksi minulla oli apuna pari järjestyksenvalvojaystävää ja sieltä sain idean teipata kuvat maahan, koska ne eivät millään ilveellä halunneet pysyä kangasseinässä kiinni. Figure that.. Olin aluksi muutenkin hukassa, koska en tiennyt kaikesta kaikkea, vaikka toki olisi pitänyt. Aloin myös ahdistua muutaman torilla esittelevän järjestön edustajien tiukkapipoisesta suhtautumisesta tapahtumajärjestelyihin. Mutta kun tori oli polkaistu käyntiin, ei mikään enää pysäyttänyt sitä. Järjestöille suuri kiitos! Ja torivieraitakin riitti tasaiseen tahtiin.

Torilla seisoskelin infossa jakamassa ilmapalloja lapsille, juoksentelin ympäriinsä ostamassa teippiä, vesipulloja ja suurimman osan ajasta järjestelemässä esiintymisaikataulua muutosten vuoksi. Sää suosi meitä. Vähän silti tuuli heitteli tavaroita ja meinasi ottaa mukaansa koko rivin telttoja. Viiden aikaan kasattiin kamat takaisin laatikoihin ja huokaisin helpotuksesta. Ei maailmanloppua eikä mielen romahdusta.

Ohjelma oli muotoutunut viime tipassa monenlaisten vastoinkäymisten ja kommellusten vuoksi. Siksipä ohjelmalavalle kasaantuivat kaikki ongelmat. Äänentoistossa oli teknistä vikaa ja toki väärinymmärryksiä esiintyjien kanssa siitä, mitä äänentoistolla tarkoitetaan. Eräät eivät olleet pyytäneet palkkiota, mutta alkoivat neuvotella siitä juuri ennen esitystään. Pääesiintyjät saapuivat paikalle samana päivänä ja toki olimme varanneet heille edelliseksi yöksi majoituksen. Mutta kaikki ohjelmanumerot nähtiin lavalla sekä pieni ekstra, kun capoeira-tanssijat pyysivät päästä esiintymään vielä viimeisenä. Lemppareitani olivat AdAstra-teatterin maistiaiset uudesta lastennäytelmästä 'Mummu ei tajuu' sekä timbilamies eli Magulamberre - täydellistä päiväunelmointimusiikkia.

 

Sitä tunnetta, kun tapahtuma on ohi ja purettu, jälkeen jääneet roskat siivottu ja katu sen näköinen kuin ennen tapahtumaa, ei voi kuvitella. Tunne on sekoitus helpotusta, väsymystä, tyhjyyttä ja kokemusten rikkautta. Tuottajan 'absolut tärinä ja ekstaasi' oli kokemisen arvoinen. Opin myös omasta stressinsietokyvystäni jotain.

Mietittiin torikoordinaattorin kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei juuri mitään, mutta ideoita jäi käyttämättä. Viestintää täytyy kehittää ja kolmas järjestäjä olisi aivan ehdotoman tarpeellinen. Kun järjestää tapahtuman, ei voi ymmärtää sen konseptia ennen kuin on sen kerran tehnyt. Seuraavalla kerralla tietäisin paremmin, millaista ohjelmaa haluaisin, missä järjestyksessä tekisin asioita ja mikä on kaikkein olennaisinta tapahtuman läpimenon kannalta. Ehkä siksi muutama vuosi samaa kauraa on tuottajalle hyväksi. Parasta oli se, että sain olla koko ajan juttelemassa ihmisille ja ratkaista pieniä aivopähkinöitä pitkin päivää.

 

Taiteilija ihan ite

Pitkä hiljaisuus johtuu nyt aivan hillittömästä työrupeamasta. Kävin pitämässä lapsille vanhan ajan silitystyöpajaa Taaborinvuorella pari viikkoa, ja olikin rankka pesti. Lapset vie voimat. Mutta olihan ne söpösiäkin. Parhaat kaulasivat pyykkiä kovvalla tohinalla eikä niitä saanut lopettamaan. Yllätyin pienten poikien tiukasta asenteesta, että silittäminen on naisten homma eikä ole aikomusta opetella sellaista.

