Kulttuuritiloja eli elämisen mahdollisuuksia

Jyväskylän elävän musiikin yhdistys Jelmu ry on saanut lähiaikoina paljon tunnustusta toiminnastaan. Ensin Taku-lehdessä oli juttu teollisuusrakennuksista luoviksi tiloiksi muunnetuista taloista, jossa tuotiin esiin Lutakon luova henki. Lutakossa treenaa 80 bändiä ja muu toiminta on todella aktiivista. Itse olen käynyt erilaisissa juhlatapahtumissa, brunssilla, kirppiksellä ja katsomassa tanssiesityksiä. Keikkapaikkanahan Lutakko on palkittu useita kertoja. Niin se vain on ylivoimainen talovanhus. Jelmu sai tänä vuonna myös Jyväskylän kaupungin Alvari-palkinnon Jyväskylän viemisestä maailmanmaineeseen. Lutakon toimintaa kiiteltiin elävän kulttuurin luomisesta ja yleensä siitä, että Jelmu tekee kulttuuria. 

Tämän luulisi nyt olevan merkki siitä, että kulttuurin tunnustetaan tarvitsevan tiloja ja tuovan muutakin kuin rahaa keikkajärjestäjän taskuun. Kaupunki on selkeästi palkinnut avoimesti anarkistista toimintaa, kun musiikkiväki pyristelee keskellä hienoa messupaviljonkirakennusmonttua suurten kaupallisten toimijoiden ristipaineessa. Lutakon alueelle kasvaa konferenssikeskus, jossa harvoin on tilaa yhdistys-/ nuoriso-/ taiteelliselle toiminnalle. Jelmu on taistellut talonsa puolesta käsittääkseni useaan otteeseen. Lutakko on kuitenkin tärkeä osa Jyväskylää eikä sitä voisi korvata isollakaan vaivalla.

Vaikka Jelmu ja Lutakko ovat näyttäneet hienoa esimerkkiä päättäjille, ei kulttuurille oikein löydy tilaa kaupungista, joka ratsastaa sivistyneisyyden maineella. Kulttuuriväellä on menossa suuri tilahanke esittävien taiteiden oman rakennuksen saamiseksi. Kaupunki kaipaa harjoitus- ja esitystilan tanssille, sirkukselle ja kaikelle sille kulttuurille, jota Jyväskylä ja sen ympäristö on pullollaan. Arvostusta laadukkaalle kulttuurille ja luovuuden esiintuomiselle ei ole löytynyt tarpeeksi. Minä tahtoisin nähdä enemmän esityksiä. Minä en yhtään vastustelisi, vaikka keskustaan ei tulisi yhtään parkkiluolaa lisää, vaan kehitettäisiin niillä hankerahoilla ihmisille elämisen edellytyksiä - kulttuuria.

Tänään teki mieli pauhata tärkeästä asiasta.

Kulttuurituottaja

Valmistuin nyt viimein kulttuurituottajaksi ihan juhlien kera. Valmistujaisissa teki mieli hihkaista, että onpas kiire työpaikan pikkujouluihin. Sen verran olen ylpeä uudesta työpaikasta. Kaksi ja puoli vuotta meni huikean nopeasti. Viimeinen syksy etenkin vilahti ohi aivan huomaamatta. Juurihan aloitin harjoittelun tanssin tuottajana, ja sitten olinkin jo töissä tanssin tuottajana. 

Olen laiminlyönyt blogiani, koska minua ei täällä juuri näy. Olen aikonut monituisia kertoja tulla päivittelemään, mutta en ole päässyt kirjoittamisen makuun. Enkä ole kirjoittanut kulttuuririennoista, koska kaikki ovat liittyneet tanssiin. Eihän sitä jatkuvasti samasta aiheesta jaksa kirjoittaa, kun vielä päivät tekee hommia teeman parissa. Joulun jälkeen toivon jaksamista taas virikkeellisempään vapaa-aikaan. Aloitan heti uppoutumalla ystävältä lainattuun The Help eli Piiat -romaaniin. Sellaiset turhuudet kuin joulusiivous tai kauppareissu eivät nyt kiinnosta. Tehkööt muut töitä, kun minä nautin. Kulttuurituottajakin ansaitsee levon.

Hoppaa itsesi maailmankartalle

Minusta tuli sitten tanssin tuottaja. Tai ennemmin tällä hetkellä olen tapahtumatuottaja, mikä vastaa oikein hienosti viime vuosina keräämääni työkokemusta. Laitan keväällä pystyyn oikein hienon ja katu-uskottavan hiphop-tanssin kilpailun. Kisa on osa kansainvälistä formaattia Hip Hop International. Suomen karsinnat ovat minun vastuullani ja olen aivan innoissani uudesta työstäni. Saan käyttää kaikkea osaamistani ja pääsen luomaan jotain aivan uutta. Sitä paitsi työryhmä vaikuttaa oikein innostavalta porukalta. Kukapa olisi uskonut, että humanisti pääsee suoraan alan töihin?! :) 

Hiphop on aika uusi tuttavuus minulle ja onneksi minun tukenani on asiantuntijoita. Olen oppinut kuitenkin tärkeän pointin. Suomessa käytetään termiä street, mikä on periaattessa sama tyyli. Hiphop sisältää paljon eri tanssityylejä, ja Hip Hop Internationalin yhtenä tavoitteena on ns. puhdistaa tyylejä eli tuoda esiin se runsas tyylien kirjo, joka on kerätty hiphop-tanssin käsitteen alle. Jännittävä kevät tulossa. 

27.5. Jyväskylä sitten räjähtää tanssiin!

Lumen ei tartte tulla

On jo marraskuu. Kirjoittaminen ei ole maistunut, koska minulla on aivan liikaa tekemistä. Suoritin viimeisen harjoitteluni, kirjoitin opinnäytetyön ja tein samalla töitä. Mutta kohta opinnot ovat sitten ohi. En jaksaisi enää hetkeäkään opiskelua. Olen kevättalvesta asti paahtanut sellaisella tahdilla, että itseäkin heikottaa. Ystäviä kävi kylässä ja olin varma, että pari kuukautta sitten käytiin niillä kylässä. Se oli viime talvena. Esimerkki osoittaa, että elä hyvä ihminen pingota niin paljon. Ajantajukin hämärtyy pahasti. Syksy on ollut erityisen raskas, enkä haluaisi talven tulevan. Kun lumi sataa maahan, iskee tajuntaan että kevät ja kesä ja syksykin menivät niin nopeasti ohi. On kuitenkin tapahtunut kaikkea mukavaakin. Olen tehnyt tanssin parissa kovasti töitä ja jatkan samaa rataa. Siitä sitten seuraavalla kerralla lisää. Opinnoista täytyy koota portfolio, joten palaan sen pariin. Eikä uutisissakaan lupailtu vielä lunta.

Japanialainen teatteri vai kotimainen kalija

Oltiin katsomassa keskiviikkona teatteriesitystä. Paikallisessa on pieni teatteritila kellarissa ja siellä esitetään kelpo näytelmiä. Nytkin oli aika virkistävän erilainen pätkä, jossa japanilaista teatteria yhdistettiin perisuomalaiseen. Vähän voisin kritisoida tarinaa pääleliimatusta lesbokäänteestä. Siistiä oli kaksi valkoista tyyppiä, joita käytettiin kätevästi lavasteina koko näytelmän ajan.

Tuotannollisesti pitää puuttua asiaan vähän tarkemmin. Teatteritila on tosiaan kuppilan alakerrassa, joten suoraan kellariin johtavat ilmastointiputket tuovat selkeästi yläkerran sorinan tilaan. Koska illalle sattui jonkin yliopiston laitoksen fuksiaiset eli uusien opiskelijoiden rastisuunnistus, oltiin kellarissa aika käärmeissään. Välillä katsomossa hörähdeltiin hiljaiseen kohtaan sattuneelle mieskuoron epävireiselle Aikuiselle naiselle. Välillä sai oikein kovasti keskittyä kuuntelemaan näyttämön tapahtumia, koska megafoniin huudettiin ja huudettiin ilman megafonia. Kiva, että kaupungilla tapahtuu, mutta jostain syystä olisi myös kiva, että esityksiin satsattaisiin sen verta, että mölinät jätettäisiin vähemmälle sinä aikana. Normaali-iltoina alakertaan kantautuu lähinnä puheensorinaa ja vessan huuhtomisäänet. Ja onhan tilassa aina liian vähän happea. Samanlaista jupinaa kuulin itseltäni aiemmin tanssiesityksen yhteydessä. Kun bändien harjoitustilat olivat esiintymistilan yläpuolella eikä hiljaisissa kohdissa saanut kiinni tunnelmasta älämölön takia.

Esitystilan valinta on tarkka paikka. Tosin teatteritila pubin kellarissa on sekä mielenkiintoinen että kätevä esityksille, joille intiimiys on etu. Ja kaiken lisäksi tämä teatteritila on anniskelualuetta, joten oluset saa ottaa mukaan saliin. Esiintyjät usein selittävät, että voivat sulkea mölyn ulkopuolelle eikä se häiritse. Yleisö ei kuitenkaan aina tunne samoin, koska oikeasti maksaa esityksestä eikä siitä mölystä. Tämä nimenomainen esitys on ollut suosittu eikä varmasti kärsi yleisökadosta fuksiaisten takia. 

Mutta miten yleisö saisi takuun siitä, että kokee sen, mitä esityksen on suunniteltu antavan? Kun paljon muutakin voi mennä pieleen, ja tuottaja raapii päätään korjatakseen tilanteen. Ehkä nyt ollaan sen poliittisen agendan ytimessä, että esiintymistiloja on tarjolla surkean vähän. Pakko käyttää niitä tiloja, mitä saadaan eikä voi alkaa nirsoilla. Vähän silti äkisen siitä, että harjoitukset ja randomit ihmiset saavat sabotoida esityksestä tilavuokraa maksavan teoksen. Minusta esitys vaan menee noiden muiden tarpeiden edelle. Kalja ei ole elämys enkä nykyään viitsi enää maksaa siitä, että sen saa juoda ihme härdellin keskellä, niinku ruuhkabaarissa. Siksi olen niin nirso maksamaan älämölöstä vähäisten kulttuuririentojeni sivutuotteenakaan.

Poljento hurja

Elämä paiski tuossa päin naamaa vähän aikaa. Räpistelläänpäs sitten taas jaloilleen, että on keveämpi askel. Tänään on kuitenkin ollut aivan aihetta olla itsestä ylpeä. Työpäivän päälle kirjoittelin opinnäytetyötä. Hommat edistyy. Antaa niiden siis tehdä niin jatkossakin...

