Matkailu vs. kaivosteollisuus

Onpa kolho otsikko. Tämä aihe oli kuitenkin eilen tapetilla A-Studion Talkissa. Kyse oli Kuusamon Rukan mahdollisesta kaivoksen rakentamisesta. Ja vastapuolella tietenkin istui matkailubisnes puhtaine luontoarvoineen. Ja vähän myös ne luontotutkijat sun muut - hipit. Tekstin lopussa paljastan, miksi tämä aihe on niin kiinnostava kulttuurituottajalle.

Matkailua opiskelleena mietin, että kuinka paljon luonto merkitsee Lapin matkailulle ja on se vetovoimatekijä. Kuitenkin matkailullakin on aika kova ympäristövaikutus alueelle ja on luonnolle rasite. Toistaiseksi homma on hanskassa ja alueen erityinen biotooppi on säilynyt. Ei siellä siis turhaan hehkuteta puhdasta luontoa matkailumarkkinoinnissa.

Oulankajoki

Työllistymismahdollisuuksia siinä keskustelussa kovasti painotettiin. Anyways, tuli mieleen että ei ne työntekijät välttämättä paikallisia ole, joten näinköhän Pohjois-Pohjanmaan perukoilla voivat huokaista helpotuksesta. Juu, ja matkailupuolelta lueteltiin, kuinka moni ala tuo nyt työpaikkoja mutta nämä voivat kärsiä pahoin kaivostoiminnasta (meijeri, porotalous, matkailu jne.). Vähän skeptinen olen. Mutten uskalla ihan tyrmätä, kun tunnen porukkaa sieltä ja olen kuullut paikallisten keskustelua.

Taitavat Kuusamossa kipeästi tarvita kulttuurituottajaa suunnittelemaan matkailupuolelle uusia vetovoimatekijöitä luontomatkailun tilalle ja kaivospuolelle koordinoimaan ympäristötaidehanketta, jotta saavat edes vedenpuhdistusaltaiden yms. härpäkkeiden luonto- sekä matkailuarvoa nostettua. Olisi poroillekin jotakin katseltavaa kaivosalueella märehtiessään. Nyt olisi taas tuottajalle töitä!

Naurun pyrskähdyksiä ja piiloutumisia

Stand up-festarit koettu. Pakko oli käydä katsomassa, miten Robert Pettersson vetäisee ilman tv-kameroita. 

Livenä en ole aiemmin nähnyt noin paljon yleisöön nojautuvaa komiikkaa. Oli uusi kokemus, että koomikot ottivat yleisöstä henkilöitä mukaan ja kasvattivat juttujaan heidän kustannuksellaan. Se toimii livenä. Videolta sellainen tyyli ei ole minua miellyttänyt, koska siinä on niin kaukana niistä hahmoista. 

Itsehän en yhtään halunnut mukaan enkä uskaltanut vastailla kysymyksiin. Olisi kamalaa joutua yleisön katseiden kohteeksi. Uskaliaat sen kuitenkin tekivät ja eräskin nainen ihan show'n alussa. Koomikolle ja kerrotun jutun kannalta ihmisten nimet, ihmissuhteet tai ammatit ovat sinänsä samantekeviä, mutta nainen loukkaantui siitä, että hänen nimensä oli kuultu väärin. Hauska tilanne, josta koomikko heti sai lisää materiaalia. Ymmärrän täysin sen tunteen, kun ihmiset muistaa nimen väärin tai ei edes yritä sitä opetella. Mutta stand up-keikalla tilannehan on se, että koomikko luo hahmoja. Ei ole edes tarkoitus, että koomikko tietää jotain todellista yleisöstään. Toivottavasti naisen iloinen ilta ei tuosta ihan pilalle mennyt. Saa olla itselläkin huumorintajua, jos joutuu koomikon tuleen. Saattaa tulla julmaakin juttua. 

Robert Pettersson oli minulle illan suosikki. Kiitos nauruista ja muutamasta tuolilla kiemurtelusta kera "eihän noin saa sanoa"-ajatuksen.

Stand upissa viehättää se, että keikan jälkeen on tyhjentynyt olo. Täytenäinen tunne, kun nauru on puhdistanut päivän murheet pääkopasta. 

Sitten vielä tuotantoasiaa. Stand up-klubina Ilokivi on oiva. Hämärää, tilaa tarpeeksi, lava hyvä vaikka vähän turhan matalalla ja jopa stand up-keikan kuulutukset varmaan omasta takaa eikä vain festareita varten tehty. Takahuone on epäkätevässä paikassa ettei suoraan pääse lavalle, mutta kyllä lavalle pääsee vaivatta, joten ei se sillä tavalla varmaan ketään haittaa. Vaikken yhdy tähän kommenttiin, niin kuulin että stand up-klubilla pitäisi olla katsomon sijaan pöytäkuntia. Ei tarvitse, kunhan on tiivis tunnelma. Saa olla iso läsnäolon taito koomikolla, joka areenalla keikkailee.

Festarina oli huomioitu hyvin esim. se että kutsuttiin yleisö vielä illan muille keikoille. Ja muutenkin oli tottuneen keikkapaikan tavoin kaikki reilassa. Itse kuitenkin ihmettelin, että netistä tulostetut liput vain revittiin, joten periaatteessa samalla lipulla olisi päässyt sisään useampi, koska ne liput perustuu viivakoodin lukemiseen. Tuottajana mietin, miten tällaisen omassa tapahtumassa tekisi, kun ne viivakoodin lukijat ovat kai kalliita vuokrata. Meidän töissä lippufirman kanssa ei ole sellaista sopimusta, että lipun voi itse tulostaa. Siinä yksi vastaus, mutta ei se lipunosto vaikeaakaan saa olla. Hmm.

Miten innostua uudestaan, kun on lannistettu olo?

Olen painiskellut viime aikoina itseni kanssa. Olen hieman lannistunut ja ärsyän itsessäni heräävää vastustusta muutoksiin. Työssäni on olennaista löytää keinoja toteuttaa uusia ideoita ja muuttaa luutuneita kuvioita joksikin ihan uudeksi. Olen tapahtumatuottaja ja toiminnan kehittäjä. Ja nyt tilanne on kuitenkin se, että herään usein ajatukseen, ettei pysty, ei kykene. Silloin mieluummin jättää asiat ennalleen kuin alkaa etsiä porsaanreikiä toteuttaa suunnitelmat ja ylipuhua ihmisiä. Lisäksi rajallisuus resursseissa tuo mieleen jatkuvasti sen, että toteutus vaatisi jotain, mitä ei ole nyt käsillä. Venymisiä koko porukalta kaivataan siis kaikkeen, mitä työni sisältää. En ole motivaattori luonteeltani, joten jarruttelevan tai nihkeän työympäristön innostaminen muutokseen ei tunnu omimmalta. Erityisesti nyt. Kaipailen alkusyksyn energiaani. 