Aikomus on ollut kirjoittaa kaikenlaista, enkä kaikkea muistakaan. Mutta tämä on jäänyt mieleen, joten siitä kirjoitan nyt. Kari Tykkyläinen - taiteilija ite. Tykkyläisestä tuli vastikään dokumentti YLEltä ja sen katsoin. Mies on suurelle yleisölle tuttu viedotaiteestaan, eli esimerkiksi tästä pätkästä:

Tykkyläinen käyttää taiteilijanimeä tykylevits ja tämä pätkä ei suinkaan ole ainoa eikä omituisin. Miehellä on uskomaton mielikuvitus ja into taiteen tekemiseen. Dokumentissa selvisi, että taiteilijan leipä on niin kapea, ettei edes opiskelijan tarvitse sellaisella pärjätä. Voi olla kuukausia noin 50 euron tuloilla. Siinäpä se kasvaa riemu. Ylä-Siuruan takahikiällä asusteleva taiteilija voi siis käydä metsässä hakemassa ideoita, siellä niitä riittää. Ja puuta. Puiset veistokset palasteltiin uunin täytteeksi talven pakkasilla. Pakkohan se on lämpimänä pysyä, joten jokunen taideteos joutaa kyllä hyvään tarkoitukseen. 

Käsittääkseni suurin intohimo miehellä on nimenomaan videotaiteeseen. Naiset ovat mieluisia muusia, ja niitä pyöriikin pätkissä pilvin pimein. Tulevat kuulemma pyytämään, että saavat esiintyä. Kylläpä aloin ymmärtää tuota ihmeellistä videota ja kunnioittaa taiteilijaa. Hän elää oikeasti taiteelleen, ja se on harvinaista tulisieluisuutta. Kiehtova henkilö, tai sitten dokumentti oli älyttömän hyvä. Voi olla molempia. Tutustu, hymy nousee huulille.

Tacheles kaatuu

Kirjoitin viime kesänä Berliinin kulttuuritalo Tachelesista. Kunsthaus on ollut purku-uhan alla, koska alueelle halutaan rakentaa kalliita liikerakennuksia. Tosin talolle on useita käyttöehdotuksia. Tacheles on nyt saanut lopullisen tappotuomion, talo on pakkohuutokaupattu. Toimijat ovat lähteneet talosta miljoonan euron houkuttimella, mutta taistelussa ei anneta periksi. Edelleen berliiniläiset osoittavat mieltään aktiivisesti talon puolesta. Minusta tämä on ihailtavaa sitoutumista. Jännittävin käänne on korkean muurin rakentaminen talon ympärille. Taloon ei pääse sisälle. Ymmärrettävistä historiallisista syistä berliiniläiset tahtovat, että muuri puretaan.

Miksi yksi taiderakennus on niin tärkeä? Talo on luovuuden keskus. Vaikka rakennus ei ole hyvässä kunnossa, sen henki on korvaamaton. Talon värikäs historia on myös arvokas ja sitä täytyisi kunnioittaa. Mielestäni tärkein aspekti on kuitenkin sijainti. Talo on aivan Berliinin sydämessä. Alue on nostanut profiiliaan ja vilisee toimistoja, teattereita, ravintoloita ja lähellä on ostoskatu. Berliini on onnistunut pääkaupunki juuri siksi, että erilaiset toimijat, yhteiskuntaluokat ja rakennukset sikinsokin sovussa keskenään tekevät kaupungista jännittävän ja jollain tapaa tasa-arvoisen. Kaduilla ei tarvitse pelätä, koska joka paikassa on kaiken kastin porukkaa. Ghettoutuminen on vaikeaa, jos alueet pysyvät vilkkaina. En haluaisi Berliiniin suuria lasitalotornikeskittymiä, koska se tuhoaisi kaupungin tunnelman.

