Loppu tuli

Festivaali on ohi ja olo on sen mukainen. Tyhjyys valtasi minut.

Kun on kiinni jossain asiassa todella tiiviisti ja tekee työtä saavuttaakseen jotain, huipulla ei tuule vaan on aivan tyyntä. Ihmettelee, miten tähän on tultu ja miten täältä pääsee pois. Ei nimittäin ajatus kulje, haluaa vain nukkua tai äkkiä uuden projektin. Pitää antaa meidän festivaalijohdolle sapiskaa siitä, että meistä harjoittelijoista ei pidetä huolta. Tänään soittelin töihin, että pitääkö tulla vaiko eikö ja vastaukseksi sain että jos nyt huomenna vaikka tulisit. Että näin. 

Uusi ihastus

Musiikki ei ole mun juttu. Ei näin saisi edes tässä maailmassa sanoa. Mutta olen tekno-ajan kasvatti ja minua ovat viehättäneet aina enemmän hyvät rytmit ja jumputus. Ei sitä voi musiikkirakkaudeksi kutsua. En siis innostu usein uusista artisteista tai edes vanhoistakaan. Nyt kuitenkin ihan salavihkaa aloin kiinnostua yhdestä artistista ikään kuin väsytystaktiikalla. Suomalainen pop on mielestäni yhdentekevää. Inhosin myöskin Chisua. Eilen tajustin, että pidän Chisusta todella. Baden-Baden ja muut biisit alkoivat kuulostaa oikein oivaltavilta ja etenkin melodiat ovat kauniita. Olen kuunnellut samaa naista nyt vuorokauden ajana eikä vieläkään kyllästytä. Tämän täytyy olla se harvinainen ihastuminen uuteen artistiin. Jännittävää. Tai ehkä tämä onkin se keski-ikäistyminen, kun suomalainen musiikki vie sydämen ja kohta maistuu iskelmä. Sitten minut voi poistaa jo tästä todellisuudesta.

Tässä musiikin vaarallisia vaikutuksia. Kiitos viliveli kuvasta!

Mummojen kirjallisuus kukoistaa

Oletteko huomanneet saman ilmiön kuin minä? Ilmiön kirjallisuusmarkkinoilla, joka saa minut poistumaan nettikirjakaupan sivuilta. 

Suomalainen uudempi kirjallisuus keskittyy eläkeläisten ja vanhusten elämän kuvaamiseen. Siihen ikäjakauman kiroutuminen on johtanut. Uudet suomalaiset kirjat eivät kiinnosta minua, koska en jaksa lukea mummoista. Olen vielä väärää kohderyhmää. Ihana se on sitten eläkepäivillä sukeltaa 2010-luvun tuotantoon. Kävin tuossa juuri selaamassa virtuaalista kirja-alekoria. En jaksanut toista sivua pidemmälle, kun kaikki esittelyt alkoivat sanoilla "eläkkeelle jäänyt opettaja", "30 vuotta naimisissa ollut pari" tai "vanhusten psykiatrisella osastolla makaava maija". Minä alan ilmeisesti lukemaan maailman kirjallisuuden klassikoita, kun uudempi tuotanto ei pure.

Haluan omistaa kaiken kauniin

Olen tässä pitempään pohdiskellut, että mistä kerääjä-luonteeni juuret löytyvät. Tarkoitan biologista tarvetta omistaa, mitä näkee. Kerään mukaani kauniit kivet, lehdet, otan valokuvia ja ostan kaiken, mistä pidän. Ei kai se nyt ole niin tärkeää omistaa. Näkemisen pitäisi riittää. Näin kauniin maiseman, taulun, puseron, kiven tai talon voisin ajatella, että se on nyt kaivertanut tiensä mieleeni ja that's it. Mutta jokin patistaa aina ottamaan kaiken mukaan. Pöljiä on ihmiset, kun ei riitä kokeminen. Omistaminen ei onnistu loputtomiin. Kukaan ei voi omistaa rajattomasti ja se ei ole edes tärkeää elämässä. Miksi siis?

