Juhlijan yleissivistys

Kiitos asianosaisille eilisistä bileistä! Oli huippista!

Juhliessa tuli keskusteltua paljon eri ihmisten kanssa monista eri asioista. Kävi selväksi, miten ihmisten tiedot eroavat toisistaan huikeasti. Toinen osaa sitä ja toinen tätä. Tällaisena informaatioaddiktina aloin miettiä, mitkä asiat kuuluvat suomalaisen yleissivistykseen ja mikä on ylimääräistä asiantuntijuutta. Se että on hyvä yleissivistys takaa, että voi keskustella useiden ihmisten kanssa erilaisista mielenkiinnon kohteista suht sujuvasti. Minä tahdon siksi olla tietäjä monissa asioissa. Liian usein tulee eteen tilanne, etten itse kykene kommentoimaan puheenaihetta, koskapa en tiedä asiasta mitään. 

Missä sitten menee yleissivistyksen raja? Eihän kai pitäisi voida vaatia kaikilta lukio-oppimäärän tasoa, mutta suhteellisesti sen verran tietoa maailmasta pitäisi minun mielestäni aikuisella olla. Sama sitten hankkiiko tietonsa koulusta, netistä tai ammatin kautta. Jokaisen ihmisen tulisi osata keskustella pinnallisesti ajankohtaisista asioista. Suomessa kaikilla on lukutaitoa riittävästi lukeakseen uutisia, voihan niitä kuulla tv:n tai radion kauttakin toki, jopa selkokielisinä. Että käsitys maailman menosta on helposti saatavilla. 

Yleissivistykseen kuuluu myös kokemukset sosiaalisissa tilanteissa. Eilenkin kuulin keskustelua tilanteesta, jossa ihmisellä ei ole kykyä kohdella kavereitaan tahdikkaasti. Tarkoitan tietysti, että pitää lukea tilanteita eikä aina ajatella vain itseään ja kuinka itse reagoi.

Aivan loistavia ihmiset ovatkin. Aina opin uutta, kun tapaan ihmisiä. Sitä on kommunikointi ja höpötys parhaimmillaan ja se niiden tarkoitus onkin. Onhan niillä itseisarvokin, en kiistä sitä. Toivon että oppimani on sitä asiantuntijuustietoa, eikä aina vain yleissivistystä parantavaa, koska en kunnioita lahopäisiä juntteja, noita yhteiskuntamme torakoita. 

Sarjis sopii Suomeen

Suomessa sarjakuva on nouseva taiteenlaji. On Suomessa aina ollut loistavaa sarjakuvaosaamista ja Kemin sarjakuvafestivaalit ovat pyörineet jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Sarjakuva ei kuitenkaan ole päässyt suuren yleisön suosioon. (En tarkoita että kaiken taiteen pitää maistua kaikille.) Mutta nyt maailma on muuttunut ja suomalaiset arvostavat omaa sarjakuvaperinnettään kasvavassa määrin.

Tällaisia ajatuksia heräsi eilen unilukemiseksi nauttimani Timo Mäkelän sarjakuvakokoelman, Rooman, myötä. Sarjakuva-albumi koostuu novellimaisista sarjakuvista, joista useat pohjautuvat osin kirjallisuuden mestareiden novelleihin. Olihan hyvä teos!

Suomeen on kehkeytynyt jopa sarjakuvataiteilijoita, joita voi verrata supersankareihin. Heitä ovat tietysti Juba Tuomola Viiivin ja Wagnerin luoja sekä kiroilevan siilin piirtäjä Milla Paloniemi. Paloniemi piirtää myös oivallista sarjakuvablogia nimimerkillä Norpatti. Harmillisesti Suomen kokoisessa  maassa niistetäänkin sitten ideoista äkkiä kaikki irti ja kohta ketään ei jaksa enää kiinnostaa. Ei mahdu montaa trendi-ilmiötä tänne kerrallaan.

Ville Ranta ja Aapo Rapi, joiden nimet eivät komeile kaikkien sanomalehtien sarjakuvasivulla, ovat ehdolla Euroopan maineikkaimman sarjakuvapalkinnon saajaksi. Seuraavassa Ville Rannan nettisivuilta ote ehdokkuudesta:

"
Kajaani-kirjani ranskannos L'Exilé du Kalevala on valittu Ranskassa Angoulêmen kansainvälisen sarjakuvafestivaalin pääkilpailusarjaan, jossa joukko vuonna 2010 ilmestyneitä kirjoja kilpailee vuoden parhaan sarjakuvateoksen palkinnosta. Angoulêmen Sélection officielle on Euroopan arvostetuin palkintosarja. Samassa sarjassa on toinenkin suomalainen teos, Aapo Rapin Meti. Parhaan albumin palkinto jaetaan Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla tammi-helmikuun vaihteessa 2011.