Olen lähinnä painiskellut oman asenteeni kanssa, enkä juuri nyt löydä sitä oikeaa virettä. Pitää ehkä kestää tämäkin episodi työelämässä ja etsiskellä parempaa asennetta itsestään. Hjälp.

Palkaton ala on kulttuuriala

Tänään ajatukset eivät ole omiani. Luin toistamiseen kirjoituksen, joka herättää itsessänikin vähän kiukkua. Tässä lukemiseksi blogikirjoitus, jonka agenda on palkattomien harjoittelijoiden käyttäminen kulttuurialalla työntekijöinä. Kulttuurialan työllistävyys on vähän sellainen kaksipiippuinen miekka. Toisaalta porukkaa tarvitaan enenevissä määrin, eikä kuitenkaan ole rahaa maksaa siitä palkkaa. Syyt ovat kai monet. Eritellään niitä joku toinen kerta. Nyt voi siirtyä lukemaan sitä Miian kirjoitusta.

Kesätapahtumat täyttäköön maan

Kuulin haastattelun radiossaja siinä haluttiin tietää että eikös Suomessa ole ihan liikaa kesätapahtumia. Finland Festivalsin toimitusjohtajaa Kai Amberla haasteteltiin melko omistuisesta asiasta. Mutta viisas Amberlahan siihen totesi että kyllä Suomessa on aina sopivasti tapahtumia. Jos ihmiset eivät tule tapahtumaan, niin sellaiset tapahtumat kuolevat. Tarjonta seuraa tiukasti kysyntää. Tapahtumatuotannossa kannattavuusmarginaali on tiukka ja siksi tapahtumat eivät saa paljon armon aikaa huonossa taloustilanteessa.

Hänen mukaansa ammattimaisen ja epäammattimaisen tapahtuman erottaa siitä, että ammattimainen järjestäjä osaa huomioida ohjelman kokonaisuutena, jotta ihmiset voivat viihtyä kiireettömästi tapahtumassa, ja ohjelman lisäksi myös muut viihtymiseen liittyvät palvelut ja fasiliteetit, kuten ruokailumahdollisuudet.

Aiemmin seurasin keskustelua matkailusta. Keskustelussa joku matkailun ammattilainen kertoi, että Suomessa ehkä liikaa keskitytään tarjoamaan jotain ulkomaisille turisteille. Mutta myös ulkomaiset turistit haluavat tehdä samaa kuin paikalliset. Jos siis keskitytään siihen, että paikallisille ja suomalaisille matkailijoille on paikkakunnalla hyvää, laadukasta tekemistä niin samalla viihtyvät myös ulkomaalaiset. Suomalaisten matkailijoiden osuus on sitä paitsi huomattavasti merkittävämpi kuin ulkomaisten.

Sitten molemmissa keskusteluissa päästiin niihin hassunhauskoihin kesätapahtumiin, joita Suomessa mielellään järjestetään. Näitähän ovat vaikka eukonkanto-, suojalkapallo- tai ilmakitarakilpailut. Eikö ole näin, että niitä saa olla niin paljon kuin ihmiset jaksaa niihin osallistua ja ovat ? Juu, niin asiantuntijoidenkin mielestä. Aitous on tärkeää, koska täydestä sydämestä tehty saa oikeasti viihtymään ja ihmiset omivat hyvät ideat. Epäaito ja väkisin hauskaa yrittävä tapahtuma kyllä kuolee pois.

Näitä keskusteluita kuunnellessani nyökyttelin paljon – myös pyöräillessäni. Tunsin hiukan ylpeyttä siitä, että olen saanut juuri näihin asioihin koulutuksen. Minun ei tarvitse oppia tällaista kantapään kautta. Tiedän, ja voin keskittyä tekemään entistä parempia tapahtumia tulevaisuudessa. Mieluusti tekisin sitä kehittämistyötä enemmänkin.

Tällä sitten avasin  pitkän radiohiljaisuuden. Ainakin on täyttä asiaa kulttuurituottamisesta. Hävettävän vähän käyn tapahtumissa, mutta on mahtavaa, että niitä on. Varsinkin muilla paikkakunnilla vieraillessa on aina erityiskiva, kun huomaa että voi osallistua johonkin häppeninkiin. Hyvänä esimerkkinä minulla on edelleen tallessa pankin mainoskynä, jonka sain käydessäni saksalaisen pienen kaupungin korttelijuhlassa, kun siskoa muinoin siellä moikkasin. Lämpimät muistot, oih.

Miksi elämyksistä on niin vaikea maksaa rahaa?

Tiedän hirsitalofirman, jossa työtä tehdään täydestä sydämestä. Siellä tiedetään, että firman hirsitalot on laadukkait ja materiaali on vertaansa vailla. Maksavat asiakkaat tietävät, että lysti maksaa. Hirsitalojen tekemiseen tarvitaan osaamista ja monia ammattilaisia tekemään suunnittelu, myynti, niitä hirsiä ja niin edelleen.

Kuulostaa kulttuurituottajasta tutulta. Oman työn hedelmät tietää tuottajakin laadukkaiksi. Tuotoksesta jää asiakkaille muistijälki tai joku muu jälki, jotenka materiaalissakaan ei ole vikaa. Kaikki tietävät, että kulttuuripläjäyksen tuottamiseen on tarvittu useiden ihmisten työpanos ja lukemattomia työtunteja. Mutta jostain syystä, ihan toisin kuin hirsitalon kohdalla, työntekijät eivät saa työstään ansaitsemaansa palkkaa eikä tuotteesta haluta maksaa. 

Usein kulttuurituottajat itsekin sanovat tekevänsä työtään 'aidosti' ja 'tinkimättä', mikä tarkoittaa että työstä ei edes haluta palkkaa. Tärkeintä on hyvä mieli ja taiteen edistäminen. Mutta minusta se ei edistä taidetta. Se edistää vain ihmisten intoa harrastaa. 

Tiedossa on kiukkuista, rönsyilevää tekstiä. Tarkoitus on provosoida ja itsehän olen jo provosoitunutkin. Kaikkea ei tarvitse sitten ottaa kirjaimellisesti, koska aion yleistää.

Elämyksistä ei vaan saa pyytää rahaa. Ja esiintyvien taiteilijoiden kohdalla erityisesti nojataan olettamukseen, että kun on esiintyjä niin haluaa olla varmasti esillä, millä hinnalla hyvänsä. Artisti maksaa. Tapahtumajärjestäjät budjetoivat kyllä rahaa rakennelmiin, järjestyksenvalvontaan, banderolleihin ja ilmapalloihin mutta esiintyjiin ei sitten enää rahaa riitäkään. Ohjelma pitäisi saada satasella. 

