Käsitteellistämistä ja elokuvia

On marraskuu ja ikkunasta paistaa aurinko. Pitäisi olla pimeää, mutta on lämmintä ja valoisaa. Ja olen aika onnellinen. 

Olen käsitellyt viime aikoina vaikeita asioita - ja käsittelyyn auttaa blogien lukeminen. Kun lukee toisten kokemuksia ja käsityksiä elämästä, niin oma tajunta laajenee. Käsittely on hassu sana, kun sen etymologia vie niin konkreettiseen asiaan. 'Käsitellä'-sana on johdos sanasta 'käsittää'. Ja se taas meinaa, jotta "ottaa kiinni käsillä". Ja kuitenkin ajatusten käsittely on niin mahdottoman kaukana konkreettisesta toiminnasta. Mennään ihan siellä tajunnan rajamailla, kun se ei yleensä edes tapahdu täysin tietoisesti. Phuuh, mitä tajunnanvirtaa. Blogeista piti kuitenkin mainita se, että ne ovat tulleet jäädäkseen.

Toiseen asiaan.

Teen tällä hetkellä mielenkiintoista hommaa. Saan katsoa 20 tuntia elokuvia. Ja arvostella niitä. Olen mukana elokuvafestivaalin ohjelmistotyöryhmässä. Kilpasarjan elokuvat täytyy katsella läpi ja sitten valitaan niistä parhaat näytettäväksi finalisteina festivaalilla. Ja työryhmässä valitsimme myös muut festivaalilla näytettävät elokuvat. Yllättävän vaikeaa on löytää kiinnostavia pohjoismaisia elokuvia, joista ei ole kuullu aiemmin. Vaikeinta onkin ollut löytää sellaisia helmiä, joita ihmiset eivät vielä ole nähneet. Onneksi en siis ollut yksin, vaan elokuvatietäjiä ja innokkaita ihmisiä on ollut mukana monta.

Ja tietämisestä kolmanteen asiaan.

Pubin musavisassa ollaan käyty porukalla koko syksy. Ollaan ranking-listalla, mutta siellä pohjalla. Viime viikolla ihan turhauduin, kun olin lukenut lehdistä tärppejä, joiden tiesin tulevan vastaan. Ja sitten oli vielä kysymystä biiseistä, joita olen itse soittanut omakätisesti nuoteista. Mutta huti meni. Vieläkin tulen vihaiseksi ajatuksesta, että voikin ihmisellä olla laho pää, kun tietoa tarvitaan.Onneksi kumppanit ei ole halunneet lynkata minua. Meillä luotetaan siihen, että yhdessä mennään kohti uusia pettymyksiä!

Sunnuntain kulttuurinälkä

Klarinetti pääsi huollosta kotiin ja hienohan siitä tuli. Soittelinkin tänä iltana. 

Kansainväliset kirjallisuusfestivaalit ovat taas käynnissä Berliinissä, tai viimeinen päivä oli siis tänään. Oi, kuinka olisinkaan halunnut mennä. Huomasin nimittäin että vieraana oli Salman Rushdie. Ja muitakin mielenkiintoisia puheenaiheita on noussut esiin festivaalin Facebook-päivityksissä, kuteen sarjakuvia Berliinistä. Aina ohjelmistoa lukiessaan huomaa, kuinka sivistymätön on kirjallisuuden maailmassa. Pitäisi lukea paljon enemmän ja seurata uusia julkaisuja. Maailmalla ilmestyy niin hurjan mielenkiintoisia kirjallisuustapauksia. Ja Suomessakin toki. 

Samanlainen tilanne on se, kun käy pubin musavisassa. Tuntee itsensä sivistymättömäksi moukaksi, eikä ole mitään mahdollisuutta visakaudella parantaa tuloksia pänttäämällä. Se ei mene niin. Kulttuurinnälkäiseltä ei lopu kulttuuri kesken. Mutta ei myöskään nälkäänsä saa tyydytettä ja totea, että tässä oli tarpeeksi, ei kiitos lisää.

Sunnuntai on soljunut mukavasti. Harjoittelin kuorimaan pomelo-hedelmän. Netin syövereistä siihenkin ohjeet löytyvät ihan  videona, joka ei edes ole ainoa laatuaan. Jotenka kenkään ei tarvitse väärin pomeloa kuoriman. Kulttuurinälkä pomelolla ei lähtenyt, mutta hedelmäsalaatti vei makeannälän. Onneksi.