Jäi kirjoittelumoodi päälle, joten päätin samalla päivittää blogin. Kirjoittaminen omaksi huviksi on piristävää, opiskelukirjoittelu taas vie kaiken energian. Jännittävää, kuinka sama toiminto voi tuottaa niin erilaisia olotiloja. Lukemisesta voisin sanoa samoin, mutta kyllä opiskeluun liittyvät kirjatkin voivat tempaista mukaansa. Enpä sitten sanokaan samoin.

Teen työharjoittelun aika mielenkiintoisessa paikassa, nimittäin tuotan tanssia. Olen melko vakuuttunut tällä hetkellä, että esittävät taiteet on minun juttu - mutta vain tuottajana. Kohta kokeilut erilaisissa kulttuuriorganisaatioissa päättyvät ja sitten pitää varmaankin keskittyä yhteen. Ainakin, jos haluaa tehdä töitä uramielessä. Freelanceri saa päättää töistään, mutta työ on todennäköisesti kausittaista. Tällaiselle ihmiselle, jolla on kokemusta todella erilaisista töistä ja kiinnostus vielä moninaisempaa, yhteen työhön keskittyminen on ongelmallista. Ei siten pääse toteuttamaan itseään täysillä eikä edistämään kaikkea tärkeää maailmassa. Minulla taitaa olla projektipörrääjän luonne, ainakin maailmanparantajan.

Syksyisiä värejä

Joskus tarvitaan paljon värejä piristämään. Minulle värit ovat nyt tärkeitä. Laitoin siis taustakuvaksi ruskalehtiä. Kaunis.

Kuvakimara

Kesältä muutamia kuvia koristamaan näitä pitkän huiskeita tekstejä.

Ah.

Riippukeinussa.

Korkkarijuoksija viilettää.

Museokamaa, muttei museossa.

Huomattavassa pääroolissa jalat. Ne ovat kesäinen juttu.

Monesko kerta on oikea?

Kävin katsomassa edellisessä postauksessa esitellyn tanssiteoksen toisen kerran. Pääsin paremmin sen sisään. Montako kertaa teos täytyy nähdä tai kokea, että se on tarpeeksi? Tai että se herättää sen oikean tunteen? Tai ettei tarvitse enää kertaakaan uudestaan?

Teininä on kovin tärkeää kuunnella jotain kappaletta repeatilla, tuhannesti ja vieläkin lisää. Sanotaan, että se kuuluu siihen kehitysvaiheeseen. Mitenköhän? Kai se on sitä turvallisuuden hakemista ja fanaattisuutta, joka ilmenee joka kutaleen asiassa. Mutta tunnistan ilmiön itsessäni eikä se ole mihinkään kadonnut. Löydän jonkun viisun, elokuvan tai muun ilmiön, ja kulutan sen puhki. Nyt ovat pitkällä tauolla olleet esim. Eddie Izzard ja Goodbye, Lenin! Kuuntelen pitkiä aikoja samoja kappaleita ja sitten vaihdan artistia. Teini-iästä on säilynyt yksi biisi, joka soi aina vähintään pari kertaa peräkkäin, jos siihen törmään. Se on Scooterin, no surprise there, kipale Break it up. Ehkä taannun aina sen äärellä.

Ja sitten on ne elämykset, jotka jäävät julmetun tehosoiton jälkeen iäksi oksettamaan, niin kuin Heinähärdelli-kokoelmalevy - kiitos Katrille, jolta sen nauhotin! Joo ja mainio elokuva Sankarit sukkahousuissa. Ei muuten naurata. Kai se täytyy odotella vielä kymmenen vuotta ja yrittää uudelleen...

Harvoin luen kirjoja uudestaan, koska on niin monta muutakin kirjaa heti jonossa. Ja jotenkin pelkään, että en pidäkään kirjasta, jonka juonen tiedän. Ihan pöhköä, koska niin ei ikinä käy vaikka Sinkkuelämää katsoessa. Pikkuveli taas on opettanut tainnutustaktiikalla tykkäämään hippihopista. Aina se kuuntelutti uudet löytönsä, kun kävin kotona ja vähitellen alkoi jo kuulostaa ihan hyvältä. Yksi levy on edelleen aika tärkeä.

Montako kertaa sulle on nokko?

Se oli tanssahdus

Vaihteeksi sitten tanssia. Sitä tulette saamaan lisää koko syksyn... 

Eilen unohdin aivan mainita, että olin illalla menossa tanssiesityksen ensi-iltaan vähän katsomaan päältä, ettei kukaan käy esiintyjien päälle eikä yritä karata ilmaiseksi sisään. Siis järjestyksenvalvoja oli paikalla vielä erikseen. Tanssikansa on arvaamatonta. No ei ollut, vaan kilttiä. Niinkin kilttiä, että eivät meinanneet uskaltaa taputtaa. 

Esitys oli nuoren Nollapiste-kollektiivin teos Irti. Se kertoi siitä, mitä ihmiset ajattelevat sanasta - irti. Teoksessa oli yksi huohottavan ahdistava kohta ripustautumisesta. Sen kohdan takia menisin uudestaan. Ja menenkin. Vielä sunnuntaina ja viikon päästä lauantaina. Silloin varmasti pääsen näkemään koko teoksen alusta loppuun, kun ei ole ensi-illan ylimääräisiä venkoiluja lipunmyyjälle tiedossa. 

Loihdin nyt ainutkertaisesta tilaisuudesta mahdollisuuden oppia näkemään tanssissa enemmän kuin kauniin liikkeen ja pukujen ja lavasteiden estetiikan. Minulle täytyy aina ensin selittää, mistä teoksessa on kyse että näen sen. Nimet eivät kerro. Vaan toisaalta, miksi haen tanssista jotain lisätasoa, kun sirkuskin on minulle lähinnä akrobatiaa ja tunnelmaa. No, ehkäpä en koe taiteeksi sitä, mikä muistuttaa minusta urheilua. Urheilussa ei kuitenkaan luoda tiettyä tunnelmaa suoritusta tehdessä, vaikka jännitys onkin läsnä. Ja urheilun tunnelma on aina sama. Siinä kai onkin sitten se ero, että tanssiteos tuo liikkeen ja siihen suunnitellun tunnelman harmoniaksi. Tyydyn tähän ja käyn katsomassa lisää irtonaista teosta. Jospa vahvistan tämän upean pohdinnan tuloksen todeksi omalta kohdaltani. Heh.

PS. Kollektiivi kävi ensi-iltaa ennen YLE-radiossa haastattelussa ja satuin kuulemaan sen. Tykkäsin siitä, että radiossakin noteerataan ajankohtaista paikalliskulttuuria. Kun minun käsittääkseni kynnys on nykyään korkea siihen, että poiketaan jokapäiväisestä ohjelmarungosta, joka on iän kaiken aina sama, samoilla biisellä ja lähinnä valtakunnallisella ohjelmistolla.

Yllättävä hetki

Hei vaan! Kirjoittelu ei ole ollut päällimmäisenä mielessä. Syksy tuo varmaan enemmän kirjoituksen aiheita elämään. En ole kirjoittanut opinnäytettäkään. Olen tehnyt vähän töitä, mökkeillyt, mökkeillyt ja maannut lahnana maalla. Siispä en ole aikaani mihinkään turhaan kuluttanut. Antoisia hetkiä.

Hetken koin myös eilen. Minulle tuli yhtäkkiä tilaisuus päästä tutustumaan aivan uuteen työpajaan Aisti maisema, jota voi tilata Keski-Suomen Tanssin keskukselta. Se oli kaupunkikierros, luulin että tanssillinen. Kävikin ilmi, että menemme tekemään aistimatkan kaupungille tanssijan johtamana. Tanssija Helena Ratinen ilmoitti, että kierroksella on kyse siitä, mitä tapahtuu ennen tanssia tai vaikka kuvataidetta - ikään kuin retriitti. Kävelimme ja availimme aisteja katsellen, kuunnellen, haistellen ja tunnustellen. Tunti meni nopeasti ja palasimme tukikohtaan taidemuseolle purkamaan tuntemukset.

Olin vähän pettynyt aluksi siitä, että kävelimme vain tuntien auringon lämpöä ja tuulta, koska voin tehdä sen yksinkin. Samalla olin vihainen, etten osannut tuntea aistimuksia. Mietin vain vahingossa koko ajan arkiasioita. Pääsimme sitten veden äärelle ja siellä pysähdyimme kokemaan ihan kaikilla aisteilla ympäristöä. Vesi sai minut rauhoittumaan, koska on meren lapselle niin rakas elementti. Paluumatkalla museolle tunsin aistien avautuneen, tiesin, miltä lämpö iholla tuntuukaan ja mistä suunnista kuuluu ääniä. Hups, ja hetki meni. Kohta jo kaupungin häly veti takaisin tekemättömien töiden muistelemiseen. Mutta olen kuitenkin iloinen, että osasin ihan hetken olla tuntemusten kanssa siinä hetkessä. 

En kuitenkaan haluaisi maksaa museon pääsymaksua tuon piipahduksen takia, koska kävimme vain istumassa hetken nurkassa lattialla. Toki siellä oli menossa aiheeseen liittyvä näyttely eli Tunne maisema. Ken jaksaisi, voisi jäädä sitten sitä tutkimaan. Minä en jaksanut. Tulin kotiin ja yritin tehdä töitä, mutta enpä tehnyt. Tänään olin vähän reipas, nimittäin sivulla lihotin opinnäytettä. Aika lailla marsun keskittymiskykyä vastaa omani nyt.

Luin myös eilen uutisista, että tanssin verkkolehti Liikekieli.com kerää tietokannan suomalaisen tanssin lähihistoriasta eli viimeisestä 30 vuodesta. Ensi vuoden alussa täytyy muistaa tutustua siihen, jospa sieltä löytyisi jännittäviä tarinoita ja eläväistä historian havinaa. Vaikka aion kunnostautua tanssituottajana, en tiedä mitään suomalaisen tanssin historiasta. En kyllä esimerkiksi sirkuksen tai nukketeatterinkaan. Nekin ovat kuitenkin nykyään aika suosittuja taidemuotoja.

