Kiinnostaako paikallinen kulttuuri muita?

Perhetilanteen takia blogi on taas viettänyt hiljaiseloa. Yritän välillä saada järkeviä ajatuksia kokoon, muttei niitä oikein ole. Mutta eipä mitään, yritetään kovemmin.

Olen jo kauan miettinyt sellaisen kulttuuriblogin perustamista, jossa kirjoitellaan tapahtumista ja esityksistä yms. kuten muotiblogissa vaatteista. Rennosti, esitellen ja osin markkinointitarkoituksella. Siksi mainostaen, että kulttuuria pitäisi kuluttaa enemmän kuin vaatekauppojen käytäviä. Mutta sepä ei ole niin yksinkertaista. 

Kulttuuri on niin paikkakohtaista, ja paikallista. Se on hyvä asia. Kun miettii, millainen teatteriesitys samasta näytelmästä rakennetaan kahteen eri teatteriin, ei mitenkään saa kahta samanlaista esitystä kokoon. Ja joka illan yleisökin muuttaa esitystä. Eikä samoja tapahtumia tai tilaisuuksia järjestetä samaan aikaan monessa paikassa. Kun vertaa tätä muotiblogiin, voi huomata että vaatteet on paljon kiinnostavampia valtakunnallisesti, koska joka paikkakunnalta voi yleisesti ottaen hankkia ne samat ryysyt itselleen.

Ja puhumattakaan siitä, että oma menokenkäni on nyt juuttunut tuohon kynnysmattoon. Kotoa ei sitten millään lähdetä mihinkään. Tai sitten on pakattava kokonainen naparetkikunta mukaan. Iso syy tähän haaveeseen on se, että haluaisin käydä enemmän kokemassa elämyksiä.

Varmasti tällaisia blogeja on. Minulle saa linkata niitä tuonne kommenttilaatikkoon. Katsotaan, saanko uutta vakiluettavaa.

En nyt millään saanut itsestäni irti kirjoittaa paikallisen kulttuurin paikallisuudesta sen enempää. Ja minua kaivataan omassa elämässä. Joten heippa!

Palkaton ala on kulttuuriala

Tänään ajatukset eivät ole omiani. Luin toistamiseen kirjoituksen, joka herättää itsessänikin vähän kiukkua. Tässä lukemiseksi blogikirjoitus, jonka agenda on palkattomien harjoittelijoiden käyttäminen kulttuurialalla työntekijöinä. Kulttuurialan työllistävyys on vähän sellainen kaksipiippuinen miekka. Toisaalta porukkaa tarvitaan enenevissä määrin, eikä kuitenkaan ole rahaa maksaa siitä palkkaa. Syyt ovat kai monet. Eritellään niitä joku toinen kerta. Nyt voi siirtyä lukemaan sitä Miian kirjoitusta.

Kasvoton hirviö ja uusi työ

Olen jälleen kasvottoman hirviön asiakas. TE-keskukseksi moni sitä kutsuu. Hellittelynimenä olen kuullut sanan työkkäri. Mutta melkoisen pelottava ilmestys.

Muutama vuosi sitten, kun edellisen kerran olin puljun asiakas, otettiin heti luulot pois vastavalmistuneelta ja todettiin tiskillä silmiä pyöritellen, että filosofian maisteri ei ole ammatti. En siis voinut hakea maisterina työtä. Piti keksiä joku ihmisten ammatti. Ja niiden kamalien ja pitkien kuukausien aikana kävin muutamia kertoja akateemisessa palvelussa todistelemassa että olen arvokas ihmisenä, vaikken kelpaakaan kellekään työntekijäksi. Tekivät oloni sillä lailla ihmistä alemmaksi olennoksi tarkastusvisiiteillä. Seuraavaksi lopetin työnhaun, koska pääsin opiskelemaan. Ei täti tietenkään ymmärtänyt että opiskelin kulttuurituottajaksi, koska sellaista nimikettä ei löydy heidän ammattinimikelistastaan. Tiedoissani on täysin väärä oppilaitos ja opiskelin siellä muka humanismia.

Ja työttömien koulutuksista. Kävin yhden, koska pakollisiahan ne ovat. Totesivat siellä että kylläpä teet hyviä hakemuksia, saako käyttää esimerkkinä. Kiitos avusta.

Mutta se oli tuolloin. Tein työttömäksi ilmoittautumisen netitse. Lisäsin sinne oikean oppilaitoksen ja tutkinnon nimenkin ihan itse. Seuraavan parin viikon sisään pitäisi tulla puhelua ja kutsua arvon konttoriin. Sinne tosin ei pääse syyskuussa enää ollenkaan ilman ajanvarausta, joten kyllä tosissaan tukitaan työttömältä tie päästä palvelun ääreen.

Toivottavasti sitä ennen aukeaa ammattitaitoiselle ihmiselle työtä, ettei taas joudu arvostelevien ja töykeiden katseiden saaliiksi. Pelottaa jo valmiiksi. Tosin kai jollakin mukaviakin kokemuksia löytyy.

Toisaalta, en ole pätkääkään huolissani työnhaun takia. Selviän elämässä joka tapauksessa. 

Luin kiinnostavan artikkelin tuoreesta Suomen Kuvalehdestä (30/2013). Teemana oli 'uusi työ' ja kirjoittaja vapaa toimittaja Päivi Ängeslevä. Osuuskunnat, hubit ja työskentely kotona, kahviloissa ja asiakkaiden luona ovat entistä yleisempiä tapoja tehdä työtä. Ja itseänikin kiinnostaa kovasti. Humanistin osaamisalueilla kielitiede ja kulttuurituotanto itsenäinen työskentely vaihtelevissa ympäristöissä on luonnollista. Ja yrittäminen samoin.

Mutta termi uusi työ kuulostaa myös pelottavalta, koskapa verkostoituminen. Hyi, se on minulle edelleen kirosana. En osaa ajatella että tutustuisin jatkuvasti uusiin ihmisiin ja loisin siten ahkerasti asiakassuhteita. Olen vähän turhan sulkeutunut tyyppi. Verkostoituminen ansaitsisi melkein blogiin oman tagin, koska parjaan termiä niin usein.

Ja yrittämisestä minulla on omat epäilykseni. Paljon yrittämisessä korostetaan sellaista itsepintaista, omaa etua tavoittelevaa ja hyökkäävää asennetta. Samaisesta Kuvalehdestä bongasin tällaisia sitaatteja yrittämisen arjesta ja yrittäjämäisestä luonteesta:

- "Hän osti kihlasormuksen, jotta hän näyttäisi neuvotteluissa uskottavalta."