Klarinettini on huollossa

Voi, kuinka huonossa kunnossa soittamaton klarinetti oli. Olisi pitänyt kuvata sen alennustila. Mutta nyt se meni huoltoon, parka. Tulee entistä ehompana kotiin takaisin. Ja toivon, että se ei jäisi tyystin soittamatta kaappiin, koska se ei siitä tykkää. Niinpä raportoin vielä myöhemmin, onko soitin saanut ansaitsemaansa kohteula. Eli olenko soittanut huollettua soitinta. Pitää luoda itselle vähän painetta, niin saa otettua itseään niskasta kiinni. Samalla tavalla tupakoitsijat kertovat kaikille lopettavansa, jottei kehtaa retkahtaa.

Naapureiden korvien sulamista odotellen.

Luomisen juhlaa

Joillekin maksetaan palkkaa käsittämättömistä asioista. Joskus salaa haaveilen, että olisin itsekin kuosisuunnittelija. Intoa riittäisi, vaan ei taitoa. Tässä erittäin upeita malliesimerkkejä lapsuuden ajoilta (kuosien lisäksi vaatesuunnittelua kai yritetty):

Mutta moni muu tekee sitä puolestani. Jotkut erittäin hyvin. 

Ja sitten on ne marimekkolaiset kopioivat suunnittelijat. Yrityksellä on käytössään jo järjestyksessään toinen kuosi, joka on kopio toisen taiteilijan kuvasta. Yle Uutisissa asiantuntija toteaa, että tämä uusi Isoisän puutarha -kuosi on kuosisuunnittelijan oma erillinen näkemys. Täytyyhän tähän mielipiteeseen kallistua, koska toteajana on taideväärennösten asiantuntija. Mutta moraalisesti arveluttaa, että näin räikeästi saa ottaa toisen kuvan ja laittaa omiin nimiinsä. 

Aiemmin Metsänväki-kuosi joutui median riepoteltavaksi. Tosin Marimekko on sanonut, että suunnittelijat itse vastaavat tuotoksistaan ja yrityksellä on vain käyttöoikeus niihin. Vastuu on siis artistilla itsellään, eikä Marimekkoa voi syyttää, paitsi ehkä silmien ummistamisesta ja tekijänooikeuksien vähättelystä.

Samaa olen itse asiassa miettinyt räppibiisien kohdalla. Kun joskus on otettu vanhasta biisistä kertosäe tai enemmänkin ja väliin heitetty vähän omaa räppiä ja biittiä. 

Siis koska oma näkemys toisen teoksesta on kuitenkin aina osittain kopio. Eikö siitä pitäisi propsit mennä myös alkuperäiselle tekijälle? Eikö taiteilijan pitäisi ilmoittaa tehneensä kunnianosoituksen jonkun muun teokselle? Voiko näitä tapauksia pitää plagiointeina? Tieteessä olisi yksinkertaista lähdeviittauksen puuttuessa tuomita suoraan plagiaatiksi. Taide ei taivu aina tieteen mutterin kierteisiin.

Aiheesta kertoi myös Susannan Työhuone. En ollut viikolla lukenut enkä kuunnellut uutisia, joten sainkin tämän uutisen tietooni blogia lukien. Sosiaalinen media hämmästyttää minua edelleen.

Kulttuuritiloja eli elämisen mahdollisuuksia

Jyväskylän elävän musiikin yhdistys Jelmu ry on saanut lähiaikoina paljon tunnustusta toiminnastaan. Ensin Taku-lehdessä oli juttu teollisuusrakennuksista luoviksi tiloiksi muunnetuista taloista, jossa tuotiin esiin Lutakon luova henki. Lutakossa treenaa 80 bändiä ja muu toiminta on todella aktiivista. Itse olen käynyt erilaisissa juhlatapahtumissa, brunssilla, kirppiksellä ja katsomassa tanssiesityksiä. Keikkapaikkanahan Lutakko on palkittu useita kertoja. Niin se vain on ylivoimainen talovanhus. Jelmu sai tänä vuonna myös Jyväskylän kaupungin Alvari-palkinnon Jyväskylän viemisestä maailmanmaineeseen. Lutakon toimintaa kiiteltiin elävän kulttuurin luomisesta ja yleensä siitä, että Jelmu tekee kulttuuria. 