Paitsi festivaaleilla. Usein niistä keikoista esiintyjä saa ihan pyytää palkkion. Mutta järjestäjä itse ei saisi tienata tapahtumalla. Vain kaljasta saa asiakkailta pyytää rahaa. Koska se on tasalaatuista, niin siitä voi maksaa rauhallisin mielin. Ja ne palkkiothan eivät esiintyjien kuluja kata. Nykyään tuotemyynnillä esim. t-paidoilla tehdään keikoista se tuotto.

Ehkä elämyksien kohdalla vaikeaa on se ohikiitävyys. Tosin baarireissut jättävät ehkä vielä vähemmän muistijälkiä, mutta niihin jaksetaan panostaa.

Esiintyjien keikkapalkkioihin täytyy leipoa sisään harjoitteluajan palkka, lavasteet, Teosto-maksut, markkinointimateriaali, matkakulut, useimmiten työntantajakulut ja muut hallinnolliset maksut. Ja hyvässä lykyssä tähän on käytetty muutama tunti tuottajankin työtä, sekä vaikka työtunteja teosmyyntiin. Aika paljon kuluista toteutuu jo ennen lavalle nousua. Pitäisi kai esiintymisajastakin saada jotain ansiota. Mutta mitä esiintyjän asiakkaat kommentoivat? "Ei kai me sun harjoittelua makseta, harjoittele ennenko alat myymään sitä teostas."  Tai "miten tää maksaa näin paljon, mitä jos vaan toinen teistä tulis vetään tai tekisitte vähän lyhennettynä?"

Ei paljon kannata suunnitella tai tehdä uutta materiaalia. Kyllä samalla setillä voi esiintyä 10 vuotta. Eihän opettajatkaan vaihda piirtoheitinkalvojaan tuossa ajassa.

Ja sitten päästään ammattilaisuuteen. Yleensä esiintyjät eivät voi lähteä mukaan kissanristiäisiin vain tehdäkseen peeärrää, koska se ei näytä poikivan kuin lisää pr-keikkaa. Harrastajaryhmät otetaan sitten esiintymään ammattilaisen sijaan, kun ne kuitenkin haluavat harjoituksen vuoksi päästä lavalle. Tästä huomaa, kuinka paljon ohjelmaan halutaan panostaa. Laatuvaatimuksia ei ole, samaa settiä oletetaan saavan harrastajaryhmiltä ja alan ammattilaisilta. Joskushan toki saa todella laadukasta harrastajakamaa, mutta ammattilainen on kuitenkin eri asia.

Suomessa koulutetaan taiteen aloille paljon ammattilaisia. Koulutetaan myös kulttuurituottajia tekemään taiteilijoiden työtä mahdolliseksi järjestämällä erilaisia työllistymismahdollisuuksia ja tuomaan taiteilijoiden työtä yleisölle näkyväksi. Mutta kaikkialla näen vain kannustusta harrastaa omaa ammattia. Jos insinöörit, tradenomit, opettajat ja vaikka lääkärit saisivat valmistumisen jälkeen tehdä työtään vain lähinnä ilmaiseksi, kuinka kauan sitä jaksaisi tehdä? 

Jos arkkitehdeille maksettaisiin vain valmiista piirrustuksista, mutta yleensä kuitenkin lainattaisiin niitä piirrustuksia ilmaiseksi sillä arkkitehti varmaan haluaa näyttää hienoa taloaan ilman korvaustakin, niin että joku harrastajapiirtäjä voisi tehdä saman tyyppisen ilmaiseksi, koska harrastaja piirtää niin mielellään? Sanottaisiinko arkkitehdeillekin, että sinun työstäsi ei oikein voi maksaa, kun meillä on näitä muitakin kuluja niin paljon? Sanottaisiinko arkkitehdeille, että sinä voisit toimittaa siitä piirrustuksesta vain kopion niin maksetaan sulle vaan se kopiointimaksu? Sanottaisiinko että suunnittelusta ei voi maksaa, koska eihän se hyödytä asiakasta, mutta voidaan ehkä maksaa siitä valmiista piirrustuksesta vähän, ainakin materiaalikulut pois?

Ja kulttuurituottajien osuuteen en vielä edes juuri päässyt. Meidän työ se vasta turhaa onkin. Ei me edes tarvita keikkapalkkiota, kun ei me mennä sinne keikalle asti. Nyt jos voisin kirjata tähän sellaisen pätevän mallin, miten kulttuurialalla pitäisi maksaa esiintyville taiteilijoille ja heidän teoksistaan, niin ratkaisin samanlaisen ongelman kuin nälänhätä tai ilmastonmuutos. Pieniä ratkaisuja olisi se, että ihmiset haluaisivat mennä katsomaan ja kokemaan kulttuurijuttuja, jotka maksavat. Kulttuurialan pahin kilpailija on kotisohva. Jos kuluttaisi vähemmän sohvaa ja enemmän elämyksiä niin säästyisi uuden sohvan ostamiselta useammin...

Ja benjihypyt maksaa jotain 100 euroa/ laaki. Riemua kestää ehkä pari sekuntia. Tämä olkoon täysin skaalan mukainen vertailukohde.

Huh. Tästä on hyvä jatkaa tuottamista.

Kulttuuria hankala tavoittaa?

Joku aika sitten olin kiinnostunut työskentelmään Iissä. Kulttuurikauppila kuulosti nohevalta taidetilalta. Ja sieltä löytyi vielä vanha tuttava. Sen jälkeen olen seuraillut talon toimintaa. Pienen paikkakunnan ponnistusta on ihana seurata. Silloin aikoinaan löysin Kulttuurikauppilan ekologiseen ja ympäristötaiteeseen tutustuessani. Iissä nimittäin järjestetään joka toinen vuosi biennaali, joka keskittyy ympäristötaiteen lisäksi veistotaiteeseen - ART Ii Biennaali. 

Tapahtuma ja koko kauppilan konsepti kaipaisi kuitenkin kipeästi tuottajan taikasauvan heilautusta. Ulkoinen ilme on kehittynyt hienosti, mutta tiedottaminen ja asiakaspalvelu ovat jääneet liikaa huomiotta. Paikan matkailullistaminenkin on kesken. Kun ei asu Iin lähellä, ei kyllä saa toiminnasta ja tarjonnasta tarkkaa kuvaa, eikä osaa lähteä paikan päälle katsomaankaan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Sellaiset kuten kertoa yleisölle, miksi biennaali on järjestetty ja miksi se on kiinnostava. 

Matkailunäkökulma pyörii kesän korvalla ja työtehtävien myötä päässä. Kesämatkailuhan tuo kaikelle suomalaiselle kulttuurille tuloja, tai ainakin sitä kannattaisi hyödyntää. Usein törmää Suomessa(kin) jännittäviin ja jopa täydellisiin matkailu- tai kulttuurikohteisiin, jopa kulttuurimatkailupalveluihin, joista haluaisi mainita ystäville ja suositella vaikka Facessa. Harmittavan usein ei löydy mitään tietoa, edes yhteystietoja. 