- "Huonoiksi puoliksi lisään kehnon sosiaaliturvan ja työyhteisön puutteen."

- "Kehityskeskustelussa hän huomautti pomolleen tehneensä muidenkin työt."

- "Hän ei ollut antanut myyjien valita ostajaa. "Sanoin heille, että juttu on niin, että en lähde täältä ennen kuin kaupat on tehty." Kauppa tehtiin ja kyyneleitäkin vuodatettiin."

Jos vain näin saa asiakkaita ja menestyy työelämässä niin pitäkää tunkkinne, minä vain oleilen. En halua uskoa, että tällaista asennetta kaivataan elinkeinoelämässä. Innostun silti yhdessä tekemisestä ja siitä uuden työn ilmapiiristä että työn pitää olla itselle merkityksellistä ja haluan suhtautua työhöni intohimoisesti.

Kiitokset että jaksoit lukea tänne asti! Vieläpä olisi oiva tilaisuus kommentoida tuonne kommenttiloodaan.

EDIT: Jälleen töissä ja kyllä maistuu.

Kesätapahtumat täyttäköön maan

Kuulin haastattelun radiossaja siinä haluttiin tietää että eikös Suomessa ole ihan liikaa kesätapahtumia. Finland Festivalsin toimitusjohtajaa Kai Amberla haasteteltiin melko omistuisesta asiasta. Mutta viisas Amberlahan siihen totesi että kyllä Suomessa on aina sopivasti tapahtumia. Jos ihmiset eivät tule tapahtumaan, niin sellaiset tapahtumat kuolevat. Tarjonta seuraa tiukasti kysyntää. Tapahtumatuotannossa kannattavuusmarginaali on tiukka ja siksi tapahtumat eivät saa paljon armon aikaa huonossa taloustilanteessa.

Hänen mukaansa ammattimaisen ja epäammattimaisen tapahtuman erottaa siitä, että ammattimainen järjestäjä osaa huomioida ohjelman kokonaisuutena, jotta ihmiset voivat viihtyä kiireettömästi tapahtumassa, ja ohjelman lisäksi myös muut viihtymiseen liittyvät palvelut ja fasiliteetit, kuten ruokailumahdollisuudet.

Aiemmin seurasin keskustelua matkailusta. Keskustelussa joku matkailun ammattilainen kertoi, että Suomessa ehkä liikaa keskitytään tarjoamaan jotain ulkomaisille turisteille. Mutta myös ulkomaiset turistit haluavat tehdä samaa kuin paikalliset. Jos siis keskitytään siihen, että paikallisille ja suomalaisille matkailijoille on paikkakunnalla hyvää, laadukasta tekemistä niin samalla viihtyvät myös ulkomaalaiset. Suomalaisten matkailijoiden osuus on sitä paitsi huomattavasti merkittävämpi kuin ulkomaisten.

Sitten molemmissa keskusteluissa päästiin niihin hassunhauskoihin kesätapahtumiin, joita Suomessa mielellään järjestetään. Näitähän ovat vaikka eukonkanto-, suojalkapallo- tai ilmakitarakilpailut. Eikö ole näin, että niitä saa olla niin paljon kuin ihmiset jaksaa niihin osallistua ja ovat ? Juu, niin asiantuntijoidenkin mielestä. Aitous on tärkeää, koska täydestä sydämestä tehty saa oikeasti viihtymään ja ihmiset omivat hyvät ideat. Epäaito ja väkisin hauskaa yrittävä tapahtuma kyllä kuolee pois.

Näitä keskusteluita kuunnellessani nyökyttelin paljon – myös pyöräillessäni. Tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että olen saanut juuri näihin asioihin koulutuksen. Minun ei tarvitse oppia tällaista kantapään kautta. Tiedän, ja voin keskittyä tekemään entistä parempia tapahtumia tulevaisuudessa. Mieluusti tekisin sitä kehittämistyötä enemmänkin.

Tällä sitten avasin  pitkän radiohiljaisuuden. Ainakin on täyttä asiaa kulttuurituottamisesta. Hävettävän vähän käyn tapahtumissa, mutta on mahtavaa, että niitä on. Varsinkin muilla paikkakunnilla vieraillessa on aina erityiskiva, kun huomaa että voi osallistua johonkin häppeninkiin. Hyvänä esimerkkinä minulla on edelleen tallessa pankin mainoskynä, jonka sain käydessäni saksalaisen pienen kaupungin korttelijuhlassa, kun siskoa muinoin siellä moikkasin. Lämpimät muistot, oih.

Ymmärtämisen kulttuuri

Miksi aina pitää ymmärtää?

Ukkoni mellasti asiasta. Kuuntelimme autossa ohjelmaa DocPointissa esitettävistä radiodokumenteista. Haastateltava kertoi, että ihmiset eivät jaksa enää kuunnella sellaisia 50 minuutin äänidokumentteja. Pitää olla lyhyempiä että jaksaa keskittyä. Sitten äityivät puhumaan siitä, miten ihmiset oikeastaan ymmärtävät pelkkää ääntä sisältäviä asiaohjelmia. Dokumenttien perimmäinen tarkoitus on toki kertoa jostain ajankohtaisesta tai tärkeästä aiheesta. Mutta kun nekin ovat taidetta niin pitääkö kaikkien ymmärtää kaikkea?

Ihmisten täytyy ymmärtää kaikki eteen työnnetty. Jos katsoo kuvia tai lukee runoa niin onhan se huono, jos ei itse sitä ymmärrä. Kun kuulee vitsin, se on arvoton, jos sitä ei itse ymmärrä. Jos lukee romaanin tai kävelee ohi veistoksen, joka ei aukene ymmärrettävään muotoon, niin jättää vaikka kirjan kesken tai jatkaa saman tein matkaa veistoksen luota.

Emme kestä sitä, että joku ylittää ymmärryskykymme. Miksi sitä veistosta ei voi vain katsella ja antaa sen olla kertomatta mitään? Miksi ei voi vain katsoa kuvaa tai elokuvaa ja ottaa se vastaan, vaikka sitä ei saisikaan sanoin selitettävään muotoon kutistettua? Miksi ei voi vain ottaa vastaan ja jättää se iän ikuinen analysointi pois kokemuksesta?

Kyllä se on yhtä arvokasta katsoa ja kuunnella asioita, joita ei ymmärrä, kuin niitä, jotka voi itse analysoida rikkipoikkipinoon. Niinhän sitä oppii ja kokee uutta, kun eteen tulee jotain, mitä ei omilla tiedoillaan, taidoillaan ja ennakkokäsityksillään voi tajuta.    