Tämän luulisi nyt olevan merkki siitä, että kulttuurin tunnustetaan tarvitsevan tiloja ja tuovan muutakin kuin rahaa keikkajärjestäjän taskuun. Kaupunki on selkeästi palkinnut avoimesti anarkistista toimintaa, kun musiikkiväki pyristelee keskellä hienoa messupaviljonkirakennusmonttua suurten kaupallisten toimijoiden ristipaineessa. Lutakon alueelle kasvaa konferenssikeskus, jossa harvoin on tilaa yhdistys-/ nuoriso-/ taiteelliselle toiminnalle. Jelmu on taistellut talonsa puolesta käsittääkseni useaan otteeseen. Lutakko on kuitenkin tärkeä osa Jyväskylää eikä sitä voisi korvata isollakaan vaivalla.

Vaikka Jelmu ja Lutakko ovat näyttäneet hienoa esimerkkiä päättäjille, ei kulttuurille oikein löydy tilaa kaupungista, joka ratsastaa sivistyneisyyden maineella. Kulttuuriväellä on menossa suuri tilahanke esittävien taiteiden oman rakennuksen saamiseksi. Kaupunki kaipaa harjoitus- ja esitystilan tanssille, sirkukselle ja kaikelle sille kulttuurille, jota Jyväskylä ja sen ympäristö on pullollaan. Arvostusta laadukkaalle kulttuurille ja luovuuden esiintuomiselle ei ole löytynyt tarpeeksi. Minä tahtoisin nähdä enemmän esityksiä. Minä en yhtään vastustelisi, vaikka keskustaan ei tulisi yhtään parkkiluolaa lisää, vaan kehitettäisiin niillä hankerahoilla ihmisille elämisen edellytyksiä - kulttuuria.

Tänään teki mieli pauhata tärkeästä asiasta.

Tango - Gotan

Edellisessä postauksessa esittelin Nivalassa näkemääni oopperaa. Nautiskelin siellä myös argentiinalaisen tangon rytmeistä. Oopperan oheiskonserttina oli Guardia Nuevan konsertti. Orkesteri on pohjanmaalainen argentiinalaistangon uusi nimi, joka soittaa covereita, etenkin Astor Piazzollaa. Esityksen solisteina olivat yllättäen herra Esa Ruuttunen sekä musiikin moniottelija, sopraano Angelika Klas. Kuten Ruuttunen oopperalaulajana totesi, tango ei ole helppo musiikinlaji laulaa.  Rytmi ja melodia vaativat keskittymistä ja hyvää rytmitajua. Argentiinalainen tango on vieläpä melodisempaa kuin suomalainen marssillisempi tango.

Monet suomalaiset tangohitit kuultiin, mutta argentiinalaiseen poljentoon sovitettuina ja kuulsotivat tuoreilta. Soittivat ihanat myös Gotan Projectia! Olin ihan liekeissä. Gotan on mahtavata mussiikkia, joten siinä vaiheessa iltaa niin kovin väsynyt kehoni päättikin jammata tangon tahtiin. Onneksi pääsin heti keikan jälkeen nukkumaan.

Aion kuunnella argentiinalaista tangoa enemmän. Jotenkin se sai niin mukavia tunteita pintaan, että ansaitsee soittoaikaa minun ämyristäni. Minä pidän nimittäin hyvänolonmusiikista.

Maalaisooppera

Vietin viikonlopun Pohjanmaalla Nivalassa. Matkan syy oli opinnäytetyöni, mutta ehdin tehdä kaikenlaista. Kävin pitkästä aikaa uimassa. Uimahallissa tottakai! Ja näin Rockland-oopperan. Nivalan ylpeys ovat kesäisin esitettävät oopperat, jotka tehdään Nivalaan ja esitetään vain Nivalassa. Tämän kesän teos on jazzsäveltäjä Jukka Linkolan käsialaa ja ohjaus oopperaohjaaja Jussi Tapolan. Orkesteri oli lähikunnasta eli Haapaveden kamariorkesteri. Solistit olivat suomalaista oopperakermaa. Kovan luokan tuotanto näillä lakeuksilla.