Voihan toki olla, että tällaiselle nuorehkolle ihmiselle asiat konkretisoituvat vasta, kun ne ovat netissä, muuta maailmaa ei edes ole olemassa. Senkin takia viestintään täytyy kulttuuri-/ taideihmistenkin kiinnittää huomiota. 

Taiteesta ei ole iloa, jos se ei löydä yleisöä. 

Hoppaa itsesi maailmankartalle

Minusta tuli sitten tanssin tuottaja. Tai ennemmin tällä hetkellä olen tapahtumatuottaja, mikä vastaa oikein hienosti viime vuosina keräämääni työkokemusta. Laitan keväällä pystyyn oikein hienon ja katu-uskottavan hiphop-tanssin kilpailun. Kisa on osa kansainvälistä formaattia Hip Hop International. Suomen karsinnat ovat minun vastuullani ja olen aivan innoissani uudesta työstäni. Saan käyttää kaikkea osaamistani ja pääsen luomaan jotain aivan uutta. Sitä paitsi työryhmä vaikuttaa oikein innostavalta porukalta. Kukapa olisi uskonut, että humanisti pääsee suoraan alan töihin?! :) 

Hiphop on aika uusi tuttavuus minulle ja onneksi minun tukenani on asiantuntijoita. Olen oppinut kuitenkin tärkeän pointin. Suomessa käytetään termiä street, mikä on periaattessa sama tyyli. Hiphop sisältää paljon eri tanssityylejä, ja Hip Hop Internationalin yhtenä tavoitteena on ns. puhdistaa tyylejä eli tuoda esiin se runsas tyylien kirjo, joka on kerätty hiphop-tanssin käsitteen alle. Jännittävä kevät tulossa. 

27.5. Jyväskylä sitten räjähtää tanssiin!

Japanialainen teatteri vai kotimainen kalija

Oltiin katsomassa keskiviikkona teatteriesitystä. Paikallisessa on pieni teatteritila kellarissa ja siellä esitetään kelpo näytelmiä. Nytkin oli aika virkistävän erilainen pätkä, jossa japanilaista teatteria yhdistettiin perisuomalaiseen. Vähän voisin kritisoida tarinaa pääleliimatusta lesbokäänteestä. Siistiä oli kaksi valkoista tyyppiä, joita käytettiin kätevästi lavasteina koko näytelmän ajan.

Tuotannollisesti pitää puuttua asiaan vähän tarkemmin. Teatteritila on tosiaan kuppilan alakerrassa, joten suoraan kellariin johtavat ilmastointiputket tuovat selkeästi yläkerran sorinan tilaan. Koska illalle sattui jonkin yliopiston laitoksen fuksiaiset eli uusien opiskelijoiden rastisuunnistus, oltiin kellarissa aika käärmeissään. Välillä katsomossa hörähdeltiin hiljaiseen kohtaan sattuneelle mieskuoron epävireiselle Aikuiselle naiselle. Välillä sai oikein kovasti keskittyä kuuntelemaan näyttämön tapahtumia, koska megafoniin huudettiin ja huudettiin ilman megafonia. Kiva, että kaupungilla tapahtuu, mutta jostain syystä olisi myös kiva, että esityksiin satsattaisiin sen verta, että mölinät jätettäisiin vähemmälle sinä aikana. Normaali-iltoina alakertaan kantautuu lähinnä puheensorinaa ja vessan huuhtomisäänet. Ja onhan tilassa aina liian vähän happea. Samanlaista jupinaa kuulin itseltäni aiemmin tanssiesityksen yhteydessä. Kun bändien harjoitustilat olivat esiintymistilan yläpuolella eikä hiljaisissa kohdissa saanut kiinni tunnelmasta älämölön takia.

Esitystilan valinta on tarkka paikka. Tosin teatteritila pubin kellarissa on sekä mielenkiintoinen että kätevä esityksille, joille intiimiys on etu. Ja kaiken lisäksi tämä teatteritila on anniskelualuetta, joten oluset saa ottaa mukaan saliin. Esiintyjät usein selittävät, että voivat sulkea mölyn ulkopuolelle eikä se häiritse. Yleisö ei kuitenkaan aina tunne samoin, koska oikeasti maksaa esityksestä eikä siitä mölystä. Tämä nimenomainen esitys on ollut suosittu eikä varmasti kärsi yleisökadosta fuksiaisten takia. 

Mutta miten yleisö saisi takuun siitä, että kokee sen, mitä esityksen on suunniteltu antavan? Kun paljon muutakin voi mennä pieleen, ja tuottaja raapii päätään korjatakseen tilanteen. Ehkä nyt ollaan sen poliittisen agendan ytimessä, että esiintymistiloja on tarjolla surkean vähän. Pakko käyttää niitä tiloja, mitä saadaan eikä voi alkaa nirsoilla. Vähän silti äkisen siitä, että harjoitukset ja randomit ihmiset saavat sabotoida esityksestä tilavuokraa maksavan teoksen. Minusta esitys vaan menee noiden muiden tarpeiden edelle. Kalja ei ole elämys enkä nykyään viitsi enää maksaa siitä, että sen saa juoda ihme härdellin keskellä, niinku ruuhkabaarissa. Siksi olen niin nirso maksamaan älämölöstä vähäisten kulttuuririentojeni sivutuotteenakaan.

Maalaisooppera

Vietin viikonlopun Pohjanmaalla Nivalassa. Matkan syy oli opinnäytetyöni, mutta ehdin tehdä kaikenlaista. Kävin pitkästä aikaa uimassa. Uimahallissa tottakai! Ja näin Rockland-oopperan. Nivalan ylpeys ovat kesäisin esitettävät oopperat, jotka tehdään Nivalaan ja esitetään vain Nivalassa. Tämän kesän teos on jazzsäveltäjä Jukka Linkolan käsialaa ja ohjaus oopperaohjaaja Jussi Tapolan. Orkesteri oli lähikunnasta eli Haapaveden kamariorkesteri. Solistit olivat suomalaista oopperakermaa. Kovan luokan tuotanto näillä lakeuksilla.

Rockland-ooppera on amerikkalaisesta 1800-luvun kaivoskylästä kertova ooppera, jonka pääosahenkilöt olivat kotoisin Nivalasta. Oopperan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin. Kaivoksella työskentelevät suomalaissiirtolaiset aloittavat lakon kaivoksella tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa kuolee suomalainen mainari. Lakko sujuu rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sheriffin miehet avaavat tulen ja taas kuolee suomalainen, muut vangitaan. Miehet pääsevät lopulta vapaiksi. Suomalaiset menettivät siinä maineensa, eikä heitä enää huolittu töihin. Tarina ei kerro, miten kaivoksen olosuhteet muuttuivat, vai muuttuivatko mihinkään. Moni ilmeisesti palasi Suomeen.