Opinnäyte hakusessa

Etsin tässä inspiraatiota opinnäytetyöhön. Tai lähinnä sen kirjoittamiseen, koska lähdekirjallisuuttakin olisi vino pino pöydän vieressä. Tuossa ihan ulottuvilla. Kun kirjoitin edellisen opinnäytteeni, ajattelin että mikään kirjoitustyö ei voi tuntua enää vaikealta. Olin samaa mieltä vielä kuukausi sitten. Nyt olen siinä tuskaisessa luomattomuuden tilassa, jossa ruudulle ei synny ainuttakaan sanaa, ei millään keinoin. Vaikeinta on oma kriittisyys, joka ei anna tilaa epätäydellisille lauseille tai avoimille ajatuksille. Kaiken täytyy olla valmiiksi pureskeltua tekstiä, kun sen näytölle kirjaa. No mutta mikä sitten estää lukemasta lähdekirjoja kirjoittamisen sijaan?! Laiskuus, lyhyt pinna ja tekemättömät kotityöt. Tässä on vielä monta viikkoa aikaa ahdistua ja tirauttaa tuskan kyyneleitä. Sitten pitääkin jo olla valmista. Aloitetaan nyt heittämällä tällainen angsti blogiin, niin on hoidettu ensimmäinen vaihe pois alta. Ja sitten voisi vaikka tiskata.

Antikvariaattia pelastamassa

Minun lähiantikvariaattia on myyty jo niin kauan kuin olen tässä lähellä asunut. Tänään paikallisradiossa oli juttu siitä, kuinka uusi omistaja aloittaa huomenna. Olin helpottunut kuullessani, että ostaja löytyi. Antikvariaatti oli ollut myynnissä vuoden päivät. Enkä ole vieläkään käynyt siellä. Olen aikonut kyllä, hävettää ihan. 

Mietinkin tässä, että onko aika tekopyhää olla iloinen, ettei yritys kuollut? Vaikka en siis itsekään ole jalallakaan sisälle astunut. Olen ihaillut ikkunassa hienoja kirjoja, uskon että kyseessä on laadukas pulju. Olen aika surkea idealisti, kun en itsekään tee mitään asian puolesta. Nimittäin ihan periaatteesta kannatan kaikkien antikvariaattien olemassaoloa.

Tango - Gotan

Edellisessä postauksessa esittelin Nivalassa näkemääni oopperaa. Nautiskelin siellä myös argentiinalaisen tangon rytmeistä. Oopperan oheiskonserttina oli Guardia Nuevan konsertti. Orkesteri on pohjanmaalainen argentiinalaistangon uusi nimi, joka soittaa covereita, etenkin Astor Piazzollaa. Esityksen solisteina olivat yllättäen herra Esa Ruuttunen sekä musiikin moniottelija, sopraano Angelika Klas. Kuten Ruuttunen oopperalaulajana totesi, tango ei ole helppo musiikinlaji laulaa.  Rytmi ja melodia vaativat keskittymistä ja hyvää rytmitajua. Argentiinalainen tango on vieläpä melodisempaa kuin suomalainen marssillisempi tango.

Monet suomalaiset tangohitit kuultiin, mutta argentiinalaiseen poljentoon sovitettuina ja kuulsotivat tuoreilta. Soittivat ihanat myös Gotan Projectia! Olin ihan liekeissä. Gotan on mahtavata mussiikkia, joten siinä vaiheessa iltaa niin kovin väsynyt kehoni päättikin jammata tangon tahtiin. Onneksi pääsin heti keikan jälkeen nukkumaan.

Aion kuunnella argentiinalaista tangoa enemmän. Jotenkin se sai niin mukavia tunteita pintaan, että ansaitsee soittoaikaa minun ämyristäni. Minä pidän nimittäin hyvänolonmusiikista.

Maalaisooppera

Vietin viikonlopun Pohjanmaalla Nivalassa. Matkan syy oli opinnäytetyöni, mutta ehdin tehdä kaikenlaista. Kävin pitkästä aikaa uimassa. Uimahallissa tottakai! Ja näin Rockland-oopperan. Nivalan ylpeys ovat kesäisin esitettävät oopperat, jotka tehdään Nivalaan ja esitetään vain Nivalassa. Tämän kesän teos on jazzsäveltäjä Jukka Linkolan käsialaa ja ohjaus oopperaohjaaja Jussi Tapolan. Orkesteri oli lähikunnasta eli Haapaveden kamariorkesteri. Solistit olivat suomalaista oopperakermaa. Kovan luokan tuotanto näillä lakeuksilla.

Rockland-ooppera on amerikkalaisesta 1800-luvun kaivoskylästä kertova ooppera, jonka pääosahenkilöt olivat kotoisin Nivalasta. Oopperan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin. Kaivoksella työskentelevät suomalaissiirtolaiset aloittavat lakon kaivoksella tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa kuolee suomalainen mainari. Lakko sujuu rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sheriffin miehet avaavat tulen ja taas kuolee suomalainen, muut vangitaan. Miehet pääsevät lopulta vapaiksi. Suomalaiset menettivät siinä maineensa, eikä heitä enää huolittu töihin. Tarina ei kerro, miten kaivoksen olosuhteet muuttuivat, vai muuttuivatko mihinkään. Moni ilmeisesti palasi Suomeen.

Tykkäsin oopperassa eniten vaatetuksesta. Oi, niitä ihania korkeavyötäröisiä hameita ja liivipukuja. Olen niinkin kulturelli oopperan ystävä, että vaikka tämä toinen koskaan näkemäni ooppera oli kyllä suosikkini, en ihastunut taiteenlajiin vieläkään. Arvostan oopperan esiintyjiä ja kun tapasin heistä pari, näin heidän intonsa tähän taiteenmuotoon. 

Koko tapahtuman sielu oli Esa Ruuttunen. Vanha, suloisen oloinen herra esiintyi myös oopperaviikolla tangolaulajana, rovastina jumalanpalveluksessa ja puhujana seminaarissa. Hän on oopperan taustaorganisaation Jokilaaksojen Musiikkisäätiön taiteellinen johtaja, motoristi, kansainvälisesti tunnettu baritoni ja pappismies. Hän sai kaikissa tapahtumissa raikuvimmat aplodit. Hän on kotoisin... no, Nivalasta.

Rockland-ooppera ei siis ole rokkia laisinkaan. Järjestäjien mukaan nimi kaihersikin yleisöä sen verran, että oopperan ystävät luulivat viihteelliseksi ja rokin ystävät eivät uskaltautuneet katsomaan erilaista musiikkia. Saa nähdä jatkuuko oopperakesien taival, vai katkeaako hieno perinne tappiollisten vuosien takia. Minusta upeaa maaseutua elävöittävää tuotantoa Nivalassa (, joka on siis kaupunki). Tuottajan silmäni havaitsivat silti paljon kehitettävää. Järjestävä organisaatio saa vielä opetella isojen tapahtumien tuottamista.

Lastenlaulurintama lähestyy

Viikonloppuna löydettiin sellainen uusi musiikkituttavuus, että jalat ja tuolikin viedään alta. Robotti Vipusen kovalevy -albumi on aika rokahtava levy. Sisko kuunteli talvella sukulaistytön kanssa Pikku Kakkosen sivuilta Vipusen vakava vesivahinko -musiikkivideota. Loputtomia kertoja. Koska kappale oli ihan yhtä hyvä kuin Röllin legendaarinen Robotti Ruttunen, minäkin innostuin kuullessani sen. Pikkuveljen valmistujaisjuhlissa  viikonloppuna popitimme porukalla ysäreitä ja lopulta päädyimmekin kuuntelemaan lastenlauluja. Robotti Vipunen on sulattanut sydämeni. Uusi suosikkibiisi meidän taloudessa onkin Dodo-sorsa. Voi, mitä sanataidetta ja pikkutyttö laulaa sen oikein hyvin. Bravo!

Robotti Vipusen kovalevyn on säveltänyt ja sanoittanut Markus Koskinen. Samainen kaveri teki Ellan ja Aleksin levyn muutamia vuosia sitten. Lastenlaulut ovat nostaneet kovasti profiiliaan. Niistä on tullut oikeaa kulttuuria, taidetta jopa. Alkoiko lastenmusiikin nousu sitten Fröbelin palikoista, Kengurumeinigistä vai vasta Ellasta ja Aleksista, en sitä osaa määritellä. Mutta lastenmusiikkiin käytetään jo oikeaa rahaa, eikä vain nauhoteta vanhoja tuutulauluja (trad.) halvalla uudeksi kokoelmaksi. Nautin enemmän tällaisesta panostuksesta lyriikoihin ja melodiaan kuin tämän hetken popmaailman uudelleen lämmitetyistä ysärisoundeista, jotka on vielä ajettu niin tasaiseksi jumputukseksi, että ysärienergia on niistä täysin hävinnyt.

Korkeapainetta musiikkialalla luvassa. Itse Robotti Vipunen on ladannut Dodo-sorsan musiikkivideon Youtubeen. Katsokaamme se lopuksi:

Mahdollisuuksien tori - kesän vaikuttavin tapahtuma

Tuolla sloganilla mainostin tapahtumaa. Se on nyt ohi! Kevät meni toria järjestäessä ja perjantaiaamuna tori pärähti täydellä teholla käyntiin vain ollakseen ohi kuusi tuntia myöhemmin. Jäljelle jäivät rakot kantapäissä ja uupumus. Tuotin ensimmäisen suurehkon tapahtumani ja mielestäni onnistuinkin.

Tunnelma oli aika huikea. Ensin koottiin telttoja aamuyhdeksästä lähtien ja kohti kello yhtätoista alkoi vauhti kiihtyä. Vasta tapahtuman alettua ehdin koota näyttelytelttaan valokuvanäyttelyn. Onneksi minulla oli apuna pari järjestyksenvalvojaystävää ja sieltä sain idean teipata kuvat maahan, koska ne eivät millään ilveellä halunneet pysyä kangasseinässä kiinni. Figure that.. Olin aluksi muutenkin hukassa, koska en tiennyt kaikesta kaikkea, vaikka toki olisi pitänyt. Aloin myös ahdistua muutaman torilla esittelevän järjestön edustajien tiukkapipoisesta suhtautumisesta tapahtumajärjestelyihin. Mutta kun tori oli polkaistu käyntiin, ei mikään enää pysäyttänyt sitä. Järjestöille suuri kiitos! Ja torivieraitakin riitti tasaiseen tahtiin.

Torilla seisoskelin infossa jakamassa ilmapalloja lapsille, juoksentelin ympäriinsä ostamassa teippiä, vesipulloja ja suurimman osan ajasta järjestelemässä esiintymisaikataulua muutosten vuoksi. Sää suosi meitä. Vähän silti tuuli heitteli tavaroita ja meinasi ottaa mukaansa koko rivin telttoja. Viiden aikaan kasattiin kamat takaisin laatikoihin ja huokaisin helpotuksesta. Ei maailmanloppua eikä mielen romahdusta.