Rockland-ooppera on amerikkalaisesta 1800-luvun kaivoskylästä kertova ooppera, jonka pääosahenkilöt olivat kotoisin Nivalasta. Oopperan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin. Kaivoksella työskentelevät suomalaissiirtolaiset aloittavat lakon kaivoksella tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa kuolee suomalainen mainari. Lakko sujuu rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sheriffin miehet avaavat tulen ja taas kuolee suomalainen, muut vangitaan. Miehet pääsevät lopulta vapaiksi. Suomalaiset menettivät siinä maineensa, eikä heitä enää huolittu töihin. Tarina ei kerro, miten kaivoksen olosuhteet muuttuivat, vai muuttuivatko mihinkään. Moni ilmeisesti palasi Suomeen.

Tykkäsin oopperassa eniten vaatetuksesta. Oi, niitä ihania korkeavyötäröisiä hameita ja liivipukuja. Olen niinkin kulturelli oopperan ystävä, että vaikka tämä toinen koskaan näkemäni ooppera oli kyllä suosikkini, en ihastunut taiteenlajiin vieläkään. Arvostan oopperan esiintyjiä ja kun tapasin heistä pari, näin heidän intonsa tähän taiteenmuotoon. 

Koko tapahtuman sielu oli Esa Ruuttunen. Vanha, suloisen oloinen herra esiintyi myös oopperaviikolla tangolaulajana, rovastina jumalanpalveluksessa ja puhujana seminaarissa. Hän on oopperan taustaorganisaation Jokilaaksojen Musiikkisäätiön taiteellinen johtaja, motoristi, kansainvälisesti tunnettu baritoni ja pappismies. Hän sai kaikissa tapahtumissa raikuvimmat aplodit. Hän on kotoisin... no, Nivalasta.

Rockland-ooppera ei siis ole rokkia laisinkaan. Järjestäjien mukaan nimi kaihersikin yleisöä sen verran, että oopperan ystävät luulivat viihteelliseksi ja rokin ystävät eivät uskaltautuneet katsomaan erilaista musiikkia. Saa nähdä jatkuuko oopperakesien taival, vai katkeaako hieno perinne tappiollisten vuosien takia. Minusta upeaa maaseutua elävöittävää tuotantoa Nivalassa (, joka on siis kaupunki). Tuottajan silmäni havaitsivat silti paljon kehitettävää. Järjestävä organisaatio saa vielä opetella isojen tapahtumien tuottamista.

Lastenlaulurintama lähestyy

Viikonloppuna löydettiin sellainen uusi musiikkituttavuus, että jalat ja tuolikin viedään alta. Robotti Vipusen kovalevy -albumi on aika rokahtava levy. Sisko kuunteli talvella sukulaistytön kanssa Pikku Kakkosen sivuilta Vipusen vakava vesivahinko -musiikkivideota. Loputtomia kertoja. Koska kappale oli ihan yhtä hyvä kuin Röllin legendaarinen Robotti Ruttunen, minäkin innostuin kuullessani sen. Pikkuveljen valmistujaisjuhlissa  viikonloppuna popitimme porukalla ysäreitä ja lopulta päädyimmekin kuuntelemaan lastenlauluja. Robotti Vipunen on sulattanut sydämeni. Uusi suosikkibiisi meidän taloudessa onkin Dodo-sorsa. Voi, mitä sanataidetta ja pikkutyttö laulaa sen oikein hyvin. Bravo!

Robotti Vipusen kovalevyn on säveltänyt ja sanoittanut Markus Koskinen. Samainen kaveri teki Ellan ja Aleksin levyn muutamia vuosia sitten. Lastenlaulut ovat nostaneet kovasti profiiliaan. Niistä on tullut oikeaa kulttuuria, taidetta jopa. Alkoiko lastenmusiikin nousu sitten Fröbelin palikoista, Kengurumeinigistä vai vasta Ellasta ja Aleksista, en sitä osaa määritellä. Mutta lastenmusiikkiin käytetään jo oikeaa rahaa, eikä vain nauhoteta vanhoja tuutulauluja (trad.) halvalla uudeksi kokoelmaksi. Nautin enemmän tällaisesta panostuksesta lyriikoihin ja melodiaan kuin tämän hetken popmaailman uudelleen lämmitetyistä ysärisoundeista, jotka on vielä ajettu niin tasaiseksi jumputukseksi, että ysärienergia on niistä täysin hävinnyt.