Hyvä omatunto tuo pahan mielen

Otsikko tarkoittaa sitä että kun yritämme hoivata ja helliä omatuntoamme niin todellisuudessa usein tuotteena on riistoa ja tuhoa.

Ihmiset riistävät toisiaan. Fakta. Tiedostamatta ja tiedostaen tätä tapahtuu. Useita on näkökulmia näihin asioihin. Toiset väittävät, että muiden elämäntapa on omaa elämäntapaa riistoalttiimpaa. Ja ne toiset väittää päinvastoin. Trendit kertovat massalle, mikä riistää eniten ja mikä on pahinta riistoa. Onneksi asioihin kiinnitetään huomiota, jotta edes joku miettii tekosiaan välillä. Huonojen vaihtoehtojen maailmassa ei voi valita "oikein".

Lihansyöjiä suomitaan, koska eläimet tuottavat suunnattomia määriä ilmastopäästöjä. Kilo juustoa tai naudanlihaa on yletön ilmastorikos. Broileri ei ihan niinkään, mutta niiden tuotanto ei paljon kananpoikia helli. Sekaravintoa nauttivien omatuontoa soimaa siis myös eläinten oikeuksien tallominen. Ja kuitenkin lihatalous on iso talouden moottori ja kuuluu terveelliseen ruokavalioon ja mitä kaikkea.

Ja sitten ne kasvissyöjät. Soija on erittäin suosittu ja hyvä ravinnonlähde. Soijaa käytetään myös eläinten rehuna, ja erittäin paljon. Soijapeltojen tieltä kaadetaan sademetsää, minkä keretään. Muuntogeenisestä soijasta en lähde kirjoittamaan, koska itse sana riittää pelottelijaksi. Soijan väitetään myös vähentävän mieskuntoa.  

Madagaskarin sisalpellot köyhyttävät maaperää ja jättävät alleen ainutlaatuisen saaren. Saaren ekosysteemi on muutoksen kourissa ja lajit uhanalaisia. Kaikki tämä, koska me haluamme säästää luontoa ja vaadimme maatuvia tuotepakkauksia. Sisal on tähän täydellinen, koska se myös kasvaa nopeasti.

Luomupuuvilla on luomua eivätkä sen myrkyt täten saastuta ympäristöä tai kutita ihoa. Mutta tuotanto vaatii moninkertaisen määrän vettä tavalliseen puuvillaan verrattuna. Eikä puuvillan tuotanto muutenkaan vettä säästele.

Muutamia esimerkkejä siitä, miten maailma pelastuu. Mikä on se kuuluisa pienempi paha?
Ehkä ensi kerralla kevyempiin aiheisiin... ehkä.

Määrittelyä taiteesta ja kodista

Monasti askarruttaa suuri kysymys siitä, mitä taide on. Olen löytänyt taiteilija Pekka Hannulan hienon pohdiskelun asiasta, näkökulmana kuvataide. Jottei tarvitse hypätä täältä toiselle sivulle lukemaan ihan vielä niin otetaanpa pieni tiivistelmä tähän. 

Taide...

- kyseenalaistaa

- näyttää suuntaa

- koskettaa, herättää tunteita

- on itsetutkiskelua, osa taiteilijaa

- elää omaa elämäänsä, on itsenäistä

- on tulkintaa

- on vapaata, sananvapautta ja mielipiteitä esille tuovaa tulkintaa

- vaatii määrittelijän, joka toteaa taiteen taiteeksi

- on taloudellinen sijoitus

- on keräilykohde

- kuuluu sisustukseen

- herättää kysymyksen etiikasta, eettisestä taiteesta

- on kommunikointia ja edellyttää vuoropuhelua 

- on kollektiivinen muisti

- ars (lat.) = taide, taito

- on henkistä harjoitusta

- työllistää taiteilijoita

- on tulkinnanvaraista, oma tulkinta ratkaisee

Onko taide siis yksiselitteinen asia? Tarkistetaanpa sivistyssanakirjasta:

1. merkityksellisinä pidettäviin aistipohjaisiin elämyksiin tähtäävä luova toiminta ja sen tulokset. esim. Esittävä taide. 1800-luvun taide. Kuva-, sana-, sävel-, näyttämötaide. Elokuva-, tanssi-, rakennus-, tekstiilitaide. Ympäristö-, tilataide. Käsitetaide. Kirkkotaide. Monumentaalitaide. Harrastaa taiteita. Erik. kuvataiteesta. esim. Gallen-Kallelan taide. Suomen taiteen historia. Taiteen maisteri, lisensiaatti, tohtori. Moderni taide. Nykytaide. Videotaide ym. elektroninen taide. Kerätä taidetta. Ovatko seinätöherrykset mielestäsi taidetta?
2. taidosta tai taituruudesta tai sitä vaativasta työstä. esim. Kehittää ruoanlaitto taiteeksi.
3. (leikillisesti) esim. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ks. sääntö

Tuo ensimmäinen määritys on se oleellinen nytten. Aika hyvin tiivistää kaiken yllä listatun. Lingvistit osaa tiivistämisen taidon! Eli on ja ei ole yksiselitteistä. 

Päästään asiaan. Taiteen määrittely on samanlainen asia kuin tänään mielessäni pyörinyt dilemma. Missä olen kotona? Olen kotona vanhempieni luona, lapsuuteni kodissa. Olen kotona myös omassa asunnossamme. Kumpikaan koti ei riitä määrittelemään yksiselitteisesti, missä olen kotona. Kotona olen myös matkoilla, kun löydän jotain itselleni ominaista, turvallista, mielenkiintoista. Olen kotona useiden kirjojen lehdillä, joissa nautin maailman kietoutumisesta ympärilleni. Mikään ei yksin pysty vastaamaan kysymykseeni. 

Tunsin oloni turvattomaksi aamulla. Olin omassa sängyssä, mutta en ollutkaan. Joku ikäkriisi huuhtoi siinä ylitse ja toi toivottoman olon. Kun palasin sitten kotiin niin kaikki onkin aika hyvin. Lingvisti voisi tiivistää lopuksi mieltä askarruttavan asian: 

kotona = entisessä tai nykyisessä asuinpaikassaan; hyvän olon sylissä. 

Oikea, mitä tarkimmin harkittu määritelmä löytynee edellisestä lähteestä.

Kulttuuria hankala tavoittaa?