Ohjelma oli muotoutunut viime tipassa monenlaisten vastoinkäymisten ja kommellusten vuoksi. Siksipä ohjelmalavalle kasaantuivat kaikki ongelmat. Äänentoistossa oli teknistä vikaa ja toki väärinymmärryksiä esiintyjien kanssa siitä, mitä äänentoistolla tarkoitetaan. Eräät eivät olleet pyytäneet palkkiota, mutta alkoivat neuvotella siitä juuri ennen esitystään. Pääesiintyjät saapuivat paikalle samana päivänä ja toki olimme varanneet heille edelliseksi yöksi majoituksen. Mutta kaikki ohjelmanumerot nähtiin lavalla sekä pieni ekstra, kun capoeira-tanssijat pyysivät päästä esiintymään vielä viimeisenä. Lemppareitani olivat AdAstra-teatterin maistiaiset uudesta lastennäytelmästä 'Mummu ei tajuu' sekä timbilamies eli Magulamberre - täydellistä päiväunelmointimusiikkia.

 

Sitä tunnetta, kun tapahtuma on ohi ja purettu, jälkeen jääneet roskat siivottu ja katu sen näköinen kuin ennen tapahtumaa, ei voi kuvitella. Tunne on sekoitus helpotusta, väsymystä, tyhjyyttä ja kokemusten rikkautta. Tuottajan 'absolut tärinä ja ekstaasi' oli kokemisen arvoinen. Opin myös omasta stressinsietokyvystäni jotain.

Mietittiin torikoordinaattorin kanssa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Ei juuri mitään, mutta ideoita jäi käyttämättä. Viestintää täytyy kehittää ja kolmas järjestäjä olisi aivan ehdotoman tarpeellinen. Kun järjestää tapahtuman, ei voi ymmärtää sen konseptia ennen kuin on sen kerran tehnyt. Seuraavalla kerralla tietäisin paremmin, millaista ohjelmaa haluaisin, missä järjestyksessä tekisin asioita ja mikä on kaikkein olennaisinta tapahtuman läpimenon kannalta. Ehkä siksi muutama vuosi samaa kauraa on tuottajalle hyväksi. Parasta oli se, että sain olla koko ajan juttelemassa ihmisille ja ratkaista pieniä aivopähkinöitä pitkin päivää.

 

Nostalgia

Kiitos, Airaksisen Matti! Paras ohjelma tällä  hetkellä on radiossa, Ylexin Parasta ennen. Siksi kiitän Mattia. Parasta ennen on nostalgiaohjelma parhaimmillaan. Ysärihittejä pari tuntia perjantai-illan iloksi piristää aina. Ja Matti osaa asiansa, on kiva että joku radiotoimittaja vielä nykyään tietää musiikista jotain. 

Nostalgia on jännä juttu. Viikon aikana keskustelin ystävän kanssa nostalgian voimasta. Miten esimerkiksi Bon Jovi vetää vielä areenat täyteen? No, niillä vanhoilla hiteillä. Puhki kulutettujen kasettien sisältöä kaipaa ikuisuuteen asti, joten nostalgiakiksit toimivat aina. Bon Jovihan ei ole vuosiin tehnyt yhtään mitään kuunneltavaa, mutta keikan, kun kuitenkin soitetaan klassikoita, kaikki haluavat kokea livenä.

Nostalgialla voi rahastaa helposti, eikä se ole väärin. Itsekin olen melkoinen nostalgianarkkari, joten maksaisin mielelläni vaikka Jyrki-ohjelman kooste-dvd:stä. Kadonneista asioista halutaan pitää kiinni, ja ne usein nousevat arvoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Mutta onneksi meillä on teknologia ja kaiken voi palauttaa eetteriin.

Tämän postauksen myötä heitän Parasta ennen-Matille viikon Scooter-toiveen: I'm raving. Joo, ja vihjaisen, että soittaisi Babylon Zoota kanssa!

Taiteilija ihan ite

Pitkä hiljaisuus johtuu nyt aivan hillittömästä työrupeamasta. Kävin pitämässä lapsille vanhan ajan silitystyöpajaa Taaborinvuorella pari viikkoa, ja olikin rankka pesti. Lapset vie voimat. Mutta olihan ne söpösiäkin. Parhaat kaulasivat pyykkiä kovvalla tohinalla eikä niitä saanut lopettamaan. Yllätyin pienten poikien tiukasta asenteesta, että silittäminen on naisten homma eikä ole aikomusta opetella sellaista.

Aikomus on ollut kirjoittaa kaikenlaista, enkä kaikkea muistakaan. Mutta tämä on jäänyt mieleen, joten siitä kirjoitan nyt. Kari Tykkyläinen - taiteilija ite. Tykkyläisestä tuli vastikään dokumentti YLEltä ja sen katsoin. Mies on suurelle yleisölle tuttu viedotaiteestaan, eli esimerkiksi tästä pätkästä:

Tykkyläinen käyttää taiteilijanimeä tykylevits ja tämä pätkä ei suinkaan ole ainoa eikä omituisin. Miehellä on uskomaton mielikuvitus ja into taiteen tekemiseen. Dokumentissa selvisi, että taiteilijan leipä on niin kapea, ettei edes opiskelijan tarvitse sellaisella pärjätä. Voi olla kuukausia noin 50 euron tuloilla. Siinäpä se kasvaa riemu. Ylä-Siuruan takahikiällä asusteleva taiteilija voi siis käydä metsässä hakemassa ideoita, siellä niitä riittää. Ja puuta. Puiset veistokset palasteltiin uunin täytteeksi talven pakkasilla. Pakkohan se on lämpimänä pysyä, joten jokunen taideteos joutaa kyllä hyvään tarkoitukseen. 

Käsittääkseni suurin intohimo miehellä on nimenomaan videotaiteeseen. Naiset ovat mieluisia muusia, ja niitä pyöriikin pätkissä pilvin pimein. Tulevat kuulemma pyytämään, että saavat esiintyä. Kylläpä aloin ymmärtää tuota ihmeellistä videota ja kunnioittaa taiteilijaa. Hän elää oikeasti taiteelleen, ja se on harvinaista tulisieluisuutta. Kiehtova henkilö, tai sitten dokumentti oli älyttömän hyvä. Voi olla molempia. Tutustu, hymy nousee huulille.

Tacheles kaatuu

Kirjoitin viime kesänä Berliinin kulttuuritalo Tachelesista. Kunsthaus on ollut purku-uhan alla, koska alueelle halutaan rakentaa kalliita liikerakennuksia. Tosin talolle on useita käyttöehdotuksia. Tacheles on nyt saanut lopullisen tappotuomion, talo on pakkohuutokaupattu. Toimijat ovat lähteneet talosta miljoonan euron houkuttimella, mutta taistelussa ei anneta periksi. Edelleen berliiniläiset osoittavat mieltään aktiivisesti talon puolesta. Minusta tämä on ihailtavaa sitoutumista. Jännittävin käänne on korkean muurin rakentaminen talon ympärille. Taloon ei pääse sisälle. Ymmärrettävistä historiallisista syistä berliiniläiset tahtovat, että muuri puretaan.

Miksi yksi taiderakennus on niin tärkeä? Talo on luovuuden keskus. Vaikka rakennus ei ole hyvässä kunnossa, sen henki on korvaamaton. Talon värikäs historia on myös arvokas ja sitä täytyisi kunnioittaa. Mielestäni tärkein aspekti on kuitenkin sijainti. Talo on aivan Berliinin sydämessä. Alue on nostanut profiiliaan ja vilisee toimistoja, teattereita, ravintoloita ja lähellä on ostoskatu. Berliini on onnistunut pääkaupunki juuri siksi, että erilaiset toimijat, yhteiskuntaluokat ja rakennukset sikinsokin sovussa keskenään tekevät kaupungista jännittävän ja jollain tapaa tasa-arvoisen. Kaduilla ei tarvitse pelätä, koska joka paikassa on kaiken kastin porukkaa. Ghettoutuminen on vaikeaa, jos alueet pysyvät vilkkaina. En haluaisi Berliiniin suuria lasitalotornikeskittymiä, koska se tuhoaisi kaupungin tunnelman.

Torikokous

Blogin lukijat ne vain vähenee. En tiedä, olenko mahdottoman tylsä vai kirjoitanko liian harvoin. Noh, samoilla linjoilla jatketaan anyways.

Tänään maailmalla sykähdyttävät iso lontoolaiset häät. Kurkkasin vihkimisseremoniaa. Vickanin häät olisivat kiinnostaneet enemmän, koska pidän Ruotsista rrrakastan Rrrruotsia, mutta silloin olin matkoillani muilla mailla. Tuottajana ja toivottavasti tulevana morsiamena olisi kai hyvä ottaa vähän opiksi kansainvälisestä häätapahtumasta. Juhlat jatkuvat kyllä, joten vielä ehdin.

Asiaan. 

Motivaationi on noususuunnassa. Pidin tori kokousta kesän spektaakkelin Mahdollisuuksien torin toteuttamiseksi ja koin intohimon palaavan. Tapahtumasta on tulossa aivan huikean hieno. Mukana on kiinnostavia järjestöjä ja ohjelmakin alkaa muotoutua. Ohjelman ensipaljastuksia vain tässä blogissa. Me saamme torille ghanalaislähtöisen rap-duon, joka oleilee tätä nykyä Vantaalla levyttäen ensijulkaisuaan. Vaikka tiedottaja joutui ottamaan hatkat projektista niin saamme toivottavasti enemmän näkyvyyttä kuin aiemmin. Yritystä on. Olin jo vaipua epätoivoon, koska tapahtuma koki muutamia takaiskuja viimeisen kuukauden aikana. Nyt saadaan silti rullat laulamaan eli vauhtia masiinaan. Minä tarvitsen ihan selvästi vapun, koska teksti on melko levotonta. 

Klara vappen vaan sullekin!!

Todellisuus luo taiteelle rajat

Otsikkohan ei yleensä ole missään nimessä totta. Taide kulkee todellisuuden toiselle puolen sujuvasti. Todellisuuden tutkimuskeskus toimii toisin. Ammattilaisryhmä tutkii taidetta asettamalla todellisuuskäsityksen tähtäimeen. Taideteokset nousevat olevassa olevista ilmiöistä. Yhdistys pyrkii tuomaan taiteen keinoin ihmiskunnan peilejä näkyviksi. Taideteoksista voi herätä kysymyksiä kuten, mitä todellisuus on, miten olemme todellisuuden muodostaneet ja mihin se on menossa. Yhteisö toimii todellisuuden rajalla ja luo myös taidetta yhdistellen eri taiteiden rajapintoja. Tarkoituksena on tehdä monitaiteellista yhteiskunta- ja taidetutkimusta. Kiinnostaa törkeesti! Luepa siis lisää tutkimuskeskuksen sivuilta. Niillä on juhlavuosikin.