Tykkäsin oopperassa eniten vaatetuksesta. Oi, niitä ihania korkeavyötäröisiä hameita ja liivipukuja. Olen niinkin kulturelli oopperan ystävä, että vaikka tämä toinen koskaan näkemäni ooppera oli kyllä suosikkini, en ihastunut taiteenlajiin vieläkään. Arvostan oopperan esiintyjiä ja kun tapasin heistä pari, näin heidän intonsa tähän taiteenmuotoon. 

Koko tapahtuman sielu oli Esa Ruuttunen. Vanha, suloisen oloinen herra esiintyi myös oopperaviikolla tangolaulajana, rovastina jumalanpalveluksessa ja puhujana seminaarissa. Hän on oopperan taustaorganisaation Jokilaaksojen Musiikkisäätiön taiteellinen johtaja, motoristi, kansainvälisesti tunnettu baritoni ja pappismies. Hän sai kaikissa tapahtumissa raikuvimmat aplodit. Hän on kotoisin... no, Nivalasta.

Rockland-ooppera ei siis ole rokkia laisinkaan. Järjestäjien mukaan nimi kaihersikin yleisöä sen verran, että oopperan ystävät luulivat viihteelliseksi ja rokin ystävät eivät uskaltautuneet katsomaan erilaista musiikkia. Saa nähdä jatkuuko oopperakesien taival, vai katkeaako hieno perinne tappiollisten vuosien takia. Minusta upeaa maaseutua elävöittävää tuotantoa Nivalassa (, joka on siis kaupunki). Tuottajan silmäni havaitsivat silti paljon kehitettävää. Järjestävä organisaatio saa vielä opetella isojen tapahtumien tuottamista.

Mahdollisuuksien tori - kesän vaikuttavin tapahtuma

Tuolla sloganilla mainostin tapahtumaa. Se on nyt ohi! Kevät meni toria järjestäessä ja perjantaiaamuna tori pärähti täydellä teholla käyntiin vain ollakseen ohi kuusi tuntia myöhemmin. Jäljelle jäivät rakot kantapäissä ja uupumus. Tuotin ensimmäisen suurehkon tapahtumani ja mielestäni onnistuinkin.

Tunnelma oli aika huikea. Ensin koottiin telttoja aamuyhdeksästä lähtien ja kohti kello yhtätoista alkoi vauhti kiihtyä. Vasta tapahtuman alettua ehdin koota näyttelytelttaan valokuvanäyttelyn. Onneksi minulla oli apuna pari järjestyksenvalvojaystävää ja sieltä sain idean teipata kuvat maahan, koska ne eivät millään ilveellä halunneet pysyä kangasseinässä kiinni. Figure that.. Olin aluksi muutenkin hukassa, koska en tiennyt kaikesta kaikkea, vaikka toki olisi pitänyt. Aloin myös ahdistua muutaman torilla esittelevän järjestön edustajien tiukkapipoisesta suhtautumisesta tapahtumajärjestelyihin. Mutta kun tori oli polkaistu käyntiin, ei mikään enää pysäyttänyt sitä. Järjestöille suuri kiitos! Ja torivieraitakin riitti tasaiseen tahtiin.

Torilla seisoskelin infossa jakamassa ilmapalloja lapsille, juoksentelin ympäriinsä ostamassa teippiä, vesipulloja ja suurimman osan ajasta järjestelemässä esiintymisaikataulua muutosten vuoksi. Sää suosi meitä. Vähän silti tuuli heitteli tavaroita ja meinasi ottaa mukaansa koko rivin telttoja. Viiden aikaan kasattiin kamat takaisin laatikoihin ja huokaisin helpotuksesta. Ei maailmanloppua eikä mielen romahdusta.

Ohjelma oli muotoutunut viime tipassa monenlaisten vastoinkäymisten ja kommellusten vuoksi. Siksipä ohjelmalavalle kasaantuivat kaikki ongelmat. Äänentoistossa oli teknistä vikaa ja toki väärinymmärryksiä esiintyjien kanssa siitä, mitä äänentoistolla tarkoitetaan. Eräät eivät olleet pyytäneet palkkiota, mutta alkoivat neuvotella siitä juuri ennen esitystään. Pääesiintyjät saapuivat paikalle samana päivänä ja toki olimme varanneet heille edelliseksi yöksi majoituksen. Mutta kaikki ohjelmanumerot nähtiin lavalla sekä pieni ekstra, kun capoeira-tanssijat pyysivät päästä esiintymään vielä viimeisenä. Lemppareitani olivat AdAstra-teatterin maistiaiset uudesta lastennäytelmästä 'Mummu ei tajuu' sekä timbilamies eli Magulamberre - täydellistä päiväunelmointimusiikkia.

 

Sitä tunnetta, kun tapahtuma on ohi ja purettu, jälkeen jääneet roskat siivottu ja katu sen näköinen kuin ennen tapahtumaa, ei voi kuvitella. Tunne on sekoitus helpotusta, väsymystä, tyhjyyttä ja kokemusten rikkautta. Tuottajan 'absolut tärinä ja ekstaasi' oli kokemisen arvoinen. Opin myös omasta stressinsietokyvystäni jotain.

Mietittiin torikoordinaattorin kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei juuri mitään, mutta ideoita jäi käyttämättä. Viestintää täytyy kehittää ja kolmas järjestäjä olisi aivan ehdotoman tarpeellinen. Kun järjestää tapahtuman, ei voi ymmärtää sen konseptia ennen kuin on sen kerran tehnyt. Seuraavalla kerralla tietäisin paremmin, millaista ohjelmaa haluaisin, missä järjestyksessä tekisin asioita ja mikä on kaikkein olennaisinta tapahtuman läpimenon kannalta. Ehkä siksi muutama vuosi samaa kauraa on tuottajalle hyväksi. Parasta oli se, että sain olla koko ajan juttelemassa ihmisille ja ratkaista pieniä aivopähkinöitä pitkin päivää.

 

Torikokous

Blogin lukijat ne vain vähenee. En tiedä, olenko mahdottoman tylsä vai kirjoitanko liian harvoin. Noh, samoilla linjoilla jatketaan anyways.

Tänään maailmalla sykähdyttävät iso lontoolaiset häät. Kurkkasin vihkimisseremoniaa. Vickanin häät olisivat kiinnostaneet enemmän, koska pidän Ruotsista rrrakastan Rrrruotsia, mutta silloin olin matkoillani muilla mailla. Tuottajana ja toivottavasti tulevana morsiamena olisi kai hyvä ottaa vähän opiksi kansainvälisestä häätapahtumasta. Juhlat jatkuvat kyllä, joten vielä ehdin.

Asiaan. 