Joku aika sitten olin kiinnostunut työskentelmään Iissä. Kulttuurikauppila kuulosti nohevalta taidetilalta. Ja sieltä löytyi vielä vanha tuttava. Sen jälkeen olen seuraillut talon toimintaa. Pienen paikkakunnan ponnistusta on ihana seurata. Silloin aikoinaan löysin Kulttuurikauppilan ekologiseen ja ympäristötaiteeseen tutustuessani. Iissä nimittäin järjestetään joka toinen vuosi biennaali, joka keskittyy ympäristötaiteen lisäksi veistotaiteeseen - ART Ii Biennaali. 

Tapahtuma ja koko kauppilan konsepti kaipaisi kuitenkin kipeästi tuottajan taikasauvan heilautusta. Ulkoinen ilme on kehittynyt hienosti, mutta tiedottaminen ja asiakaspalvelu ovat jääneet liikaa huomiotta. Paikan matkailullistaminenkin on kesken. Kun ei asu Iin lähellä, ei kyllä saa toiminnasta ja tarjonnasta tarkkaa kuvaa, eikä osaa lähteä paikan päälle katsomaankaan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Sellaiset kuten kertoa yleisölle, miksi biennaali on järjestetty ja miksi se on kiinnostava. 

Matkailunäkökulma pyörii kesän korvalla ja työtehtävien myötä päässä. Kesämatkailuhan tuo kaikelle suomalaiselle kulttuurille tuloja, tai ainakin sitä kannattaisi hyödyntää. Usein törmää Suomessa(kin) jännittäviin ja jopa täydellisiin matkailu- tai kulttuurikohteisiin, jopa kulttuurimatkailupalveluihin, joista haluaisi mainita ystäville ja suositella vaikka Facessa. Harmittavan usein ei löydy mitään tietoa, edes yhteystietoja. 

Voihan toki olla, että tällaiselle nuorehkolle ihmiselle asiat konkretisoituvat vasta, kun ne ovat netissä, muuta maailmaa ei edes ole olemassa. Senkin takia viestintään täytyy kulttuuri-/ taideihmistenkin kiinnittää huomiota. 

Taiteesta ei ole iloa, jos se ei löydä yleisöä. 

Kulttuurijournalismista

Kunpa olisi aikaa kirjoitella. Olen puuhastellut kulttuurimatkailun, tanssitapahtumien ja hankemaailman parissa. Mielessä pyörivät lähinnä työasiat ja oma pesä, jota rakennetaan samalla.

Mutta tärkeä asia on suihkinut päin silmiä jatkuvasti. Kulttuuritoimituksen huono laatu puhuttaa tuottajia koko ajan. Olemme lounaspöydässä usein ruotineet Keskisuomalaisen kulttuurisivuja, joiden sisältö on aika niukkaa ja toimittamisen tasokaan ei yllä katajaista korkeammalle. Ammattini puolesta lukisin mielelläni kulttuurisivut, mutta en viitsi enää vaivautua.

Luin kannustavan uutisen aiheesta. Kulttuurirahasto alkaa kouluttaa kulttuuritoimittajia laadun nostamiseksi. Huikeaa! Harmillista, että mediatalot eivät itse ole havahtuneet asiaan. Yritysten olisi hyvä itsekin huomata kehityksen paikka ja nostaa profiiliaan omatoimisesti. Henkilöstön koulutukseen Suomessa on muutenkin puutteelliset taidot ja motivaatio.

Meille ei Keskaria enää kohta tule, emme jatka tilausta. En saa iloa sen lukemisesta, joten miksi posteljoonin kannattaisi sitä meille asti kantaa. 

Kulttuurijournalismi on puhuttanut meidän toimistolla toisessakin yhteydessä. Haluaisimme kirjoittaa toimistolta juttuja tanssista alan mediaan ja muuallekin. Tuottajina meillä on kuitenkin vajaavaiset taidot pureutua aiheeseen. Meillä on vain kaksi näkökulmaa ja ne ovat katsojan kokemukset tai tuotannolliset seikat. Tanssitaiteelliseen asiatekstiin meillä ei ole osaamista. Taiteesta kirjoittaminen vaatii syvällistä paneutumista, jos haluaa tehdä työnsä hyvin ja etenkin kun lukijat ovat alan ammattilaisia. 

Kuka siis voisi kirjoittaa laadukasta kulttuurijournalismia?

Taas se kukkumuseo on otsikoissa - tässäkin

Saatan vain olla tosi pessimisti, mutta olen edelleen sitä mieltä ettei Suomessa riitä puolta miljoonaa kävijää mihinkään museoon vuosittain. Guggenheim-hanke on tuottanut raportin, jossa ehdotellaan rakennettavaksi Helsinkiin arkkitehtuuriin ja muotoiluun keskittyvää vaihtuvien näyttelyiden galleriaa. 

Uutisissa on ollut puhetta, ettei valtiolta löydy hankkeeseen rahaa kulttuuri- eikä matkailubudjetista. Hyvä! Kukkumuseo on yksityinen toimija, joka valtion tukea saadessaan napsii pienen rahan budjetista suuren osuuden. En ymmärrä, miksi valtion kannattaisi olla tällaisessa toiminnassa mukana. En myöskään pessimistisesti ilmaistuna voi kuvitella, että kilpailu museoiden välillä toisi kaikille lisää asiakkaita. Onneksi kuulen järjen ääniä asiantuntijoiden ja kulttuuriministerin suusta. Tiedän paljon parempia rahanreikiä kulttuuri- ja matkailualalla - kulttuurimatkailua kehitetään jo hienosti täällä ja täällä. Joskus täytyy olla muutosvastainen, jotta avautuu uusia mahdollisuuksia.

Kulttuuritiloja eli elämisen mahdollisuuksia

Jyväskylän elävän musiikin yhdistys Jelmu ry on saanut lähiaikoina paljon tunnustusta toiminnastaan. Ensin Taku-lehdessä oli juttu teollisuusrakennuksista luoviksi tiloiksi muunnetuista taloista, jossa tuotiin esiin Lutakon luova henki. Lutakossa treenaa 80 bändiä ja muu toiminta on todella aktiivista. Itse olen käynyt erilaisissa juhlatapahtumissa, brunssilla, kirppiksellä ja katsomassa tanssiesityksiä. Keikkapaikkanahan Lutakko on palkittu useita kertoja. Niin se vain on ylivoimainen talovanhus. Jelmu sai tänä vuonna myös Jyväskylän kaupungin Alvari-palkinnon Jyväskylän viemisestä maailmanmaineeseen. Lutakon toimintaa kiiteltiin elävän kulttuurin luomisesta ja yleensä siitä, että Jelmu tekee kulttuuria. 