Olet ehkä kuullut Todellisuuden tutkimuskeskuksesta. Uusi teos on nimittäin Timo Soini. Taideteos on siellä, missä Timokin esimerkiksi Soinin puheissa, ruumiissa ja kaikkialla mediaesiintymisissä. Jokainen voi osallistua tutkimalla Soinia ja pohtia, mitä se kertoo minusta  itsestäni. Soini on, koska me olemme. Pientä kulttuuripoliittista keskusteluakin taideteoksesta voi löytää Perussuomalaisten kommenttien vuoksi tekotaiteesta ja "oikeasta, kunnon taiteesta".

Minä ainakin haluan lisää tällaista taiteen tutkimusta ja monimutkaisia teoksia, jotka ovat kaikkia lähellä ja helppo kohdata.

 Loppuun pelottava kuva teoksesta. Älä pökrää, se on vain todellisuutta.

Lähde: http://www.todellisuus.fi/timo

Johtaminen ja muutakin mielessäin

Saatiin Suomelle uusi eduskunta. Elämme uudenlaisia aikoja. Odotan innokkaasti, saako opiskelijat indeksiin sidotun tuen, mitä tehdään nuorisotyöttömyydelle ja tietysti erityisen mielenkiintoisia ovat tulevat ydinvoimapäätökset. 

Ydinvoimasta aasinsilta. Luen parhaillaan kahta kirjaa, joita käsittelen piakkoin. Täytyy ensin saada luettua muutama opiskeluun liittyvä kirja. Näissä kahdessa kirjassa puhutaan ilmastonmuutoksesta eri näkökulmista. Voin jo todeta, että pistää vihaksi lukea tekstiä asiasta. Jotenkin ilmastonmuutos saa mieleni aina matalaksi. Koen sen tärkeeimmäksi haasteeksi nykyajan ihmisille ratkaista ja kuitenkin kv-kokouksissa vain kinastellaan siitä, mikä on kokouksen esityslista.

Ennen näihin kirjoihin syventymistä luen Sun Tzun Sodankäynnin taidon. Meillä on johtajuuden kurssi, joten tämä strategisen johtamisen vanhimpia teoksia on aiheellista lukea. Olen jo oppinut, että sodassa täytyy saavuttaa nopeasti voittoja, muuten joukot väsähtävät, ja tietysti paras keino taistella on tehdä valloitus tekemättä vahinkoa. En minäkään ole tappamisen kannalla, etenkään liike-elämässä, joten täytyy ottaa onkeeni nämä ohjeet. Kovasti odotan, mitä nerokasta kirja tarjoilee. En ole vielä valaistunut johtaja.

Keramiikan ekohenki

Arabian keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström on todennut haastattelussa näin: "Keramiikan tekeminen haittaa luontoa vain poltettaessa, mutta sen pitkäikäisyyden ja historiallisen merkityksen huomioonottaen nostan keramiikkaesineet ehdottomiksi ekoesineikseni."

Mutta pelkkä materiaalin kestävyys ei riitä ekologiseen ja eettiseen tuotantoon. Löysin aiheesta keraamikko Mirja Niemelän väitöskirjatutkimuksen, joka kulkee nimellä 'Kestävää muotoilua mallintamassa – Tulkitseva käsitetutkimus taideteollisen muotoilun näkökulmasta'. En kylläkään pääse lukemaan teosta, koska se on todella kallis. Sen sijaan vakoilin netistä vähän tutkija Niemelän muita aivoituksia. Hän tekee keramiikkaa mm. kierrätyslasimurskasta ja jätevesilietteestä. Nämä materiaalit ovat muun teollisen tuotannon sivutuotteita, ja soveltuvat saven sijaan keramiikan materiaaliksi. Jätteen hyötykäyttö, jos mikä, on kestävää kehitystä. 

Saven eettisyys on kyseenalaista silloin, kun savi tuodaan kehitysmaista. Onneksi Suomessa on paljon kotimaista savituotantoa. Vaikka yritin etsiä tietoa, kuinka savea tuotetaan Suomessa eli onko se ekologista, en löytänyt tietoa.

Täytynee jatkaa tutkimuksia.

Kulttuurikunnon ehtii kohottaa kesäksi

Muistatko vielä Ylen Kulttuurikunto-kampanjan? Kampanja on ohi, mutta teatterilla oli vielä jaossa kulttuurikuntokortteja. Korttiin kerätään kulttuurikokemuksia, jo puolen tunnin annoksesta saa merkin. Huvin ja urheilun vuoksi aloin täyttää korttia tämän kuun alusta. Vajaan kahden viikon tuloksena on merkintä melkein joka päivälle. Olen kuluttanut jo teatteri-, elokuva- ja kirjallisuuskulttuuria sekä katsonut kulttuuridokumentin Ylen Areenasta. Olen ylpeä tästä ripeästä aloituksesta. Kunhan kunto ei lopahda kevään kiireiden vuoksi.

Tein myös Kulttuurikuntotestin. Se löytyy myös edelleen verkosta, joten tee ihmeessä sinäkin! Voit yllättyä. Vähän tekstit piiloutuvat bannereiden taakse, mutta ideasta saa kiinni. Valittuja paloja omista tuloksistani:

Kulttuurikuntopisteesi:
8.5 Olette huippukunnossa.
Kulttuurikuntonne on optimitasolla. Teille suositellaan kulttuurin harjoittamista nykyisellä tasolla jatkossakin.

Kulttuurikuntopotentiaali:
Vastauksienne perusteella laskettu Kulttuurikuntopotentiaalinne on huomattava. Toisin sanoen, ylikunnon vaara tulee ottaa huomioon jo ensimmäisiä kunnonparannustoimenpiteitä tehdessänne.

Teidän elämäntilanteenne:
Olette kehitysvaiheessa, jossa kulttuuriharrastukset ehkä joutuvat kilpailemaan ajastanne parisuhteen ja muiden elämänalueiden kanssa. Kulttuurinen hyvinvointinne riippuu siis jossakin määrin siitä, miten kumppaninne suhtautuu kulttuuriin.

Sosiaaliselta kannalta kulttuuriharrastuksenne on:
Kulttuurin harrastamiseen liittyvät ihmiskontaktit ovat teillä merkittäviä. Kontaktien kautta teillä on ehkä myös mahdollista jollakin tapaa kehittyä suhteessanne harrastukseenne.

Persoonallisuuspiirteittenne pohjalta ehdotamme teille tutustumista esimerkiksi:
Olette enemmän tutkija kuin taiteilija. Kulttuurin alueella teitä saattavat kiinnostaa ne lajit, jotka edellyttävät tietoa, taitoa tai älykkyyttä. Arvostatte filosofista tai mahdollisesti tieteellistä otetta asioihin. Koska pidätte älyllisistä haasteista, viihdytte mahdollisesti myös vaikeaselkoisemman taiteen parissa. Teitä saattaisivat kiinnostaa vaikkapa Herman Hessen, James Joycen tai Veronica PImenoffin kirjallinen tuotanto. Luultavasti suhtaudutte vakavasti haasteeseen ymmärtää taidemusiikkia, esimerkiksi Arnold Schönbergin tai Karlheinz Stockhausenin tuotantoa. Kuvataiteen alalla saatatte tuntea toisaalta vetoa Lenaordo da Vincin kaltaisten tunnustettujen nerojen tuotantoon, toisaalta teitä saattaisi ehkä kiinnostaa käsitetaiteen älyllinen suhtautumistapa maailmaan.

Ylipäätään elämänne merkitys:
Suhteessanne elämään ylipäätään olette siinä onnellisessa asemassa, että elämällänne on teille jokin tietty merkitys. Te ette ensisijaisesti etsi elämällenne jotain toista merkitystä, ja siksi voitte ehkä löytää kulttuurin parista monia asioita jotka tukevat vakaumustanne tai toisaalta tuovat siihen yllättäviä piirteitä toisinaan aivan odottamatta.

Rappiotaide roks

Nuoren Voiman Liitto keksi järjestää Suomalaisen rappiotaiteen festivaalin, kun Persut julkaisivat kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Festivaali järjestetään Helsingissä, ja ohjelmassa on suunnaton määrä (yli 80 hlöä) taiteilijoita eri taiteen aloilta. Ihan kiire kuuluu tulevan, että kaikki ehtivät esiintyä.

Minua harmittaa, että festivaali ei ole verkostofestivaali, joka järjestettäisiin samaan aikaan usealla paikkakunnalla. Festivaalin suosio on yllättänyt järjestäjät, mutta jos esiintyjiäkin on paljon, ehkä liikaa, olisi aiheellista pohtia muidenkin kaupunkien mukaan ottamista. Minä taas vouhotan tästä pääkaupunkikeskeisyydestä, mutta kun. Sitä paitsi festivaalin luonteeseen sopisi hämähäkin verkko-malli. Festivaali koostuisi verkostosta, joka kattaisi koko Suomen, koskapa suomalaisuus mainitaan jo tapahtuman nimessä.

Tässäpä tuumailtavaa festivaalijärjestäjille, jos tapahtuma saa jatkoa.

Naisten elokuvat pääsivät pinnalle

Käynnissä on naisten tekemiin elokuviin keskittynyt festivaali Artisokka Film Festival. Tapahtuma on saanut yllättävää julkisuutta Palestiinan ja Israelin konfliktia kuvaavan elokuvan miesnäyttelijän murhan vuoksi. Artisokka on nyt uutisissa, vaikka lasketaan erikoiselokuvafestivaaliksi eli pienehkön yleisön tapahtumaksi.

Mielestäni jo ennen murhauutisointia tapahtuma on saanut medianäkyvyyttä ja koettu siis ajankohtaiseksi. Tiedottaminen on onnistunutta. Mikä saa mediat julkaisemaan tapahtumatiedotteen? Pohdin sitä usein. Ainakin Artisokka on ottanut tiedotteeseen mukaan maininnan seminaarista, jossa keskustelevat nimekkäät näyttelijät ja ohjaajat. Myös päävierailijan kiinnostavuus on selkeä vahvuus. Tiedotteessa ei siis kannata kikkailla kielellä, vaan etsiä haravalla tapahtuman kiinnostavimmat ihmiset ja teokset valokeilaan. Kymmenen vuotta Artisokkaa toi vihdoin sellaisen kauhallisen näkyvyyttä, niin että minäkin kuulin tapahtumasta.

Väsynyt kitisijä

Tätäkö se on oikeasti olla tuottaja? Tekee tuhannesti asiaa viikon aikana, ja seuraava möykky odottaa seuraavalle viikolle. Ja sitten tulee se suunnitelman vaihto, koska säädökset muuttuvat lennosta eikä voikaan tehdä, mitä on aikonut. 