Motivaationi on noususuunnassa. Pidin tori kokousta kesän spektaakkelin Mahdollisuuksien torin toteuttamiseksi ja koin intohimon palaavan. Tapahtumasta on tulossa aivan huikean hieno. Mukana on kiinnostavia järjestöjä ja ohjelmakin alkaa muotoutua. Ohjelman ensipaljastuksia vain tässä blogissa. Me saamme torille ghanalaislähtöisen rap-duon, joka oleilee tätä nykyä Vantaalla levyttäen ensijulkaisuaan. Vaikka tiedottaja joutui ottamaan hatkat projektista niin saamme toivottavasti enemmän näkyvyyttä kuin aiemmin. Yritystä on. Olin jo vaipua epätoivoon, koska tapahtuma koki muutamia takaiskuja viimeisen kuukauden aikana. Nyt saadaan silti rullat laulamaan eli vauhtia masiinaan. Minä tarvitsen ihan selvästi vapun, koska teksti on melko levotonta. 

Klara vappen vaan sullekin!!

Todellisuus luo taiteelle rajat

Otsikkohan ei yleensä ole missään nimessä totta. Taide kulkee todellisuuden toiselle puolen sujuvasti. Todellisuuden tutkimuskeskus toimii toisin. Ammattilaisryhmä tutkii taidetta asettamalla todellisuuskäsityksen tähtäimeen. Taideteokset nousevat olevassa olevista ilmiöistä. Yhdistys pyrkii tuomaan taiteen keinoin ihmiskunnan peilejä näkyviksi. Taideteoksista voi herätä kysymyksiä kuten, mitä todellisuus on, miten olemme todellisuuden muodostaneet ja mihin se on menossa. Yhteisö toimii todellisuuden rajalla ja luo myös taidetta yhdistellen eri taiteiden rajapintoja. Tarkoituksena on tehdä monitaiteellista yhteiskunta- ja taidetutkimusta. Kiinnostaa törkeesti! Luepa siis lisää tutkimuskeskuksen sivuilta. Niillä on juhlavuosikin.

Olet ehkä kuullut Todellisuuden tutkimuskeskuksesta. Uusi teos on nimittäin Timo Soini. Taideteos on siellä, missä Timokin esimerkiksi Soinin puheissa, ruumiissa ja kaikkialla mediaesiintymisissä. Jokainen voi osallistua tutkimalla Soinia ja pohtia, mitä se kertoo minusta  itsestäni. Soini on, koska me olemme. Pientä kulttuuripoliittista keskusteluakin taideteoksesta voi löytää Perussuomalaisten kommenttien vuoksi tekotaiteesta ja "oikeasta, kunnon taiteesta".

Minä ainakin haluan lisää tällaista taiteen tutkimusta ja monimutkaisia teoksia, jotka ovat kaikkia lähellä ja helppo kohdata.

 Loppuun pelottava kuva teoksesta. Älä pökrää, se on vain todellisuutta.

Lähde: http://www.todellisuus.fi/timo

Rappiotaide roks

Nuoren Voiman Liitto keksi järjestää Suomalaisen rappiotaiteen festivaalin, kun Persut julkaisivat kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Festivaali järjestetään Helsingissä, ja ohjelmassa on suunnaton määrä (yli 80 hlöä) taiteilijoita eri taiteen aloilta. Ihan kiire kuuluu tulevan, että kaikki ehtivät esiintyä.

Minua harmittaa, että festivaali ei ole verkostofestivaali, joka järjestettäisiin samaan aikaan usealla paikkakunnalla. Festivaalin suosio on yllättänyt järjestäjät, mutta jos esiintyjiäkin on paljon, ehkä liikaa, olisi aiheellista pohtia muidenkin kaupunkien mukaan ottamista. Minä taas vouhotan tästä pääkaupunkikeskeisyydestä, mutta kun. Sitä paitsi festivaalin luonteeseen sopisi hämähäkin verkko-malli. Festivaali koostuisi verkostosta, joka kattaisi koko Suomen, koskapa suomalaisuus mainitaan jo tapahtuman nimessä.

Tässäpä tuumailtavaa festivaalijärjestäjille, jos tapahtuma saa jatkoa.

Miten erottuu kopiosta?

Tänään kirjoitukseni inspiraatio on muotiblogista lukemani juttu. Siellä Pupulandian Jenni esitti näkemyksiään muodin aidoista, feikeistä ja kopioiduista tuotteista. Minä aloin pohtia lukiessani asiaa koko taiteen näkökulmasta (ottamatta nyt kantaa siihen, mikä muotimaailmassa on taidetta tai mikä ei).

Ihmisten määrätön halu olla ainutlaatuinen ja ostaa siksi uniikkia on takuulla syy isojen muotitalojen olemassaoloon. Uniikkia sen taiteenkin täytyy olla, sillä eihän kukaan halua tusinakamaan tuhlata aikaansa taikka rahaa. Muotimaailmassa kuosit toistuvat, taiteessa teemat tai vaikka Väinö Linnan teosten tulkinta teatterinäyttämöillä. Miten vältetään edellisen version kopiointi tai suorastaan plagiointi?

Kuten muodissa, taiteessakin voi olla vaikeaa tuottaa täysin uutta ja erilaista. Ne pienet vivahteet tulkinnassa ovatkin todella tärkeitä. Sisältö voidaan tuottaa erilaiselle kohderyhmälle kuin aiemmin, mikä ohjaa tekemään muusta poikkeavaa materiaalia. Tämä esittävissä taiteissa. Keraaminen kippo vaatii uudenlaisen työstötavan tai vähintään omalaatuisen muotokielen.

No hui! Kuulostaa lähes mahdottomalta tehtävältä ammattilaiselle, jonka on luotava uutta useammin kuin kerran elämässään tienatakseen appeensa. Onko kopiointia vältettävä viimeiseen hengen vetoon? Eikö kaikki pop-biisitkin ole rakennettu samaan sointukuvioon, kuten Ismo Leikola on oivaltaen esittänyt? Leikolakaan ei keksinyt vitsin ideaa itse. Voihan vanhoja elementtejä yhdistellen saada myös aikaan huikean uudenlaista.

Jennin sanoin Coco Chanel oli uraauurtava nainen, joka ei viisveisasi tuotteidensa kopioinnista. Hänen mielestään se vain nosti Chanelin brändiarvoa. Taidepiireissä tämä on toistaiseksi lähes mahdoton ajatus. Tekijänoikeuksilla pyritään estämään ideoiden mallintamista, mikä ei aina ole toimiva ratkaisu. Piraattimaiset ihmiset tukeutuvat väitteeseen, että kaikki uusi luodaan vanhasta. Jotkut kuitenkin vain varastavat eivätkä luo uutta. Tekijänoikeudet on siksi turvattava jotenkin. 