Tämän luulisi nyt olevan merkki siitä, että kulttuurin tunnustetaan tarvitsevan tiloja ja tuovan muutakin kuin rahaa keikkajärjestäjän taskuun. Kaupunki on selkeästi palkinnut avoimesti anarkistista toimintaa, kun musiikkiväki pyristelee keskellä hienoa messupaviljonkirakennusmonttua suurten kaupallisten toimijoiden ristipaineessa. Lutakon alueelle kasvaa konferenssikeskus, jossa harvoin on tilaa yhdistys-/ nuoriso-/ taiteelliselle toiminnalle. Jelmu on taistellut talonsa puolesta käsittääkseni useaan otteeseen. Lutakko on kuitenkin tärkeä osa Jyväskylää eikä sitä voisi korvata isollakaan vaivalla.

Vaikka Jelmu ja Lutakko ovat näyttäneet hienoa esimerkkiä päättäjille, ei kulttuurille oikein löydy tilaa kaupungista, joka ratsastaa sivistyneisyyden maineella. Kulttuuriväellä on menossa suuri tilahanke esittävien taiteiden oman rakennuksen saamiseksi. Kaupunki kaipaa harjoitus- ja esitystilan tanssille, sirkukselle ja kaikelle sille kulttuurille, jota Jyväskylä ja sen ympäristö on pullollaan. Arvostusta laadukkaalle kulttuurille ja luovuuden esiintuomiselle ei ole löytynyt tarpeeksi. Minä tahtoisin nähdä enemmän esityksiä. Minä en yhtään vastustelisi, vaikka keskustaan ei tulisi yhtään parkkiluolaa lisää, vaan kehitettäisiin niillä hankerahoilla ihmisille elämisen edellytyksiä - kulttuuria.

Tänään teki mieli pauhata tärkeästä asiasta.

Yllättävä hetki

Hei vaan! Kirjoittelu ei ole ollut päällimmäisenä mielessä. Syksy tuo varmaan enemmän kirjoituksen aiheita elämään. En ole kirjoittanut opinnäytettäkään. Olen tehnyt vähän töitä, mökkeillyt, mökkeillyt ja maannut lahnana maalla. Siispä en ole aikaani mihinkään turhaan kuluttanut. Antoisia hetkiä.

Hetken koin myös eilen. Minulle tuli yhtäkkiä tilaisuus päästä tutustumaan aivan uuteen työpajaan Aisti maisema, jota voi tilata Keski-Suomen Tanssin keskukselta. Se oli kaupunkikierros, luulin että tanssillinen. Kävikin ilmi, että menemme tekemään aistimatkan kaupungille tanssijan johtamana. Tanssija Helena Ratinen ilmoitti, että kierroksella on kyse siitä, mitä tapahtuu ennen tanssia tai vaikka kuvataidetta - ikään kuin retriitti. Kävelimme ja availimme aisteja katsellen, kuunnellen, haistellen ja tunnustellen. Tunti meni nopeasti ja palasimme tukikohtaan taidemuseolle purkamaan tuntemukset.

Olin vähän pettynyt aluksi siitä, että kävelimme vain tuntien auringon lämpöä ja tuulta, koska voin tehdä sen yksinkin. Samalla olin vihainen, etten osannut tuntea aistimuksia. Mietin vain vahingossa koko ajan arkiasioita. Pääsimme sitten veden äärelle ja siellä pysähdyimme kokemaan ihan kaikilla aisteilla ympäristöä. Vesi sai minut rauhoittumaan, koska on meren lapselle niin rakas elementti. Paluumatkalla museolle tunsin aistien avautuneen, tiesin, miltä lämpö iholla tuntuukaan ja mistä suunnista kuuluu ääniä. Hups, ja hetki meni. Kohta jo kaupungin häly veti takaisin tekemättömien töiden muistelemiseen. Mutta olen kuitenkin iloinen, että osasin ihan hetken olla tuntemusten kanssa siinä hetkessä. 

En kuitenkaan haluaisi maksaa museon pääsymaksua tuon piipahduksen takia, koska kävimme vain istumassa hetken nurkassa lattialla. Toki siellä oli menossa aiheeseen liittyvä näyttely eli Tunne maisema. Ken jaksaisi, voisi jäädä sitten sitä tutkimaan. Minä en jaksanut. Tulin kotiin ja yritin tehdä töitä, mutta enpä tehnyt. Tänään olin vähän reipas, nimittäin sivulla lihotin opinnäytettä. Aika lailla marsun keskittymiskykyä vastaa omani nyt.

Luin myös eilen uutisista, että tanssin verkkolehti Liikekieli.com kerää tietokannan suomalaisen tanssin lähihistoriasta eli viimeisestä 30 vuodesta. Ensi vuoden alussa täytyy muistaa tutustua siihen, jospa sieltä löytyisi jännittäviä tarinoita ja eläväistä historian havinaa. Vaikka aion kunnostautua tanssituottajana, en tiedä mitään suomalaisen tanssin historiasta. En kyllä esimerkiksi sirkuksen tai nukketeatterinkaan. Nekin ovat kuitenkin nykyään aika suosittuja taidemuotoja.

Maalaisooppera

Vietin viikonlopun Pohjanmaalla Nivalassa. Matkan syy oli opinnäytetyöni, mutta ehdin tehdä kaikenlaista. Kävin pitkästä aikaa uimassa. Uimahallissa tottakai! Ja näin Rockland-oopperan. Nivalan ylpeys ovat kesäisin esitettävät oopperat, jotka tehdään Nivalaan ja esitetään vain Nivalassa. Tämän kesän teos on jazzsäveltäjä Jukka Linkolan käsialaa ja ohjaus oopperaohjaaja Jussi Tapolan. Orkesteri oli lähikunnasta eli Haapaveden kamariorkesteri. Solistit olivat suomalaista oopperakermaa. Kovan luokan tuotanto näillä lakeuksilla.

Rockland-ooppera on amerikkalaisesta 1800-luvun kaivoskylästä kertova ooppera, jonka pääosahenkilöt olivat kotoisin Nivalasta. Oopperan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin. Kaivoksella työskentelevät suomalaissiirtolaiset aloittavat lakon kaivoksella tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa kuolee suomalainen mainari. Lakko sujuu rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sheriffin miehet avaavat tulen ja taas kuolee suomalainen, muut vangitaan. Miehet pääsevät lopulta vapaiksi. Suomalaiset menettivät siinä maineensa, eikä heitä enää huolittu töihin. Tarina ei kerro, miten kaivoksen olosuhteet muuttuivat, vai muuttuivatko mihinkään. Moni ilmeisesti palasi Suomeen.