Meille korostetaan kovasti ajan hermolla pysymistä. Minä en ole ehtinyt viikkoon lukea kunnolla uutisia, enkä siis varsinkaan mitään muuta mielenkiintoista. Tänään sentään koin olevani tärkeä. Olin mukana korkeakoulujen auditoinnissa. Laadun kehittäminen on minulle niin rakasta puuhaa, että toki teen sitä kiireenkin keskellä. Painelen tästä tekemään suunnitelman B ja kirjottamaan pari rästitehtävää. Aurinkoista päivää vaan muille!

Hurmoshenkeä

Nyt on koettu sekin. Hurmosta teatterin lavalla. Käytiin katsomassa Maaria Blomma - näytelmä uskonliikkeen karismasta. Tunsin hurmion, tunnelma oli todellakin katsomossa asti. Jos olisin mukana produktiossa, olisin aivan innoissani. Näytelmän puitteet ovat loistavat. Lava ulottuu ensimmäisten penkkirivien päälle, näyttelijöillä on kunnolla töitä, koska tunteita ei hyssytellä ja lisäksi näytelmässä päästään käsiksi moniin yhteiskunnallisiin teemoihin. 

Eipä riittänyt minulle. Alkuosa esityksestä vei mukanaan. Lopussa väsähdin. Minä en pysynyt puheensolinan mukana. Meni ohi kovasti tekstiä, koska sitä tuli aivan uskomattomalla voimalla. Loppuun oli ehkä myös ahdettu vähän liikaa asiaa. Pitkitetty juoni. Vaikea näytelmä eritellä ja kävisin katsomassa, jos en olisi nähnyt. Todella rohkeaa teatterilta ottaa isolle näyttämölle mielipiteitä kovasti jakava näytelmä. En tiedä, kuinka monta riskiä isolla teatterilla on varaa ottaa esimerkiksi viiden vuoden ajanjaksolla. Varmasti mahdollisuudet kuohuttaa ovat vähissä. Miksi iso organisaatio menettää oikeutensa erikoisuuteen?

Balleriina Portman

Olipa aiheellista käydä katsomassa Oscar-palkittu elokuva Black Swan. Minulle teki hyvää huomata, että pystyn katsomaan trillerin. Hyvä oli myös nähdä vähemmän romantisoitu näkökulma balettitanssijoiden elämästä Balleriinojen elämähän ei ole satua, kyllä minä sen tiedän. Mutten silti käsitä, kun katselen kauniita, leijuvia tanssijoita lavalla. Natalie Portman on ansainnut palkintonsa parhaasta naispääosasta. Minulle meni täydestä hänen tanssinsakin, vaikka ammattilaiset toki näkevät hänessä aloittelijan, joka ei ole uskottava balleriina.  Koskattava elokuva. En silti nosta elokuvaa parhaimpien elokuvataideteosten sarjaan.

Miten erottuu kopiosta?

Tänään kirjoitukseni inspiraatio on muotiblogista lukemani juttu. Siellä Pupulandian Jenni esitti näkemyksiään muodin aidoista, feikeistä ja kopioiduista tuotteista. Minä aloin pohtia lukiessani asiaa koko taiteen näkökulmasta (ottamatta nyt kantaa siihen, mikä muotimaailmassa on taidetta tai mikä ei).

Ihmisten määrätön halu olla ainutlaatuinen ja ostaa siksi uniikkia on takuulla syy isojen muotitalojen olemassaoloon. Uniikkia sen taiteenkin täytyy olla, sillä eihän kukaan halua tusinakamaan tuhlata aikaansa taikka rahaa. Muotimaailmassa kuosit toistuvat, taiteessa teemat tai vaikka Väinö Linnan teosten tulkinta teatterinäyttämöillä. Miten vältetään edellisen version kopiointi tai suorastaan plagiointi?

Kuten muodissa, taiteessakin voi olla vaikeaa tuottaa täysin uutta ja erilaista. Ne pienet vivahteet tulkinnassa ovatkin todella tärkeitä. Sisältö voidaan tuottaa erilaiselle kohderyhmälle kuin aiemmin, mikä ohjaa tekemään muusta poikkeavaa materiaalia. Tämä esittävissä taiteissa. Keraaminen kippo vaatii uudenlaisen työstötavan tai vähintään omalaatuisen muotokielen.

No hui! Kuulostaa lähes mahdottomalta tehtävältä ammattilaiselle, jonka on luotava uutta useammin kuin kerran elämässään tienatakseen appeensa. Onko kopiointia vältettävä viimeiseen hengen vetoon? Eikö kaikki pop-biisitkin ole rakennettu samaan sointukuvioon, kuten Ismo Leikola on oivaltaen esittänyt? Leikolakaan ei keksinyt vitsin ideaa itse. Voihan vanhoja elementtejä yhdistellen saada myös aikaan huikean uudenlaista.

Jennin sanoin Coco Chanel oli uraauurtava nainen, joka ei viisveisasi tuotteidensa kopioinnista. Hänen mielestään se vain nosti Chanelin brändiarvoa. Taidepiireissä tämä on toistaiseksi lähes mahdoton ajatus. Tekijänoikeuksilla pyritään estämään ideoiden mallintamista, mikä ei aina ole toimiva ratkaisu. Piraattimaiset ihmiset tukeutuvat väitteeseen, että kaikki uusi luodaan vanhasta. Jotkut kuitenkin vain varastavat eivätkä luo uutta. Tekijänoikeudet on siksi turvattava jotenkin. 

Haluan kuitenkin mennä vielä Coco Chanelin mietteessä pidemmälle. Taiteessakin täytyy olla keinoja nostaa omaa arvoaan sillä, että muutkin ovat ymmärtäneet teoksen/teosten mahtavuuden. Tuottajalla on tehtävä kääntää tilanne voitoksi. Kuvitellaan että olen Brian Enon tuottaja (ks. edellinen postaukseni). Moni haaveilee tekevänsä yhtä hyvää ambientia, ja tekeekin oman version säveltäjän teoksesta Music fo Airports. Noh, minä tietysti markkinoisin alkuperäistä mainitsemalla sissimarkkinoijana alkuperäisversion kaikkialla netissä, missä uusi versio mainitaan. Tekisin alkuperäisestä toisen painoksen ja yrittäisin saada median kiinnostumaan teosten vertailusta. Uuteen painokseen voisi jopa laittaa bonus trackin, jolloin Enon uusi tuotanto pääsisi vaivihkaa esille. Jos se uusi versio olisi kamala floppi eikä siitä kukaan edes kuulisi, niin sittenhän sillä ei olisi edes merkitystä. No harm done.

Todistinko huhun sen vääräksi, että kaikki on oltava ainutlaatuista ja kopiot tuhoavat maailman? Itse vakuutuin vähän ja olen levollisempi. Aitous ei ole sitä että tekee ensimmäisenä vaan että tekee taidetta omista lähtökohdistaan.

Kaikesta aidosta taiteesta edelleen nauttien,

Janniina

MusiXine yllätti monella tapaa

Kerronpa viikonlopusta. Olin Oulussa ja siellä pyöri kansainvälinen musiikkielokuvafestivaali MusiXine. Kuulemma jo neljättä vuotta. Hämmentävää, että en ollut aiemmin törmännyt tapahtumaan. Enkä olisi nytkään, ellei rakkaani olisi sattumalta lukenut festivaalista Valveen (kulttuuritalon) sivuilta. 

Anyways, kävimme festivaaleilla. Saimme melkein ikioman näytöksen, kun meidän lisäksi salissa istui tasan yksi katsoja. Elokuva Superstonic Sounds kertoi Britannian jamaikalaisesta musiikkiaallosta kuuluisan monitoimityypin Don Lettsin silmin. En tiennyt, että Britanniassa mustat ja punkkarit pitivät 1970-luvulla yhtä ja tekivät sitä suurta alakulttuurihistoriaa. Don Letts toimi sitten mm. The Clashin hovivalokuvaajana ja videoiden kuvaajana.

Vilinää

Toinen dokumentti, jonka kävimme katsomassa, teki minuun suuremman vaikutuksen. En ollut kuullut miehestä nimeltä Brian Eno - mutta nyt olen. Mieshän on nero! On ambient-musiikin esi-isä, on tuottanut todella isoja nimiä, kuten U2 ja Coldplay, sekä taiteilee valoinstallaatioita. En ihan ymmärtänyt, miten mies ehtii kaikkeen. Mutta hänhän on tuottaja! Osaa organisoida ja on luovakin. 

Aikomukseni oli heti dokumentin jälkeen hypätä koneeseen kultani kanssa ja käydä tarjoamassa tuottajan apuani hänen oman taiteensa levittämiseen. Kultsi voisi vain hengata, soitellen kitaraa studiolla hyvässä seurassa. Mutta tarvitseeko tuottaja tuottajan? Ehkä juuri tällainen moniosaaja voisi käyttää apukäsiä, jotta jäisi enemmän aikaa tehdä taidetta itse.

Musixinen tarjonta oli mallikas. Ohjelmassa oli mm. Lemmy-filmi ja tarina yhteen palaavasta Take Thatista. Minua ihmetyttääkin kovasti, miten festivaalilla on niin huono näkyvyys ja suosio. Mikään näytöksistä ei kuulemani mukaan kerännyt kuin kourallisen katsojia. Potentiaalia tapahtumalla on, mutta selvästi osaaminen puuttuu. Asiantuntevaksi ei voinut kutsua myöskään henkilökuntaa, kun Brian Eno -dokkarin esittelijä sanoi suoraan, ettei tiedä videosta mitään. Turha esittely.

Tunnelmaa

Vihjeenä jollekin kulttuurituottajalle: mene ja korjaa! Kehitettävää löytyy ja rahoituskin näytti olevan kunnossa sponsoreista päätellen. Ensi vuonna käyn ehkä tarkistamassa, mitä on opittu vai onko.

Kuvissa onnistuneita tapahtumia. Epäonnistunein kuvin. Eli aivan päinvastoin kuin tekstissä.

Suunnaton kiirus

Tänä iltana loppui se hoppu. Koulun intranetti on alhaalla, jotenka en pääse tekemään verkkokurssia. Palautushan on vasta ylihuomenna. Ei siis lainkaan ressaa. Samalla äherrän kovasti kesän Mahdollisuuksien toria. Kävin tuossa pikaisen viestintäpalaverin tänään. Pelottavaa on se, kun totesimme että täytyy soittaa perään lehdistötiedotteen lähetettyä. Minun puhelinkammoni ei pidä tällaisista päätöksistä. 