Haluan kuitenkin mennä vielä Coco Chanelin mietteessä pidemmälle. Taiteessakin täytyy olla keinoja nostaa omaa arvoaan sillä, että muutkin ovat ymmärtäneet teoksen/teosten mahtavuuden. Tuottajalla on tehtävä kääntää tilanne voitoksi. Kuvitellaan että olen Brian Enon tuottaja (ks. edellinen postaukseni). Moni haaveilee tekevänsä yhtä hyvää ambientia, ja tekeekin oman version säveltäjän teoksesta Music fo Airports. Noh, minä tietysti markkinoisin alkuperäistä mainitsemalla sissimarkkinoijana alkuperäisversion kaikkialla netissä, missä uusi versio mainitaan. Tekisin alkuperäisestä toisen painoksen ja yrittäisin saada median kiinnostumaan teosten vertailusta. Uuteen painokseen voisi jopa laittaa bonus trackin, jolloin Enon uusi tuotanto pääsisi vaivihkaa esille. Jos se uusi versio olisi kamala floppi eikä siitä kukaan edes kuulisi, niin sittenhän sillä ei olisi edes merkitystä. No harm done.

Todistinko huhun sen vääräksi, että kaikki on oltava ainutlaatuista ja kopiot tuhoavat maailman? Itse vakuutuin vähän ja olen levollisempi. Aitous ei ole sitä että tekee ensimmäisenä vaan että tekee taidetta omista lähtökohdistaan.

Kaikesta aidosta taiteesta edelleen nauttien,

Janniina

MusiXine yllätti monella tapaa

Kerronpa viikonlopusta. Olin Oulussa ja siellä pyöri kansainvälinen musiikkielokuvafestivaali MusiXine. Kuulemma jo neljättä vuotta. Hämmentävää, että en ollut aiemmin törmännyt tapahtumaan. Enkä olisi nytkään, ellei rakkaani olisi sattumalta lukenut festivaalista Valveen (kulttuuritalon) sivuilta. 

Anyways, kävimme festivaaleilla. Saimme melkein ikioman näytöksen, kun meidän lisäksi salissa istui tasan yksi katsoja. Elokuva Superstonic Sounds kertoi Britannian jamaikalaisesta musiikkiaallosta kuuluisan monitoimityypin Don Lettsin silmin. En tiennyt, että Britanniassa mustat ja punkkarit pitivät 1970-luvulla yhtä ja tekivät sitä suurta alakulttuurihistoriaa. Don Letts toimi sitten mm. The Clashin hovivalokuvaajana ja videoiden kuvaajana.

Vilinää

Toinen dokumentti, jonka kävimme katsomassa, teki minuun suuremman vaikutuksen. En ollut kuullut miehestä nimeltä Brian Eno - mutta nyt olen. Mieshän on nero! On ambient-musiikin esi-isä, on tuottanut todella isoja nimiä, kuten U2 ja Coldplay, sekä taiteilee valoinstallaatioita. En ihan ymmärtänyt, miten mies ehtii kaikkeen. Mutta hänhän on tuottaja! Osaa organisoida ja on luovakin. 

Aikomukseni oli heti dokumentin jälkeen hypätä koneeseen kultani kanssa ja käydä tarjoamassa tuottajan apuani hänen oman taiteensa levittämiseen. Kultsi voisi vain hengata, soitellen kitaraa studiolla hyvässä seurassa. Mutta tarvitseeko tuottaja tuottajan? Ehkä juuri tällainen moniosaaja voisi käyttää apukäsiä, jotta jäisi enemmän aikaa tehdä taidetta itse.

Musixinen tarjonta oli mallikas. Ohjelmassa oli mm. Lemmy-filmi ja tarina yhteen palaavasta Take Thatista. Minua ihmetyttääkin kovasti, miten festivaalilla on niin huono näkyvyys ja suosio. Mikään näytöksistä ei kuulemani mukaan kerännyt kuin kourallisen katsojia. Potentiaalia tapahtumalla on, mutta selvästi osaaminen puuttuu. Asiantuntevaksi ei voinut kutsua myöskään henkilökuntaa, kun Brian Eno -dokkarin esittelijä sanoi suoraan, ettei tiedä videosta mitään. Turha esittely.

Tunnelmaa

Vihjeenä jollekin kulttuurituottajalle: mene ja korjaa! Kehitettävää löytyy ja rahoituskin näytti olevan kunnossa sponsoreista päätellen. Ensi vuonna käyn ehkä tarkistamassa, mitä on opittu vai onko.

Kuvissa onnistuneita tapahtumia. Epäonnistunein kuvin. Eli aivan päinvastoin kuin tekstissä.

Suunnaton kiirus

Tänä iltana loppui se hoppu. Koulun intranetti on alhaalla, jotenka en pääse tekemään verkkokurssia. Palautushan on vasta ylihuomenna. Ei siis lainkaan ressaa. Samalla äherrän kovasti kesän Mahdollisuuksien toria. Kävin tuossa pikaisen viestintäpalaverin tänään. Pelottavaa on se, kun totesimme että täytyy soittaa perään lehdistötiedotteen lähetettyä. Minun puhelinkammoni ei pidä tällaisista päätöksistä. 

Kevät se vaan juoksee vastaan ja tämän kuun 30. päivä pidän sitten ensimmäisen Elävä kirjasto -järjestäjän koulutuksen. Kaikki tervetuloa oppimaan metodi! Järjestäjän koulutus on huono termi, koska ihmiset luulevat että on pakko sitoutua järjestämään. Ei suinkaan. Menetelmäkoulutus on parempi ilmaisu. Metodi otetaan vain haltuun ja tekee jos kiinnostaa. Minä tarvitsen apukäsiä Mahdollisuuksien torille järjestettävään Elävään kirjastoon. Sinnekin tervetuloa!

Huomaamattani yritän delegoida blogissa. Kohta täytyy taas myöntää että kaikkeen ei repeä eikä kaikesta selviä yksin. Vaan onhan näitä yksin tehtäviä asioita kasapäin niitäkin. Opinnäytetyö tuossa huohottaa jo niskaan. Kesän olen varannut kirjoittamiselle, mutta olisiko aika jo mietiskellä sisältöä.. Opinnäytetyöpajassa ollaan sitä mieltä, mutta en osaa asennoitua. Deadlinet ei pauku vielä aikoihin. Kisaan sitten murusen kanssa syksyllä siitä, kenellä on paperit ensin taskussa. Sitä ennen on nämä muutamat kivat projektit saatava päätökseen.

Hyvä että jäi aikaa päivittää blogi. Taitaa kutsua nyt käännöshommat. Kääntäminen se on kivvaa!

Sirkus meni baariin

Näin ihan äskettäin huikean nykysirkusesityksen pubiin istutettuna. 

Pääsin vertaamaan kesän Cirque du Soleilin esitystä suomalaiseen nykysirkukseen. Vaikka vertaillahan ei kannata. Yhteistä näillä kahdella retkueella on vain genre. Baari Vakiopaineeseen oli ruuvattu kaksi tankoa lattiaan / kattoon ja pienen pubin ikkunan edusta toimi lavana. 

Sirkusryhmä Circus Uusi Maailma valloitti esityksellään Bass & Pole. Tunnelma oli suloisen rämä kuppilamiljöössä. Esitys levittäytyi välillä jopa baarin ulkopuolelle kadulle. Tila oli käytetty taitavasti.