Korkeapainetta musiikkialalla luvassa. Itse Robotti Vipunen on ladannut Dodo-sorsan musiikkivideon Youtubeen. Katsokaamme se lopuksi:

Mahdollisuuksien tori - kesän vaikuttavin tapahtuma

Tuolla sloganilla mainostin tapahtumaa. Se on nyt ohi! Kevät meni toria järjestäessä ja perjantaiaamuna tori pärähti täydellä teholla käyntiin vain ollakseen ohi kuusi tuntia myöhemmin. Jäljelle jäivät rakot kantapäissä ja uupumus. Tuotin ensimmäisen suurehkon tapahtumani ja mielestäni onnistuinkin.

Tunnelma oli aika huikea. Ensin koottiin telttoja aamuyhdeksästä lähtien ja kohti kello yhtätoista alkoi vauhti kiihtyä. Vasta tapahtuman alettua ehdin koota näyttelytelttaan valokuvanäyttelyn. Onneksi minulla oli apuna pari järjestyksenvalvojaystävää ja sieltä sain idean teipata kuvat maahan, koska ne eivät millään ilveellä halunneet pysyä kangasseinässä kiinni. Figure that.. Olin aluksi muutenkin hukassa, koska en tiennyt kaikesta kaikkea, vaikka toki olisi pitänyt. Aloin myös ahdistua muutaman torilla esittelevän järjestön edustajien tiukkapipoisesta suhtautumisesta tapahtumajärjestelyihin. Mutta kun tori oli polkaistu käyntiin, ei mikään enää pysäyttänyt sitä. Järjestöille suuri kiitos! Ja torivieraitakin riitti tasaiseen tahtiin.

Torilla seisoskelin infossa jakamassa ilmapalloja lapsille, juoksentelin ympäriinsä ostamassa teippiä, vesipulloja ja suurimman osan ajasta järjestelemässä esiintymisaikataulua muutosten vuoksi. Sää suosi meitä. Vähän silti tuuli heitteli tavaroita ja meinasi ottaa mukaansa koko rivin telttoja. Viiden aikaan kasattiin kamat takaisin laatikoihin ja huokaisin helpotuksesta. Ei maailmanloppua eikä mielen romahdusta.

Ohjelma oli muotoutunut viime tipassa monenlaisten vastoinkäymisten ja kommellusten vuoksi. Siksipä ohjelmalavalle kasaantuivat kaikki ongelmat. Äänentoistossa oli teknistä vikaa ja toki väärinymmärryksiä esiintyjien kanssa siitä, mitä äänentoistolla tarkoitetaan. Eräät eivät olleet pyytäneet palkkiota, mutta alkoivat neuvotella siitä juuri ennen esitystään. Pääesiintyjät saapuivat paikalle samana päivänä ja toki olimme varanneet heille edelliseksi yöksi majoituksen. Mutta kaikki ohjelmanumerot nähtiin lavalla sekä pieni ekstra, kun capoeira-tanssijat pyysivät päästä esiintymään vielä viimeisenä. Lemppareitani olivat AdAstra-teatterin maistiaiset uudesta lastennäytelmästä 'Mummu ei tajuu' sekä timbilamies eli Magulamberre - täydellistä päiväunelmointimusiikkia.

 

Sitä tunnetta, kun tapahtuma on ohi ja purettu, jälkeen jääneet roskat siivottu ja katu sen näköinen kuin ennen tapahtumaa, ei voi kuvitella. Tunne on sekoitus helpotusta, väsymystä, tyhjyyttä ja kokemusten rikkautta. Tuottajan 'absolut tärinä ja ekstaasi' oli kokemisen arvoinen. Opin myös omasta stressinsietokyvystäni jotain.

Mietittiin torikoordinaattorin kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei juuri mitään, mutta ideoita jäi käyttämättä. Viestintää täytyy kehittää ja kolmas järjestäjä olisi aivan ehdotoman tarpeellinen. Kun järjestää tapahtuman, ei voi ymmärtää sen konseptia ennen kuin on sen kerran tehnyt. Seuraavalla kerralla tietäisin paremmin, millaista ohjelmaa haluaisin, missä järjestyksessä tekisin asioita ja mikä on kaikkein olennaisinta tapahtuman läpimenon kannalta. Ehkä siksi muutama vuosi samaa kauraa on tuottajalle hyväksi. Parasta oli se, että sain olla koko ajan juttelemassa ihmisille ja ratkaista pieniä aivopähkinöitä pitkin päivää.