Kevät se vaan juoksee vastaan ja tämän kuun 30. päivä pidän sitten ensimmäisen Elävä kirjasto -järjestäjän koulutuksen. Kaikki tervetuloa oppimaan metodi! Järjestäjän koulutus on huono termi, koska ihmiset luulevat että on pakko sitoutua järjestämään. Ei suinkaan. Menetelmäkoulutus on parempi ilmaisu. Metodi otetaan vain haltuun ja tekee jos kiinnostaa. Minä tarvitsen apukäsiä Mahdollisuuksien torille järjestettävään Elävään kirjastoon. Sinnekin tervetuloa!

Huomaamattani yritän delegoida blogissa. Kohta täytyy taas myöntää että kaikkeen ei repeä eikä kaikesta selviä yksin. Vaan onhan näitä yksin tehtäviä asioita kasapäin niitäkin. Opinnäytetyö tuossa huohottaa jo niskaan. Kesän olen varannut kirjoittamiselle, mutta olisiko aika jo mietiskellä sisältöä.. Opinnäytetyöpajassa ollaan sitä mieltä, mutta en osaa asennoitua. Deadlinet ei pauku vielä aikoihin. Kisaan sitten murusen kanssa syksyllä siitä, kenellä on paperit ensin taskussa. Sitä ennen on nämä muutamat kivat projektit saatava päätökseen.

Hyvä että jäi aikaa päivittää blogi. Taitaa kutsua nyt käännöshommat. Kääntäminen se on kivvaa!

Folkin' funny

Huumori kiehtoo minua kaikessa taiteessa. Kunnon kiherrystä aiheuttava teos on vaikuttava. Stand up on sitten vielä asia erikseen. Lähellä stand upia on yksi lempibändini: Flight of the Concords. Uusi-seelantilainen duo soittaa kai folkahtavaa jotain. Katsokaa kuinka entinen klarinetisti pätee musiikissa! Minusta on vaikea määritellä monipuolista tuotantoa.

Enpäs laita linkkiä, mutta suosittelen vilkaisemaan Youtubeen. Sieltä löytyy ikivihreitä klassikoita, kuten The Most Beautiful Girl, Issues, Business Time ja Albi The Racist Dragon. Naurattaa jo! Tiedänpä mitä teen seuraavaksi.

Eko-tageja

Aurinkoisen talvipäivän kunniaksi olen valmistautunut kirmaamaan jäälle koiralenkille. Sitä ennen tulin kertomaan ideasta, jonka haluaisin itsekin toteuttaa vaikka oman taloni seinään. Olen pitänyt tätä juttua vakan alla, mutta nyt löysin aikaa ja innostusta kirjoittaa siitä.

New Yorkia villitsevät sammalgraffitit. Sammalgraffitit toteutetaan surauttamalla sammal tehosekoittimella mössöksi ja maalaamalla se sabluunalla seinään. Sen jälkeen sammal alkaa kasvaa seinässä itsekseen sabluunan muodossa. Mitä ihaninta ekotaidetta! Haluaisin tietää, miten sammalgraffiti  vaikuttaa seinään. Varmastikaan kaikki seinämateriaalit eivät välittäisi sammalpeitosta. Pitänee ottaa selvää, jos alan tehtailla sammalgraffiteja. Minun teokseni tunnistatte sitten lemppariaiheestani eli kilpikonnista. Me tag you!

Jääkenttä kutsuu. Viikonloppuja!

Linkkivinkkiä pukkaa - delicious

Nyt Kultur & kummastus on myös delicious. Kurkkaapa blogitekstien alle, sieltä löytyy kirjanmerkkejä. Delicious on siis media, jossa jaetaan kiinnostavia linkkejä. Päivittelen kirjanmerkkikokoelmaa aina löytäessäni jotain vinkattavaa. Vinkkaile, jos löydät teemoihin sopivaa linkitettävää. Sovitaanpa niin, että kerätään niitä tämän postauksen kommentteihin.

Origamien innostamana

Selvisin kuumeesta ja selvisin viikonlopun Elävä kirjasto-koulutuksesta. Junassa matkalla pohjoiseen olikin sitten aikaa lukea lehtiä ja kirjaa. Taide & design -lehdestä luinkin varsin mielenkiintoisesta suunnittelijasta.

Kuva täältä

Issey Miyake on monipuolinen japanilainen suunnittelija, jonka tärkeitä arvoja ovat ekologisuus ja kotimaisuus. Nämä arvot näkyvät Miyaken '132 5' -malliston materiaaleissa, tuotannossa ja muotokielessä. Ainutlaautista on myös Miyaken aate tehdä tuotteet aina yhdestä ainoasta kangaskappaleesta.

Hänen uudessa mallistossaan arvot on puristettu erikoiseksi ideaksi. Vaatteet ovat hyllyssä kaksiulotteisia origamitaideteoksia. Miyake on kehitellyt tekniikan, jolla vaatteisiin ja lamppuihin saadaan paperitaitteen kaltaiset tiukat taitokset. Ihan kuin origameissa.

Malliston nimellä on siis tarkoitus. 1 tarkoittaa yhtä kangaskappaletta, 3 kolmiulotteista suunnitteluteknologiaa, 2 paluuta kolmiulotteisesta vaatteesta kaksiulotteiseksi taideteokseksi ja 5 osoittaa hyppäystä yhden ulottuvuuden yli – uuteen ulottuvuuteen. Nerokasta.

Innostuin suunnittelijasta ehkä juuri siksi, että kaiken kauneuden takana on jämäkkä ympäristötietoisuus. Issey Miyake on aktiivinen ympäristökeskustelija Japanissa. Miyake on yrityksensä Reality Lab. kautta kehittänyt uuden tekniikan, joka mahdollistaa PET-muovin kierrättämisen laadukkaaksi polyester kuiduksi. Rantautuukohan tekniikka joskus vielä Suomeenkin.

Kuva täältä

Värien monopoli

Luin uutisen, jossa todettiin että kevään väripaletti kertoo talouden laskusuhdanteen loppumisesta. Värien asiantuntijaorganisaatio Intercolor on aistinut tällaista. Kiinnostuin järjestöstä, joka tekee kauden väripaletin ammattilaisten käyttöön. Intercolor todellakin on maailmanlaajuinen värimonopoli; ei perinteisessä merkityksessä omistamalla, vaan ohjaamalla taloudesta riippumatta. Intercolor on ei-kaupallinen järjestö, joten sen monopoliarvo ei perustu markkinatalouden tarpeisiin.

Värien merkitys on valtava. Intercolorin mukaan 60% vaateostospäätöksestä perustuu väriin. En kiistä. Suomen Intercolor Finland kertoo värien viestivän kulttuurista, taloudesta ja markkinatilanteesta. Viitaten lukemaani uutiseen, ovatkohan nuo viimeiset määritykset muotoutuneet viime vuosien kokemusten myötä. Värit myös vaikuttavat mielialaan ja kertovat esimerkiksi arvoista. Mediat käyttävät värejä pursuavasti. Nykyään yritysten logojen värisävyä saatetaan hioa työtuntikaupalla oikean mielikuvan saavuttamiseksi. (Sissimarkkinoija viis veisaa logon värisävyn merkityksestä.) Värillä on väliä ja itse esimerkiksi välttelen mustaa etenkin vaatetuksessa. Mitä se kertoo minusta?

Takaisin Intercoloriin. Suomen ICfin puhuu globaalista väripuheesta. Koska väreillä on kulttuurista merkitystä, on ICfinillä paikkansa. En tosin tiedä jakavatko kansalliset Intercolor yhdistykset samaa väripalettia kaikkialla? Sehän globaalin väripuheen tarkoitus kai on. 

oma väripalettini

ICfin tarjoaa sesongin väripaletin lisäksi mm. luennoitsijapalvelua. Olisihan hienoa saada omaan tapahtumaan väriasiantuntija. Jos työskentelen muotoilun tai vastaavan taiteen parissa, voitte olla varmoja että pääsette nauttimaan väriluennosta.

Vuoden 2011 kulttuurin painopisteet

Heja, heja! Opetus- ja kulttuuriministeriö on valinnut tälle vuodelle kulttuurialan painopisteiksi kirjallisuuden ja sirkuksen. Tästä tulee hyvä kulttuurivuosi.

Sirkus meni baariin

Näin ihan äskettäin huikean nykysirkusesityksen pubiin istutettuna. 

Pääsin vertaamaan kesän Cirque du Soleilin esitystä suomalaiseen nykysirkukseen. Vaikka vertaillahan ei kannata. Yhteistä näillä kahdella retkueella on vain genre. Baari Vakiopaineeseen oli ruuvattu kaksi tankoa lattiaan / kattoon ja pienen pubin ikkunan edusta toimi lavana. 

Sirkusryhmä Circus Uusi Maailma valloitti esityksellään Bass & Pole. Tunnelma oli suloisen rämä kuppilamiljöössä. Esitys levittäytyi välillä jopa baarin ulkopuolelle kadulle. Tila oli käytetty taitavasti.

Ennen esitystä luin käsiohjelmasta, että esiintyjiä oli pitkä lista, ihan yhdeksän kappaletta. En uskonut että kaikki mahtuvat lavalle tahi tankoihin roikkumaan. Osa esiintyjistä osoittautui muusikoiksi ja neljä akrobaattia vilisti tangoissa. Sehän esitykseen juuri toikin draamaa, että tangoissa oli ruuhkaa. Musiikki oli erikoista, mikä on sirkukselle ja tälle esitykselle sopivaa. Nautin bassoista, hanureista ja rummunpaukkeesta. Laulujen kieltä en tuntenut, mutta se teki musiikista sitäkin mystisempää.

Hauskassa esityksessä hauskinta oli ehkä katsella ohikulkijoiden ilmeitä ja päänkääntymisiä. Etenkin silloin kun esiintyjät ryntäsivät pihalle ja huusivat toisilleen vihaisina kadulla.

Kannattaa kirjoittaa, kun on aivan liekeissä. En löydä tapahtumasta ja tuotannosta mitään oikomista. En ole seurannut tiedotusta tai markkinointia, joten niihin en puutu. Jos tuottaisin Circus Uusi Maailmaa, tietäisin tuottavani laatua. Onneksi nykysirkus on nousussa ja rahoituskanaviakin varmasti jo löytyy. Käyhän ryhmä ulkomaita myöden esiintymässä. 

Museoille yksityistä rahoitusta

Kulttuuriministerimme Stefan Wallin on taas vauhdissa. YLEn uutisen mukaan hän toivoo, että suunnitteilla oleva Guggenheim-museo voitaisiin rahoittaa ainakin osittain yksityisillä varoilla. Hän ei näkisi suuntausta mahdottomana. 