Todellisuus luo taiteelle rajat

Otsikkohan ei yleensä ole missään nimessä totta. Taide kulkee todellisuuden toiselle puolen sujuvasti. Todellisuuden tutkimuskeskus toimii toisin. Ammattilaisryhmä tutkii taidetta asettamalla todellisuuskäsityksen tähtäimeen. Taideteokset nousevat olevassa olevista ilmiöistä. Yhdistys pyrkii tuomaan taiteen keinoin ihmiskunnan peilejä näkyviksi. Taideteoksista voi herätä kysymyksiä kuten, mitä todellisuus on, miten olemme todellisuuden muodostaneet ja mihin se on menossa. Yhteisö toimii todellisuuden rajalla ja luo myös taidetta yhdistellen eri taiteiden rajapintoja. Tarkoituksena on tehdä monitaiteellista yhteiskunta- ja taidetutkimusta. Kiinnostaa törkeesti! Luepa siis lisää tutkimuskeskuksen sivuilta. Niillä on juhlavuosikin.

Olet ehkä kuullut Todellisuuden tutkimuskeskuksesta. Uusi teos on nimittäin Timo Soini. Taideteos on siellä, missä Timokin esimerkiksi Soinin puheissa, ruumiissa ja kaikkialla mediaesiintymisissä. Jokainen voi osallistua tutkimalla Soinia ja pohtia, mitä se kertoo minusta  itsestäni. Soini on, koska me olemme. Pientä kulttuuripoliittista keskusteluakin taideteoksesta voi löytää Perussuomalaisten kommenttien vuoksi tekotaiteesta ja "oikeasta, kunnon taiteesta".

Minä ainakin haluan lisää tällaista taiteen tutkimusta ja monimutkaisia teoksia, jotka ovat kaikkia lähellä ja helppo kohdata.

 Loppuun pelottava kuva teoksesta. Älä pökrää, se on vain todellisuutta.

Lähde: http://www.todellisuus.fi/timo

Miten erottuu kopiosta?

Tänään kirjoitukseni inspiraatio on muotiblogista lukemani juttu. Siellä Pupulandian Jenni esitti näkemyksiään muodin aidoista, feikeistä ja kopioiduista tuotteista. Minä aloin pohtia lukiessani asiaa koko taiteen näkökulmasta (ottamatta nyt kantaa siihen, mikä muotimaailmassa on taidetta tai mikä ei).

Ihmisten määrätön halu olla ainutlaatuinen ja ostaa siksi uniikkia on takuulla syy isojen muotitalojen olemassaoloon. Uniikkia sen taiteenkin täytyy olla, sillä eihän kukaan halua tusinakamaan tuhlata aikaansa taikka rahaa. Muotimaailmassa kuosit toistuvat, taiteessa teemat tai vaikka Väinö Linnan teosten tulkinta teatterinäyttämöillä. Miten vältetään edellisen version kopiointi tai suorastaan plagiointi?

Kuten muodissa, taiteessakin voi olla vaikeaa tuottaa täysin uutta ja erilaista. Ne pienet vivahteet tulkinnassa ovatkin todella tärkeitä. Sisältö voidaan tuottaa erilaiselle kohderyhmälle kuin aiemmin, mikä ohjaa tekemään muusta poikkeavaa materiaalia. Tämä esittävissä taiteissa. Keraaminen kippo vaatii uudenlaisen työstötavan tai vähintään omalaatuisen muotokielen.

No hui! Kuulostaa lähes mahdottomalta tehtävältä ammattilaiselle, jonka on luotava uutta useammin kuin kerran elämässään tienatakseen appeensa. Onko kopiointia vältettävä viimeiseen hengen vetoon? Eikö kaikki pop-biisitkin ole rakennettu samaan sointukuvioon, kuten Ismo Leikola on oivaltaen esittänyt? Leikolakaan ei keksinyt vitsin ideaa itse. Voihan vanhoja elementtejä yhdistellen saada myös aikaan huikean uudenlaista.

Jennin sanoin Coco Chanel oli uraauurtava nainen, joka ei viisveisasi tuotteidensa kopioinnista. Hänen mielestään se vain nosti Chanelin brändiarvoa. Taidepiireissä tämä on toistaiseksi lähes mahdoton ajatus. Tekijänoikeuksilla pyritään estämään ideoiden mallintamista, mikä ei aina ole toimiva ratkaisu. Piraattimaiset ihmiset tukeutuvat väitteeseen, että kaikki uusi luodaan vanhasta. Jotkut kuitenkin vain varastavat eivätkä luo uutta. Tekijänoikeudet on siksi turvattava jotenkin. 