Tykkäsin oopperassa eniten vaatetuksesta. Oi, niitä ihania korkeavyötäröisiä hameita ja liivipukuja. Olen niinkin kulturelli oopperan ystävä, että vaikka tämä toinen koskaan näkemäni ooppera oli kyllä suosikkini, en ihastunut taiteenlajiin vieläkään. Arvostan oopperan esiintyjiä ja kun tapasin heistä pari, näin heidän intonsa tähän taiteenmuotoon. 

Koko tapahtuman sielu oli Esa Ruuttunen. Vanha, suloisen oloinen herra esiintyi myös oopperaviikolla tangolaulajana, rovastina jumalanpalveluksessa ja puhujana seminaarissa. Hän on oopperan taustaorganisaation Jokilaaksojen Musiikkisäätiön taiteellinen johtaja, motoristi, kansainvälisesti tunnettu baritoni ja pappismies. Hän sai kaikissa tapahtumissa raikuvimmat aplodit. Hän on kotoisin... no, Nivalasta.

Rockland-ooppera ei siis ole rokkia laisinkaan. Järjestäjien mukaan nimi kaihersikin yleisöä sen verran, että oopperan ystävät luulivat viihteelliseksi ja rokin ystävät eivät uskaltautuneet katsomaan erilaista musiikkia. Saa nähdä jatkuuko oopperakesien taival, vai katkeaako hieno perinne tappiollisten vuosien takia. Minusta upeaa maaseutua elävöittävää tuotantoa Nivalassa (, joka on siis kaupunki). Tuottajan silmäni havaitsivat silti paljon kehitettävää. Järjestävä organisaatio saa vielä opetella isojen tapahtumien tuottamista.

Tacheles kaatuu

Kirjoitin viime kesänä Berliinin kulttuuritalo Tachelesista. Kunsthaus on ollut purku-uhan alla, koska alueelle halutaan rakentaa kalliita liikerakennuksia. Tosin talolle on useita käyttöehdotuksia. Tacheles on nyt saanut lopullisen tappotuomion, talo on pakkohuutokaupattu. Toimijat ovat lähteneet talosta miljoonan euron houkuttimella, mutta taistelussa ei anneta periksi. Edelleen berliiniläiset osoittavat mieltään aktiivisesti talon puolesta. Minusta tämä on ihailtavaa sitoutumista. Jännittävin käänne on korkean muurin rakentaminen talon ympärille. Taloon ei pääse sisälle. Ymmärrettävistä historiallisista syistä berliiniläiset tahtovat, että muuri puretaan.

Miksi yksi taiderakennus on niin tärkeä? Talo on luovuuden keskus. Vaikka rakennus ei ole hyvässä kunnossa, sen henki on korvaamaton. Talon värikäs historia on myös arvokas ja sitä täytyisi kunnioittaa. Mielestäni tärkein aspekti on kuitenkin sijainti. Talo on aivan Berliinin sydämessä. Alue on nostanut profiiliaan ja vilisee toimistoja, teattereita, ravintoloita ja lähellä on ostoskatu. Berliini on onnistunut pääkaupunki juuri siksi, että erilaiset toimijat, yhteiskuntaluokat ja rakennukset sikinsokin sovussa keskenään tekevät kaupungista jännittävän ja jollain tapaa tasa-arvoisen. Kaduilla ei tarvitse pelätä, koska joka paikassa on kaiken kastin porukkaa. Ghettoutuminen on vaikeaa, jos alueet pysyvät vilkkaina. En haluaisi Berliiniin suuria lasitalotornikeskittymiä, koska se tuhoaisi kaupungin tunnelman.

Todellisuus luo taiteelle rajat

Otsikkohan ei yleensä ole missään nimessä totta. Taide kulkee todellisuuden toiselle puolen sujuvasti. Todellisuuden tutkimuskeskus toimii toisin. Ammattilaisryhmä tutkii taidetta asettamalla todellisuuskäsityksen tähtäimeen. Taideteokset nousevat olevassa olevista ilmiöistä. Yhdistys pyrkii tuomaan taiteen keinoin ihmiskunnan peilejä näkyviksi. Taideteoksista voi herätä kysymyksiä kuten, mitä todellisuus on, miten olemme todellisuuden muodostaneet ja mihin se on menossa. Yhteisö toimii todellisuuden rajalla ja luo myös taidetta yhdistellen eri taiteiden rajapintoja. Tarkoituksena on tehdä monitaiteellista yhteiskunta- ja taidetutkimusta. Kiinnostaa törkeesti! Luepa siis lisää tutkimuskeskuksen sivuilta. Niillä on juhlavuosikin.

Olet ehkä kuullut Todellisuuden tutkimuskeskuksesta. Uusi teos on nimittäin Timo Soini. Taideteos on siellä, missä Timokin esimerkiksi Soinin puheissa, ruumiissa ja kaikkialla mediaesiintymisissä. Jokainen voi osallistua tutkimalla Soinia ja pohtia, mitä se kertoo minusta  itsestäni. Soini on, koska me olemme. Pientä kulttuuripoliittista keskusteluakin taideteoksesta voi löytää Perussuomalaisten kommenttien vuoksi tekotaiteesta ja "oikeasta, kunnon taiteesta".

Minä ainakin haluan lisää tällaista taiteen tutkimusta ja monimutkaisia teoksia, jotka ovat kaikkia lähellä ja helppo kohdata.

 Loppuun pelottava kuva teoksesta. Älä pökrää, se on vain todellisuutta.

Lähde: http://www.todellisuus.fi/timo

Kulttuurikunnon ehtii kohottaa kesäksi

Muistatko vielä Ylen Kulttuurikunto-kampanjan? Kampanja on ohi, mutta teatterilla oli vielä jaossa kulttuurikuntokortteja. Korttiin kerätään kulttuurikokemuksia, jo puolen tunnin annoksesta saa merkin. Huvin ja urheilun vuoksi aloin täyttää korttia tämän kuun alusta. Vajaan kahden viikon tuloksena on merkintä melkein joka päivälle. Olen kuluttanut jo teatteri-, elokuva- ja kirjallisuuskulttuuria sekä katsonut kulttuuridokumentin Ylen Areenasta. Olen ylpeä tästä ripeästä aloituksesta. Kunhan kunto ei lopahda kevään kiireiden vuoksi.