No, minulle ei kyllä aukene ei millään, miten Guggenhof voitaisiin pystyttää ilman yksityistä rahoitusta, pelkällä valtion ja kunnan tuella. Aivan utopistinen ajatus tällä kulttuurimäärärahalla. Kulttuuriministerikin muistaa, että museoiden rahoituksesta 40% on valtiolta ja kunnalta, loput lipputuloja ja muuta tuloa (OKM). Tukeeko siis kultturiperinnön säilymistä ja tuottamista se, että toivotaantoivotaan vaiko se että valtiotasolla uudistetaan rahoituspohja kestävämmäksi? Kallistun jälkimmäiseen ja väitän että kunnon suunnittelulla saadaan yksityinen sektori kulttuurirahoituksen luonnolliseksi osaksi.

Ehkä Wallin sittenkin yritti käyttää pedagogisesti loistavaa keinoa. Eli vaivihkaa ohjasi keskustelua ja yksityinen sektori kohta luulee itse keksineensä kuningasidean rahoittaa museoita.

Osaajat eivät kohdanneet messuilla

Toimin tänään hostina eli esittelijänä Osaajat kohtaavat -messuilla. Messujen tarkoitus oli tuoda yhteen opiskelijat ja järjestökenttä työnantajana sekä harjoittelu- ja opinnäytetyön tarjoajina. Koska en ollut tyytyväinen järjestäjän toimintaan, ammattilaisena annan muutamia kehitysehdotuksia. Jos se auttaisi tähän harmituksen tunteeseen.

Messujen markkinointi epäonnistui täysin. (Aina syytetään markkinointiosastoa!)

Messuille löysi pieni kourallinen opiskelijoita. Ensimmäisenä aamulla aulaan astui keski-ikäisten työttömien ryhmä. Järjestöt tarjosivat lähinnä toimintaa nuorille ja nuorille aikuisille. Osaajat eivät kohdanneet. 

Missä segmentointi? Kohderyhmäksi ilmoitetaan tapahtuman sivuilla opiskelijat, mutta kuka on mainostanut messuja työttömille? Pettyneitä olivat kasvot, kun tarjosimme ei-oota. Muutaman opiskelijan saimme kiinnostumaan harjoittelun tekemisestä meidän esittelemässä järjestössä - big success.

Ratkaisuna ehdottaisin raivokasta tiedottamista alueen korkeakouluille ja yhteyksiä opiskelijoiden omiin järjestöihin. Siellä on jo valmiiksi järjestötyöstä kiinnostuneita. Messujen Urakahvilassa eri opinahjojen edustajia ja TE-keskus opastivat opinto- ja uravalinnoissa. Kyllä siis yhteistyö oli jo avattu. 

Messujen päätapahtuma viime viikolla oli kauppakeskuksessa, mikä ei tuonut näkyvyyttä kohderyhmässä. Vieraillessani ideavarkaissa huomasin, että kiireiset ihmiset juoksivat ständien ohi, eivätkä nuoretkaan pysähtyneet. Tapahtuma oli epäkiinnostava. En ole messuilla aikaisempina vuosina vieraillut, joten en ole tietoinen tapahtuman imagosta alueella. Messujen saavutettavuutta ja tarjontaa olisi kehitettävä radikaalisti.

Tekninen tuotanto ontui.

Miksi messuja järjestävä yritys tuottaa tapahtuman ahtaaseen ja viileään aulaan? Kolme puseroa eivät riittäneet. Järjestäjän panostus messuständeiksi olivat pienet pöydät oranssilla paperipöytäliinalla plus järjestön nimi muovikotelossa pöydällä. Aulaan mahtui seinän vierille pöytiä tasan kahdeksan - ahdettuna. Osaaja-messujen tavoite oli jalkautua ihmisten pariin kliinisistä messuhalleista, mutta järjestötalo on kaukana keskustasta eikä talossa sijaitsevia järjestöjen toimistoja löydä yläkerran porrassokkelossa. Siksi messupaikan olisi voinut valita muualta.

Urakahvilassa sai sentään kahvia lämmikkeeksi. Urakahvila olikin oikein onnistunut konsepti. Kävin itsekin hakemassa itsevarmuutta vakuuttaa osaamistani työnantajille. Muutoksia parempaan suuntaan olisi helppo tehdä harkitsemalla tarkemmin, missä opiskelijat liikkuvat. Ja esittelijöiden olisi hyvä saada vastinetta maksamaansa osallistumismaksuun, jotta tulevat seuraavanakin vuonna.

Viestinnässäkin on kehittämisen varaa.

Hostina en saanut tietoa messupäivästä ennakkoon. Ohjeena messuaamun perehdytystilaisuudessa oli kierrellä ja ottaa rennosti. Mutta minua hiukan nolotti, etten edes aluksi tiennyt missä seminaari järjestettiin. (Mikä seminaari?) Minulla oli kuitenkin 'Staff'-paitakin päällä. Messuilla esiintyvät järjestöt eivät hekään olleet saaneet tietoa järjestelyistä, eikä oikein kukaan ollut perillä päivän ohjelmasta. Olimme onneksi meidän pöydässä itseohjautuvia ja pidimme pientä osallistavaa keskustelua yllä messuvieraille vapaaehtoistoiminnasta.

Ratkaisuna olisin tiedottanut järjestöjä päivän ohjelmasta ja ständien varustuksesta sähköpostitse ennen tapahtumaa ja pitänyt heillekin pienen alustuksen ennen messujen alkua. Viestintään olisi kuulunut myös järjestäjän kiertely messujen aikana kyselemässä tuntoja ja jakamassa infoa. Vähintään.

Kasvukipuja. Tämä vuosi oli ensimmäinen, kun järjestökentän messupäivä järjestettiin. Kohtaisivatko osaajat jo ensi vuonna...

Ystävänpäivästä eettinen

Olen pohtinut, miten kulttuurituottaja tekisi suositusta ystispäivästä oman versionsa ilman kaupallista höpötystä.

Miten olisi juhlallisuudet, joissa ystävälle voisi ostaa ystävällistä palvelua? Tapahtuman sisältö voisi olla mitä vain kulttuurista.
Miten kävisi tilaisuudelle, jossa tehtäisiin yhdessä jotain mukavaa apua tarvitseville? Villasukkalähetys lastenkotiin tai joku muu voisi olla iloinen yllätys.
Miten itse tekisit ystävänpäivästäsi hiukan paremman?
 

Teatteria tuplana, kiitos!

Viime torstaina kävin kaupunginteatterissa katsomassa näyttelmän Yötarinoita. Tänään toistin elämyksen Teatterikoneen näytelmässä Happohotelli. Olen yleensä sitä mieltä, että jos käy teatterissa, elämykselle täytyy antaa tilaa. Liian tiivis tahti näytelmien katsomossa vie vaikuttavuudesta särmän. Vertailee näytelmiä keskenään ja pettyy helposti, jos edellinen on jälkimmäistä vaikuttavampi. Kun käy harvemmin, voi nauttia jokaisesta kerrasta täysin siemauksin. 

Tänään kävin kuitenkin teatterissa, vaikka edellisestä kerrasta on alle viikko. Molemmat näytelmät osuivat jopa samanlaiseen genreen eli olivat koomisia näytelmiä traagisista tositapahtumista. Yllättäen pienempi teatteri veti pisteet kotiin. Nauroin kovempaa ja tirautin kyyneleetkin lopuksi. Lyhyesti esittelen katsomani näytelmät, jos joku kiinnostuisi ja juoksisi katsomaan. Molempia ehtii vielä näkemään hyvinkin.

Yötarinoita on kirjoitettu unettomuudesta kärsivien omista kokemuksista. Näytelmä luotaa unettomuuden syihin ja seurauksiin. Monet unettomat kertovat tarinaansa limittäin. Lempparini oli Rest In Peace -tyyny :)

Happohotelli kertoo alkoholistien läheisten tarinaa. Näyttelijät ovat kokeneet itse alkoholismia lähipiirissään eli tietävät mistä puhuvat. Näytelmän toteutus olikin heille omaa työstämisprosessia, joten näytelmän tavoite on helpottaa samaa kokeneiden oloa. Ihanan kevyt ote vakavaan teemaan.

Teatteri avaa kokemuksia ja tunteita katsojalle jännittävästä näkökulmasta. Katsoja pääsee hahmon pään sisään suht helposti ja tunnekuohut on sallittu teatterikatsomossa.

Sissinä markkinointipolulle

Olen innostunut Sissimarkkinoinnista. Siitä voit lukea lisää täältä.

Sissimarkkinointi on erilainen tapa tuoda itsensä esiin. Markkinointi on minulle aika ruma sana, mutta jos en ajattele suuren konsernin brändijumalia ja vaikeita nimikkeitä omaavia mainosmiehiä, ymmärrän markkinoinnin olevan kokonaisvaltaista oman itsensä ja työnsä kehittämistä. Markkinointihan on suhteiden luomista ja ylläpitoa. Ja myydä voi palvelua tai omia arvojaan hilavitkuttimien sijaan.

Sissimarkkinoinnista minua puhuttelevia pointteja ovat seuraavat:

1. Aina täytyy markkinoida. Myy jopa käyntikortilla ja vaikka toisen huomioimisella.

2. Lahjo asiakasta, myös ennen asiakassuhdetta. Ei siis mitään liikelahjoja, vaan anna muistoja.

3. Vetoa johdonmukaisuteen. Anna mahdollisuus tehdä päätös omiin arvoihin sitoutuen.

4. Älä häslää ja käytä aikaa tai rahaa asioihin, jotka eivät edistä myyntiä.

5. Saata ihmiset keskusteluun itsestäsi. Saavutat huomion.

6. Älä paketoi kauniiksi kalliilla. Viesti on tärkeämpi kuin kuori sen ympärillä, joten harkitse mitä ojennat.

7. Apu on korvaamatonta.

8. Mielenkiintoiseksi tullaan tekemällä mielenkiintoisia asioita. Ole rohkea.

Muuta markkinoinnista opittua on se, että segmentit on kovin hajanaiset kulttuurialan asiakkaissa. Siksi on vaikea tavoittaa kohderyhmiä. Täytyy olla ovela. Olisinpa minäkin sitten isona. Tai tuottajana.

Esimerkkinä vielä huono toimintatapa, jolla saa negatiivista palautetta ja uskottavuus kuolee. Ammattikorkeakouluilla on menossa opiskelijoidensa syrjäytymistä ehkäisevä kampanja. Mitä koulumme tekee? Ilmoittaa kampanjan tiimoilta lähettävänsä kampuksilleen "Let's care"-hiirimattoja ja julisteita. Nice, opiskelijat kiittävät tomerasta toiminnasta. Ja kaikilla on kivaa!

Suuri houkutus