Haluan kuitenkin mennä vielä Coco Chanelin mietteessä pidemmälle. Taiteessakin täytyy olla keinoja nostaa omaa arvoaan sillä, että muutkin ovat ymmärtäneet teoksen/teosten mahtavuuden. Tuottajalla on tehtävä kääntää tilanne voitoksi. Kuvitellaan että olen Brian Enon tuottaja (ks. edellinen postaukseni). Moni haaveilee tekevänsä yhtä hyvää ambientia, ja tekeekin oman version säveltäjän teoksesta Music fo Airports. Noh, minä tietysti markkinoisin alkuperäistä mainitsemalla sissimarkkinoijana alkuperäisversion kaikkialla netissä, missä uusi versio mainitaan. Tekisin alkuperäisestä toisen painoksen ja yrittäisin saada median kiinnostumaan teosten vertailusta. Uuteen painokseen voisi jopa laittaa bonus trackin, jolloin Enon uusi tuotanto pääsisi vaivihkaa esille. Jos se uusi versio olisi kamala floppi eikä siitä kukaan edes kuulisi, niin sittenhän sillä ei olisi edes merkitystä. No harm done.

Todistinko huhun sen vääräksi, että kaikki on oltava ainutlaatuista ja kopiot tuhoavat maailman? Itse vakuutuin vähän ja olen levollisempi. Aitous ei ole sitä että tekee ensimmäisenä vaan että tekee taidetta omista lähtökohdistaan.

Kaikesta aidosta taiteesta edelleen nauttien,

Janniina

MusiXine yllätti monella tapaa

Kerronpa viikonlopusta. Olin Oulussa ja siellä pyöri kansainvälinen musiikkielokuvafestivaali MusiXine. Kuulemma jo neljättä vuotta. Hämmentävää, että en ollut aiemmin törmännyt tapahtumaan. Enkä olisi nytkään, ellei rakkaani olisi sattumalta lukenut festivaalista Valveen (kulttuuritalon) sivuilta. 

Anyways, kävimme festivaaleilla. Saimme melkein ikioman näytöksen, kun meidän lisäksi salissa istui tasan yksi katsoja. Elokuva Superstonic Sounds kertoi Britannian jamaikalaisesta musiikkiaallosta kuuluisan monitoimityypin Don Lettsin silmin. En tiennyt, että Britanniassa mustat ja punkkarit pitivät 1970-luvulla yhtä ja tekivät sitä suurta alakulttuurihistoriaa. Don Letts toimi sitten mm. The Clashin hovivalokuvaajana ja videoiden kuvaajana.

Vilinää

Toinen dokumentti, jonka kävimme katsomassa, teki minuun suuremman vaikutuksen. En ollut kuullut miehestä nimeltä Brian Eno - mutta nyt olen. Mieshän on nero! On ambient-musiikin esi-isä, on tuottanut todella isoja nimiä, kuten U2 ja Coldplay, sekä taiteilee valoinstallaatioita. En ihan ymmärtänyt, miten mies ehtii kaikkeen. Mutta hänhän on tuottaja! Osaa organisoida ja on luovakin. 

Aikomukseni oli heti dokumentin jälkeen hypätä koneeseen kultani kanssa ja käydä tarjoamassa tuottajan apuani hänen oman taiteensa levittämiseen. Kultsi voisi vain hengata, soitellen kitaraa studiolla hyvässä seurassa. Mutta tarvitseeko tuottaja tuottajan? Ehkä juuri tällainen moniosaaja voisi käyttää apukäsiä, jotta jäisi enemmän aikaa tehdä taidetta itse.

Musixinen tarjonta oli mallikas. Ohjelmassa oli mm. Lemmy-filmi ja tarina yhteen palaavasta Take Thatista. Minua ihmetyttääkin kovasti, miten festivaalilla on niin huono näkyvyys ja suosio. Mikään näytöksistä ei kuulemani mukaan kerännyt kuin kourallisen katsojia. Potentiaalia tapahtumalla on, mutta selvästi osaaminen puuttuu. Asiantuntevaksi ei voinut kutsua myöskään henkilökuntaa, kun Brian Eno -dokkarin esittelijä sanoi suoraan, ettei tiedä videosta mitään. Turha esittely.