Ennen esitystä luin käsiohjelmasta, että esiintyjiä oli pitkä lista, ihan yhdeksän kappaletta. En uskonut että kaikki mahtuvat lavalle tahi tankoihin roikkumaan. Osa esiintyjistä osoittautui muusikoiksi ja neljä akrobaattia vilisti tangoissa. Sehän esitykseen juuri toikin draamaa, että tangoissa oli ruuhkaa. Musiikki oli erikoista, mikä on sirkukselle ja tälle esitykselle sopivaa. Nautin bassoista, hanureista ja rummunpaukkeesta. Laulujen kieltä en tuntenut, mutta se teki musiikista sitäkin mystisempää.

Hauskassa esityksessä hauskinta oli ehkä katsella ohikulkijoiden ilmeitä ja päänkääntymisiä. Etenkin silloin kun esiintyjät ryntäsivät pihalle ja huusivat toisilleen vihaisina kadulla.

Kannattaa kirjoittaa, kun on aivan liekeissä. En löydä tapahtumasta ja tuotannosta mitään oikomista. En ole seurannut tiedotusta tai markkinointia, joten niihin en puutu. Jos tuottaisin Circus Uusi Maailmaa, tietäisin tuottavani laatua. Onneksi nykysirkus on nousussa ja rahoituskanaviakin varmasti jo löytyy. Käyhän ryhmä ulkomaita myöden esiintymässä. 

Osaajat eivät kohdanneet messuilla

Toimin tänään hostina eli esittelijänä Osaajat kohtaavat -messuilla. Messujen tarkoitus oli tuoda yhteen opiskelijat ja järjestökenttä työnantajana sekä harjoittelu- ja opinnäytetyön tarjoajina. Koska en ollut tyytyväinen järjestäjän toimintaan, ammattilaisena annan muutamia kehitysehdotuksia. Jos se auttaisi tähän harmituksen tunteeseen.

Messujen markkinointi epäonnistui täysin. (Aina syytetään markkinointiosastoa!)

Messuille löysi pieni kourallinen opiskelijoita. Ensimmäisenä aamulla aulaan astui keski-ikäisten työttömien ryhmä. Järjestöt tarjosivat lähinnä toimintaa nuorille ja nuorille aikuisille. Osaajat eivät kohdanneet. 

Missä segmentointi? Kohderyhmäksi ilmoitetaan tapahtuman sivuilla opiskelijat, mutta kuka on mainostanut messuja työttömille? Pettyneitä olivat kasvot, kun tarjosimme ei-oota. Muutaman opiskelijan saimme kiinnostumaan harjoittelun tekemisestä meidän esittelemässä järjestössä - big success.

Ratkaisuna ehdottaisin raivokasta tiedottamista alueen korkeakouluille ja yhteyksiä opiskelijoiden omiin järjestöihin. Siellä on jo valmiiksi järjestötyöstä kiinnostuneita. Messujen Urakahvilassa eri opinahjojen edustajia ja TE-keskus opastivat opinto- ja uravalinnoissa. Kyllä siis yhteistyö oli jo avattu. 

Messujen päätapahtuma viime viikolla oli kauppakeskuksessa, mikä ei tuonut näkyvyyttä kohderyhmässä. Vieraillessani ideavarkaissa huomasin, että kiireiset ihmiset juoksivat ständien ohi, eivätkä nuoretkaan pysähtyneet. Tapahtuma oli epäkiinnostava. En ole messuilla aikaisempina vuosina vieraillut, joten en ole tietoinen tapahtuman imagosta alueella. Messujen saavutettavuutta ja tarjontaa olisi kehitettävä radikaalisti.

Tekninen tuotanto ontui.

Miksi messuja järjestävä yritys tuottaa tapahtuman ahtaaseen ja viileään aulaan? Kolme puseroa eivät riittäneet. Järjestäjän panostus messuständeiksi olivat pienet pöydät oranssilla paperipöytäliinalla plus järjestön nimi muovikotelossa pöydällä. Aulaan mahtui seinän vierille pöytiä tasan kahdeksan - ahdettuna. Osaaja-messujen tavoite oli jalkautua ihmisten pariin kliinisistä messuhalleista, mutta järjestötalo on kaukana keskustasta eikä talossa sijaitsevia järjestöjen toimistoja löydä yläkerran porrassokkelossa. Siksi messupaikan olisi voinut valita muualta.

Urakahvilassa sai sentään kahvia lämmikkeeksi. Urakahvila olikin oikein onnistunut konsepti. Kävin itsekin hakemassa itsevarmuutta vakuuttaa osaamistani työnantajille. Muutoksia parempaan suuntaan olisi helppo tehdä harkitsemalla tarkemmin, missä opiskelijat liikkuvat. Ja esittelijöiden olisi hyvä saada vastinetta maksamaansa osallistumismaksuun, jotta tulevat seuraavanakin vuonna.

Viestinnässäkin on kehittämisen varaa.

Hostina en saanut tietoa messupäivästä ennakkoon. Ohjeena messuaamun perehdytystilaisuudessa oli kierrellä ja ottaa rennosti. Mutta minua hiukan nolotti, etten edes aluksi tiennyt missä seminaari järjestettiin. (Mikä seminaari?) Minulla oli kuitenkin 'Staff'-paitakin päällä. Messuilla esiintyvät järjestöt eivät hekään olleet saaneet tietoa järjestelyistä, eikä oikein kukaan ollut perillä päivän ohjelmasta. Olimme onneksi meidän pöydässä itseohjautuvia ja pidimme pientä osallistavaa keskustelua yllä messuvieraille vapaaehtoistoiminnasta.

Ratkaisuna olisin tiedottanut järjestöjä päivän ohjelmasta ja ständien varustuksesta sähköpostitse ennen tapahtumaa ja pitänyt heillekin pienen alustuksen ennen messujen alkua. Viestintään olisi kuulunut myös järjestäjän kiertely messujen aikana kyselemässä tuntoja ja jakamassa infoa. Vähintään.

Kasvukipuja. Tämä vuosi oli ensimmäinen, kun järjestökentän messupäivä järjestettiin. Kohtaisivatko osaajat jo ensi vuonna...

Ystävänpäivästä eettinen

Olen pohtinut, miten kulttuurituottaja tekisi suositusta ystispäivästä oman versionsa ilman kaupallista höpötystä.

Miten olisi juhlallisuudet, joissa ystävälle voisi ostaa ystävällistä palvelua? Tapahtuman sisältö voisi olla mitä vain kulttuurista.
Miten kävisi tilaisuudelle, jossa tehtäisiin yhdessä jotain mukavaa apua tarvitseville? Villasukkalähetys lastenkotiin tai joku muu voisi olla iloinen yllätys.
Miten itse tekisit ystävänpäivästäsi hiukan paremman?