 

Nostalgia

Kiitos, Airaksisen Matti! Paras ohjelma tällä  hetkellä on radiossa, Ylexin Parasta ennen. Siksi kiitän Mattia. Parasta ennen on nostalgiaohjelma parhaimmillaan. Ysärihittejä pari tuntia perjantai-illan iloksi piristää aina. Ja Matti osaa asiansa, on kiva että joku radiotoimittaja vielä nykyään tietää musiikista jotain. 

Nostalgia on jännä juttu. Viikon aikana keskustelin ystävän kanssa nostalgian voimasta. Miten esimerkiksi Bon Jovi vetää vielä areenat täyteen? No, niillä vanhoilla hiteillä. Puhki kulutettujen kasettien sisältöä kaipaa ikuisuuteen asti, joten nostalgiakiksit toimivat aina. Bon Jovihan ei ole vuosiin tehnyt yhtään mitään kuunneltavaa, mutta keikan, kun kuitenkin soitetaan klassikoita, kaikki haluavat kokea livenä.

Nostalgialla voi rahastaa helposti, eikä se ole väärin. Itsekin olen melkoinen nostalgianarkkari, joten maksaisin mielelläni vaikka Jyrki-ohjelman kooste-dvd:stä. Kadonneista asioista halutaan pitää kiinni, ja ne usein nousevat arvoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Mutta onneksi meillä on teknologia ja kaiken voi palauttaa eetteriin.

Tämän postauksen myötä heitän Parasta ennen-Matille viikon Scooter-toiveen: I'm raving. Joo, ja vihjaisen, että soittaisi Babylon Zoota kanssa!

MusiXine yllätti monella tapaa

Kerronpa viikonlopusta. Olin Oulussa ja siellä pyöri kansainvälinen musiikkielokuvafestivaali MusiXine. Kuulemma jo neljättä vuotta. Hämmentävää, että en ollut aiemmin törmännyt tapahtumaan. Enkä olisi nytkään, ellei rakkaani olisi sattumalta lukenut festivaalista Valveen (kulttuuritalon) sivuilta. 

Anyways, kävimme festivaaleilla. Saimme melkein ikioman näytöksen, kun meidän lisäksi salissa istui tasan yksi katsoja. Elokuva Superstonic Sounds kertoi Britannian jamaikalaisesta musiikkiaallosta kuuluisan monitoimityypin Don Lettsin silmin. En tiennyt, että Britanniassa mustat ja punkkarit pitivät 1970-luvulla yhtä ja tekivät sitä suurta alakulttuurihistoriaa. Don Letts toimi sitten mm. The Clashin hovivalokuvaajana ja videoiden kuvaajana.

Vilinää

Toinen dokumentti, jonka kävimme katsomassa, teki minuun suuremman vaikutuksen. En ollut kuullut miehestä nimeltä Brian Eno - mutta nyt olen. Mieshän on nero! On ambient-musiikin esi-isä, on tuottanut todella isoja nimiä, kuten U2 ja Coldplay, sekä taiteilee valoinstallaatioita. En ihan ymmärtänyt, miten mies ehtii kaikkeen. Mutta hänhän on tuottaja! Osaa organisoida ja on luovakin. 

Aikomukseni oli heti dokumentin jälkeen hypätä koneeseen kultani kanssa ja käydä tarjoamassa tuottajan apuani hänen oman taiteensa levittämiseen. Kultsi voisi vain hengata, soitellen kitaraa studiolla hyvässä seurassa. Mutta tarvitseeko tuottaja tuottajan? Ehkä juuri tällainen moniosaaja voisi käyttää apukäsiä, jotta jäisi enemmän aikaa tehdä taidetta itse.

Musixinen tarjonta oli mallikas. Ohjelmassa oli mm. Lemmy-filmi ja tarina yhteen palaavasta Take Thatista. Minua ihmetyttääkin kovasti, miten festivaalilla on niin huono näkyvyys ja suosio. Mikään näytöksistä ei kuulemani mukaan kerännyt kuin kourallisen katsojia. Potentiaalia tapahtumalla on, mutta selvästi osaaminen puuttuu. Asiantuntevaksi ei voinut kutsua myöskään henkilökuntaa, kun Brian Eno -dokkarin esittelijä sanoi suoraan, ettei tiedä videosta mitään. Turha esittely.