Tunnelmaa

Vihjeenä jollekin kulttuurituottajalle: mene ja korjaa! Kehitettävää löytyy ja rahoituskin näytti olevan kunnossa sponsoreista päätellen. Ensi vuonna käyn ehkä tarkistamassa, mitä on opittu vai onko.

Kuvissa onnistuneita tapahtumia. Epäonnistunein kuvin. Eli aivan päinvastoin kuin tekstissä.

Folkin' funny

Huumori kiehtoo minua kaikessa taiteessa. Kunnon kiherrystä aiheuttava teos on vaikuttava. Stand up on sitten vielä asia erikseen. Lähellä stand upia on yksi lempibändini: Flight of the Concords. Uusi-seelantilainen duo soittaa kai folkahtavaa jotain. Katsokaa kuinka entinen klarinetisti pätee musiikissa! Minusta on vaikea määritellä monipuolista tuotantoa.

Enpäs laita linkkiä, mutta suosittelen vilkaisemaan Youtubeen. Sieltä löytyy ikivihreitä klassikoita, kuten The Most Beautiful Girl, Issues, Business Time ja Albi The Racist Dragon. Naurattaa jo! Tiedänpä mitä teen seuraavaksi.

Origamien innostamana

Selvisin kuumeesta ja selvisin viikonlopun Elävä kirjasto-koulutuksesta. Junassa matkalla pohjoiseen olikin sitten aikaa lukea lehtiä ja kirjaa. Taide & design -lehdestä luinkin varsin mielenkiintoisesta suunnittelijasta.

Kuva täältä

Issey Miyake on monipuolinen japanilainen suunnittelija, jonka tärkeitä arvoja ovat ekologisuus ja kotimaisuus. Nämä arvot näkyvät Miyaken '132 5' -malliston materiaaleissa, tuotannossa ja muotokielessä. Ainutlaautista on myös Miyaken aate tehdä tuotteet aina yhdestä ainoasta kangaskappaleesta.

Hänen uudessa mallistossaan arvot on puristettu erikoiseksi ideaksi. Vaatteet ovat hyllyssä kaksiulotteisia origamitaideteoksia. Miyake on kehitellyt tekniikan, jolla vaatteisiin ja lamppuihin saadaan paperitaitteen kaltaiset tiukat taitokset. Ihan kuin origameissa.

Malliston nimellä on siis tarkoitus. 1 tarkoittaa yhtä kangaskappaletta, 3 kolmiulotteista suunnitteluteknologiaa, 2 paluuta kolmiulotteisesta vaatteesta kaksiulotteiseksi taideteokseksi ja 5 osoittaa hyppäystä yhden ulottuvuuden yli – uuteen ulottuvuuteen. Nerokasta.

Innostuin suunnittelijasta ehkä juuri siksi, että kaiken kauneuden takana on jämäkkä ympäristötietoisuus. Issey Miyake on aktiivinen ympäristökeskustelija Japanissa. Miyake on yrityksensä Reality Lab. kautta kehittänyt uuden tekniikan, joka mahdollistaa PET-muovin kierrättämisen laadukkaaksi polyester kuiduksi. Rantautuukohan tekniikka joskus vielä Suomeenkin.

Kuva täältä

Oikein kuultuja muumisitaatteja

"Ettekö te ymmärrä taidetta. Minulla on mörköolo ja teen mörön!", sanoo Pikku Myy. 

"Miltä ainutlaatuinen hiekkaveistos näyttää?", kysyvät Vilijonkan lapset. 

Opiskelijatoveri vinkkasi huikeasta kulttuurituottajille sopivasta muumien jaksosta, jossa laakson asukkaat pyöräyttävät rannalle hiekkataidetta. Seuraavana juonipaljastus! Tietysti taiteen määritelmää pohditaan läpi taiteilun tuoksinnan ja kisaillaan parhaasta teoksesta. Lopulta teokset ovat päivän päätteeksi uhkassa tuhoutua myrskyssä. Ei se taiteen merkitys ja määritelmä selviä muumeistakaan. Olisin toivonut niin, koska muumit ovat kovin viisaita.