Tein myös Kulttuurikuntotestin. Se löytyy myös edelleen verkosta, joten tee ihmeessä sinäkin! Voit yllättyä. Vähän tekstit piiloutuvat bannereiden taakse, mutta ideasta saa kiinni. Valittuja paloja omista tuloksistani:

Kulttuurikuntopisteesi:
8.5 Olette huippukunnossa.
Kulttuurikuntonne on optimitasolla. Teille suositellaan kulttuurin harjoittamista nykyisellä tasolla jatkossakin.

Kulttuurikuntopotentiaali:
Vastauksienne perusteella laskettu Kulttuurikuntopotentiaalinne on huomattava. Toisin sanoen, ylikunnon vaara tulee ottaa huomioon jo ensimmäisiä kunnonparannustoimenpiteitä tehdessänne.

Teidän elämäntilanteenne:
Olette kehitysvaiheessa, jossa kulttuuriharrastukset ehkä joutuvat kilpailemaan ajastanne parisuhteen ja muiden elämänalueiden kanssa. Kulttuurinen hyvinvointinne riippuu siis jossakin määrin siitä, miten kumppaninne suhtautuu kulttuuriin.

Sosiaaliselta kannalta kulttuuriharrastuksenne on:
Kulttuurin harrastamiseen liittyvät ihmiskontaktit ovat teillä merkittäviä. Kontaktien kautta teillä on ehkä myös mahdollista jollakin tapaa kehittyä suhteessanne harrastukseenne.

Persoonallisuuspiirteittenne pohjalta ehdotamme teille tutustumista esimerkiksi:
Olette enemmän tutkija kuin taiteilija. Kulttuurin alueella teitä saattavat kiinnostaa ne lajit, jotka edellyttävät tietoa, taitoa tai älykkyyttä. Arvostatte filosofista tai mahdollisesti tieteellistä otetta asioihin. Koska pidätte älyllisistä haasteista, viihdytte mahdollisesti myös vaikeaselkoisemman taiteen parissa. Teitä saattaisivat kiinnostaa vaikkapa Herman Hessen, James Joycen tai Veronica PImenoffin kirjallinen tuotanto. Luultavasti suhtaudutte vakavasti haasteeseen ymmärtää taidemusiikkia, esimerkiksi Arnold Schönbergin tai Karlheinz Stockhausenin tuotantoa. Kuvataiteen alalla saatatte tuntea toisaalta vetoa Lenaordo da Vincin kaltaisten tunnustettujen nerojen tuotantoon, toisaalta teitä saattaisi ehkä kiinnostaa käsitetaiteen älyllinen suhtautumistapa maailmaan.

Ylipäätään elämänne merkitys:
Suhteessanne elämään ylipäätään olette siinä onnellisessa asemassa, että elämällänne on teille jokin tietty merkitys. Te ette ensisijaisesti etsi elämällenne jotain toista merkitystä, ja siksi voitte ehkä löytää kulttuurin parista monia asioita jotka tukevat vakaumustanne tai toisaalta tuovat siihen yllättäviä piirteitä toisinaan aivan odottamatta.

Rappiotaide roks

Nuoren Voiman Liitto keksi järjestää Suomalaisen rappiotaiteen festivaalin, kun Persut julkaisivat kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Festivaali järjestetään Helsingissä, ja ohjelmassa on suunnaton määrä (yli 80 hlöä) taiteilijoita eri taiteen aloilta. Ihan kiire kuuluu tulevan, että kaikki ehtivät esiintyä.

Minua harmittaa, että festivaali ei ole verkostofestivaali, joka järjestettäisiin samaan aikaan usealla paikkakunnalla. Festivaalin suosio on yllättänyt järjestäjät, mutta jos esiintyjiäkin on paljon, ehkä liikaa, olisi aiheellista pohtia muidenkin kaupunkien mukaan ottamista. Minä taas vouhotan tästä pääkaupunkikeskeisyydestä, mutta kun. Sitä paitsi festivaalin luonteeseen sopisi hämähäkin verkko-malli. Festivaali koostuisi verkostosta, joka kattaisi koko Suomen, koskapa suomalaisuus mainitaan jo tapahtuman nimessä.

Tässäpä tuumailtavaa festivaalijärjestäjille, jos tapahtuma saa jatkoa.

Hurmoshenkeä

Nyt on koettu sekin. Hurmosta teatterin lavalla. Käytiin katsomassa Maaria Blomma - näytelmä uskonliikkeen karismasta. Tunsin hurmion, tunnelma oli todellakin katsomossa asti. Jos olisin mukana produktiossa, olisin aivan innoissani. Näytelmän puitteet ovat loistavat. Lava ulottuu ensimmäisten penkkirivien päälle, näyttelijöillä on kunnolla töitä, koska tunteita ei hyssytellä ja lisäksi näytelmässä päästään käsiksi moniin yhteiskunnallisiin teemoihin. 

Eipä riittänyt minulle. Alkuosa esityksestä vei mukanaan. Lopussa väsähdin. Minä en pysynyt puheensolinan mukana. Meni ohi kovasti tekstiä, koska sitä tuli aivan uskomattomalla voimalla. Loppuun oli ehkä myös ahdettu vähän liikaa asiaa. Pitkitetty juoni. Vaikea näytelmä eritellä ja kävisin katsomassa, jos en olisi nähnyt. Todella rohkeaa teatterilta ottaa isolle näyttämölle mielipiteitä kovasti jakava näytelmä. En tiedä, kuinka monta riskiä isolla teatterilla on varaa ottaa esimerkiksi viiden vuoden ajanjaksolla. Varmasti mahdollisuudet kuohuttaa ovat vähissä. Miksi iso organisaatio menettää oikeutensa erikoisuuteen?

Miten erottuu kopiosta?

Tänään kirjoitukseni inspiraatio on muotiblogista lukemani juttu. Siellä Pupulandian Jenni esitti näkemyksiään muodin aidoista, feikeistä ja kopioiduista tuotteista. Minä aloin pohtia lukiessani asiaa koko taiteen näkökulmasta (ottamatta nyt kantaa siihen, mikä muotimaailmassa on taidetta tai mikä ei).

Ihmisten määrätön halu olla ainutlaatuinen ja ostaa siksi uniikkia on takuulla syy isojen muotitalojen olemassaoloon. Uniikkia sen taiteenkin täytyy olla, sillä eihän kukaan halua tusinakamaan tuhlata aikaansa taikka rahaa. Muotimaailmassa kuosit toistuvat, taiteessa teemat tai vaikka Väinö Linnan teosten tulkinta teatterinäyttämöillä. Miten vältetään edellisen version kopiointi tai suorastaan plagiointi?