" 

Minun mielestäni sarjakuvataide on edelleen aliarvostettua. Sitä pidetään vain viihteenä, vaikka moni teos kelpaisi äidinkielen tunnille, puhumattakaan kuvaamataidon tunneista.Vaikka en muuten aio mainita Aku Ankkaa, sen verran suitsutan, että suomalainen Aku on kielellisesti rikas lehti. Arvostan sarjakuvataiteessa eniten, sitä miten muutamat kuvat ja lyhyet tekstit sanovat niin paljon. Ytimekkyys on minun mieleen.

Koulukulttuurista

Harjoittelin jännityksen vähentämistä tänään ilmastonmuutosvierailulla. Keskustelin kahden ysiluokan kanssa ilmastonmuutoksesta, ja vähän ehkä dinosauruksista.. Pelkäsin etten osaa enää koulumaailman sääntöjä ja teinit syövät minut elävältä. Jännitin myös, etten ole tarpeeksi asiantunteva aikuinen. Mutta toisin kävi onneksi. 

Voitin itseni jälleen, kun toisen ryhmän tullessa luokkaan, olin jo aivan opettajamoodissa. Ei minusta opettajaksi ole kuitenkaan, koska menetin ääneni jo kahden kaksoistunnin aikana. En onnistunut hillitsemään jännitystä etukäteen kovinkaan paljon, mutta olihan siitä apuakin. Olin todella skarppi. Ja adrenaliini auttoi naureskelemaan kärkeville kommenteille ensimmäisellä tunnilla. 

Teinit osaavat olla joskus hellyyttäviä, tai jaksavat, miten vain. Nautin välillä nuorten seurasta ja kommenteista. Ne haastavat kalkkista. Toisaalta täytyy itse jaksaa välillä komentaa pinnistämään, kun jalat ovat yrittämässä  ulos jo tunnin puolivälissä. Koulun hajua sen sijaan ei voi kaivata. Siellä haisee aina ahdistus.

Pitkän ajomatkan jälkeen sain vielä pienen käännöstyön illan ratoksi. Kuinka vauhdikas päivä! Erilaisia kulttuurikohtaamisia, pam! Ajanhallintataitoja on kyllä tänään hiottu. Otankin siis loppuviikon rennosti!

Vuosi ainakin vaihtui

Kolmas päivä tätä vuotta. Niinhän yleensä ajatellaan, että 1.1. aloitetaan puhtaalta pöydältä. Haluan  ajatella minäkin. Välillä on elämän muututtava, ei konkreettisesti vaan psyykkisellä tasolla. Tuuletan pääni tällä viikolla avoimeksi uusille asioille.

Mitä sitten jätän taakseni? Viime vuosi oli tapahtumarikas ja asuin Berliinissäkin! Mahtavia asioita, vähemmän mahtavia siinä sivussa. Muistelen vuotta seuraavin sanoin: kihlaus, muuttoja, uusia ystäviä, urahaaveita, tulevaisuuden pelkoa, kulttuuria, ulkomaan reissuja ja useita kiloja. Siinäpä niitä. Vuotta kuvaa hyvin seuraava kuva.

Tänä vuonna edessä on valmistuminen ja uusia harrastuksia. Huomenna teen ensimmäisen vierailuni Ilmari-ilmastolähettiläänä koulussa. Ysiluokkalaiset saavat kuulla minulta, kuinka he todellakin ovat avainihmisiä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Aion tehdä väkisinkin vierailuja, vaikka olen jo muutaman päivän hermoillut tätä ensimmäistä. Huomenna on niin loistava olo, kun olen selvinnyt.

  

Tammikuu on myös lupausteen kuu. Minä tein pitkästä aikaa uudenvuodenlupauksen. Jätän herkut pois. Testaan hermojani ilman sokeriövereitä. Mieliala voi kurvailla aika lailla tässä kuussa. Haluan sen Mental Wearin paidan "Aaltoja, vittu!"

Tavoitteita saa olla, mutta kiellän itseäni ottamasta niitä liian vakavasti. Sen sijaan otan yhden päämäärän. Jännitän vähemmän. Muuta ei tarvitse tapahtua. (Ehkä valmistuminen..) Tuottajakokelaana olen tottunut pitämään kaikki langat käsissäni, mutta yritän jättää vähän varaa löysäämiselle, etten jännitä niin kovin. Siinä se. Simple.

Toivotan uuden kulttuurivuoden tervetulleeksi! Tänä vuonna tulossa on pikkukunnan tapahtumia, kirjallisuutta, ekouutta ja vähintään yhdet villasukat käsityötaiteena ;)

EDIT: niin vaihtui myös blogin ulkoasu. Se etsii tämän vuoden tyyliään..