Tunnelmaa

Vihjeenä jollekin kulttuurituottajalle: mene ja korjaa! Kehitettävää löytyy ja rahoituskin näytti olevan kunnossa sponsoreista päätellen. Ensi vuonna käyn ehkä tarkistamassa, mitä on opittu vai onko.

Kuvissa onnistuneita tapahtumia. Epäonnistunein kuvin. Eli aivan päinvastoin kuin tekstissä.

Folkin' funny

Huumori kiehtoo minua kaikessa taiteessa. Kunnon kiherrystä aiheuttava teos on vaikuttava. Stand up on sitten vielä asia erikseen. Lähellä stand upia on yksi lempibändini: Flight of the Concords. Uusi-seelantilainen duo soittaa kai folkahtavaa jotain. Katsokaa kuinka entinen klarinetisti pätee musiikissa! Minusta on vaikea määritellä monipuolista tuotantoa.

Enpäs laita linkkiä, mutta suosittelen vilkaisemaan Youtubeen. Sieltä löytyy ikivihreitä klassikoita, kuten The Most Beautiful Girl, Issues, Business Time ja Albi The Racist Dragon. Naurattaa jo! Tiedänpä mitä teen seuraavaksi.

Musiikkitietous DJ:n tiskillä

Eilen olli pileet ja tanssin ihan kunnolla. Kävin toivomassa useamman kerran ammattitaitoiselta ja erittäin mukavalta DJltä kaikenlaista. (Ei sielläkään soiteta Scooteria.) Noh, ongelmaksi koitui minun osaamiseni musiikin alasta. En muista edes lempibändieni kappaleiden nimiä, saati sitten kuka soittaa jonkun hyvän kappaleen. Olen aika vaikea asiakas, varsinkin kun aina pyydän niitä noloja = Scooteria. Sainpas silti Musea ja Prodigya ja Aavikkoakin soitettiin. Täytyypä jotenkin keskittyä paremmin tuohon musiikin tietopuoleen nautiskelun ohella.

Tunnetko coverbändin? Tiedätkö teoston?

Opiskelujen tohinassa opin uuden asian, joka on ihan päivänselvä, jos vähän miettii. Tiedän paljon coverbändejä, mutta en usko lainkaan että näistä edes murto-osa ymmärtää maksaa esityksistään tekijänoikeusmaksuja. Tiedäthän sen teoston, jota piraatit parjaa?

Teostolle kuuluu maksaa aina, jos käyttää tekijänoikeuden alaista tavaraa julkisesti. Toki joskus voi vedota sitaattioikeuteen eli lainata sanojaa, kuvaajaa tai muuta tekijää lähdetiedot mainitsemalla. Tämä ei kuitenkaan päde kokonaisen laulun esittämisessä tai näyttäessä filmiä. Aina pitää muistaa kunnioittaa idean isää tai äitiä. Miksi tämä on niin helppo "unohtaa" ja ohittaa?

Uusi ihastus

Musiikki ei ole mun juttu. Ei näin saisi edes tässä maailmassa sanoa. Mutta olen tekno-ajan kasvatti ja minua ovat viehättäneet aina enemmän hyvät rytmit ja jumputus. Ei sitä voi musiikkirakkaudeksi kutsua. En siis innostu usein uusista artisteista tai edes vanhoistakaan. Nyt kuitenkin ihan salavihkaa aloin kiinnostua yhdestä artistista ikään kuin väsytystaktiikalla. Suomalainen pop on mielestäni yhdentekevää. Inhosin myöskin Chisua. Eilen tajustin, että pidän Chisusta todella. Baden-Baden ja muut biisit alkoivat kuulostaa oikein oivaltavilta ja etenkin melodiat ovat kauniita. Olen kuunnellut samaa naista nyt vuorokauden ajana eikä vieläkään kyllästytä. Tämän täytyy olla se harvinainen ihastuminen uuteen artistiin. Jännittävää. Tai ehkä tämä onkin se keski-ikäistyminen, kun suomalainen musiikki vie sydämen ja kohta maistuu iskelmä. Sitten minut voi poistaa jo tästä todellisuudesta.

Tässä musiikin vaarallisia vaikutuksia. Kiitos viliveli kuvasta!