Kuten muodissa, taiteessakin voi olla vaikeaa tuottaa täysin uutta ja erilaista. Ne pienet vivahteet tulkinnassa ovatkin todella tärkeitä. Sisältö voidaan tuottaa erilaiselle kohderyhmälle kuin aiemmin, mikä ohjaa tekemään muusta poikkeavaa materiaalia. Tämä esittävissä taiteissa. Keraaminen kippo vaatii uudenlaisen työstötavan tai vähintään omalaatuisen muotokielen.

No hui! Kuulostaa lähes mahdottomalta tehtävältä ammattilaiselle, jonka on luotava uutta useammin kuin kerran elämässään tienatakseen appeensa. Onko kopiointia vältettävä viimeiseen hengen vetoon? Eikö kaikki pop-biisitkin ole rakennettu samaan sointukuvioon, kuten Ismo Leikola on oivaltaen esittänyt? Leikolakaan ei keksinyt vitsin ideaa itse. Voihan vanhoja elementtejä yhdistellen saada myös aikaan huikean uudenlaista.

Jennin sanoin Coco Chanel oli uraauurtava nainen, joka ei viisveisasi tuotteidensa kopioinnista. Hänen mielestään se vain nosti Chanelin brändiarvoa. Taidepiireissä tämä on toistaiseksi lähes mahdoton ajatus. Tekijänoikeuksilla pyritään estämään ideoiden mallintamista, mikä ei aina ole toimiva ratkaisu. Piraattimaiset ihmiset tukeutuvat väitteeseen, että kaikki uusi luodaan vanhasta. Jotkut kuitenkin vain varastavat eivätkä luo uutta. Tekijänoikeudet on siksi turvattava jotenkin. 

Haluan kuitenkin mennä vielä Coco Chanelin mietteessä pidemmälle. Taiteessakin täytyy olla keinoja nostaa omaa arvoaan sillä, että muutkin ovat ymmärtäneet teoksen/teosten mahtavuuden. Tuottajalla on tehtävä kääntää tilanne voitoksi. Kuvitellaan että olen Brian Enon tuottaja (ks. edellinen postaukseni). Moni haaveilee tekevänsä yhtä hyvää ambientia, ja tekeekin oman version säveltäjän teoksesta Music fo Airports. Noh, minä tietysti markkinoisin alkuperäistä mainitsemalla sissimarkkinoijana alkuperäisversion kaikkialla netissä, missä uusi versio mainitaan. Tekisin alkuperäisestä toisen painoksen ja yrittäisin saada median kiinnostumaan teosten vertailusta. Uuteen painokseen voisi jopa laittaa bonus trackin, jolloin Enon uusi tuotanto pääsisi vaivihkaa esille. Jos se uusi versio olisi kamala floppi eikä siitä kukaan edes kuulisi, niin sittenhän sillä ei olisi edes merkitystä. No harm done.

Todistinko huhun sen vääräksi, että kaikki on oltava ainutlaatuista ja kopiot tuhoavat maailman? Itse vakuutuin vähän ja olen levollisempi. Aitous ei ole sitä että tekee ensimmäisenä vaan että tekee taidetta omista lähtökohdistaan.

Kaikesta aidosta taiteesta edelleen nauttien,

Janniina

MusiXine yllätti monella tapaa

Kerronpa viikonlopusta. Olin Oulussa ja siellä pyöri kansainvälinen musiikkielokuvafestivaali MusiXine. Kuulemma jo neljättä vuotta. Hämmentävää, että en ollut aiemmin törmännyt tapahtumaan. Enkä olisi nytkään, ellei rakkaani olisi sattumalta lukenut festivaalista Valveen (kulttuuritalon) sivuilta. 

Anyways, kävimme festivaaleilla. Saimme melkein ikioman näytöksen, kun meidän lisäksi salissa istui tasan yksi katsoja. Elokuva Superstonic Sounds kertoi Britannian jamaikalaisesta musiikkiaallosta kuuluisan monitoimityypin Don Lettsin silmin. En tiennyt, että Britanniassa mustat ja punkkarit pitivät 1970-luvulla yhtä ja tekivät sitä suurta alakulttuurihistoriaa. Don Letts toimi sitten mm. The Clashin hovivalokuvaajana ja videoiden kuvaajana.

Vilinää

Toinen dokumentti, jonka kävimme katsomassa, teki minuun suuremman vaikutuksen. En ollut kuullut miehestä nimeltä Brian Eno - mutta nyt olen. Mieshän on nero! On ambient-musiikin esi-isä, on tuottanut todella isoja nimiä, kuten U2 ja Coldplay, sekä taiteilee valoinstallaatioita. En ihan ymmärtänyt, miten mies ehtii kaikkeen. Mutta hänhän on tuottaja! Osaa organisoida ja on luovakin. 

Aikomukseni oli heti dokumentin jälkeen hypätä koneeseen kultani kanssa ja käydä tarjoamassa tuottajan apuani hänen oman taiteensa levittämiseen. Kultsi voisi vain hengata, soitellen kitaraa studiolla hyvässä seurassa. Mutta tarvitseeko tuottaja tuottajan? Ehkä juuri tällainen moniosaaja voisi käyttää apukäsiä, jotta jäisi enemmän aikaa tehdä taidetta itse.

Musixinen tarjonta oli mallikas. Ohjelmassa oli mm. Lemmy-filmi ja tarina yhteen palaavasta Take Thatista. Minua ihmetyttääkin kovasti, miten festivaalilla on niin huono näkyvyys ja suosio. Mikään näytöksistä ei kuulemani mukaan kerännyt kuin kourallisen katsojia. Potentiaalia tapahtumalla on, mutta selvästi osaaminen puuttuu. Asiantuntevaksi ei voinut kutsua myöskään henkilökuntaa, kun Brian Eno -dokkarin esittelijä sanoi suoraan, ettei tiedä videosta mitään. Turha esittely.

Tunnelmaa

Vihjeenä jollekin kulttuurituottajalle: mene ja korjaa! Kehitettävää löytyy ja rahoituskin näytti olevan kunnossa sponsoreista päätellen. Ensi vuonna käyn ehkä tarkistamassa, mitä on opittu vai onko.

Kuvissa onnistuneita tapahtumia. Epäonnistunein kuvin. Eli aivan päinvastoin kuin tekstissä.