Nimimerkillä "töissä ei tapahdu yhtikäs mitään"

Hyvää Maailman rauhan päivää

Meillä on YK:n rauhan päivän kunniaksi 24 tuntia kestävä luenta. Kirjailijat lukevat teoksiaan maailman laajuisesti lähetettävässä lähetyksessä. Tilaisuus on samalla yritys rikkoa jonkinmoinen maailmanennätys, Guinness World Records -kirja on mukana yhteistyössä. En jaksanut kyllä ottaa selvää, mitä ennätystä siellä rikotaan. Meidän festivaalitalon aulassa pyörii lähetys parhaillaan ja kuuluu tänne toimistoon asti innokasta paasausta. Joku kirjalilija on ilmeisesti kirjoittanut itseään innostavasta aiheesta.. vai tekeekö niin kaikki...

Yksi on kuitenkin joukosta poissa. Festivaalin juhlakalu Liao Yiwu on kadonnut omille teilleen, kun vihdoin pääsi Eurooppaan. Ei minuakaan huvittaisi lukea omia tekstejä kopissa, jos voi seikkailla vieraassa maaimassa. Tai ehkä minä sittenkin istuisin siellä kopissa. Mutta hieno juttu hänelle, että on päässyt matkalle.

Mutta siis luenta jatkuu keskiyöhön saksan aikaa. Suomessa kello yhteen. Saksassa lähetystä päästää ilmoille Sat.1 -kanava. Koska tarkoitus on edistää solidaarisuutta ja erityisesti pitää yhteys sodan jaloissa kärsiviin, luulisi että muualtakin maailmasta löytyy jokunen lähettävä kanava.

Ja juuri kuulin erittäin kauniin tarinan Samuel Shimonilta. Hän itki lukiessaan, sillä hänen kirjoittamansa teksti käsitteli tapahtumaa, josta lähtien hautausmaat ovat ollet hänelle tärkeitä. Liikuttavaa nähdä ihminen tuolla tavoin tunteen vallassa.

Pelastakaa tiikerit, t-i-g-g-e-r-s!

Viuhdoin taas päärautatieaseman läpi kotimatkalla. Se ei ollutkaan enää siellä! Pihalla nimittäin WWF:n kaksi punaista tiikeriä. En ehtinyt ottaa niistä kuvia. En ehtinyt jäädä lukemaan WWF:n tiedotetta. Kaikki oli ohi niin äkkiä. 

Näin käy myös oikeille tiikereille. Kampanja toimi, kun jäin kaipaamaan kadonneita tiikereitä. Tämä on kiinalaisen kalenterin mukaan tiikerin vuosi ja WWF kampanjoi tämän uhanalaisen lajin puolesta. Tiikereiden reviirit pienenevät, salametsästys on valtava ongelma erityisesti itämaisen lääketeollisuuden käyttöön sekä vielä pienet populaatiot johtavat geneettisen vaihtelun taantumiseen eli huonot geenit tuottavat sairaita jälkeläisiä. Suurin osa tiikereistä asustelee USAssa yksityisten omistajien hoidossa. Tämä on aika hälyyttävää. Kaikkien pitää tänä vuonna tehdä jotain tietoisuuden lisäämiseksi ja tiikerien pelastamiseksi. Vetoan teihin rakkaat kanssaihmiset. 

T - I - double G - ERRRRR!

Sisko-kulta, tämä teksti on omistettu sinulle!

Kääntäjä ja kirjailija - kuka on teoksen takana

Tänään seurasin paneelikeskustelua kolmen itäeurooppalaisen ruonoilijan ja kääntäjän sekä kulttuuripoliittisella kentällä vaikuttavan asiantuntijan välillä. Minua kiehtoo kääntämisen taide, sillä itsekin olen sen parissa puuhastellut. Todellakin vain puuhastellut. 

Nämä kolme runoilijaa olivat lahjakkaita useasta kielestä runoja kääntäviä ammattilaisia. Innostavaa oli kuulla, että he kääntävät teoksia, jotka heitä inspiroivat ja tekevät työtä lähinnä rakkaudesta tekstiin. Valzhyna Mort sanoi, että kääntäessä saa hetken kuvitella itse kirjoittaneensa rakastamansa tekstin. Kysyin paneelilta pelkäävätkö he menettävänsä jotain käännöksessä vai onko heillä oikeus tulkita teksti ja kääntää sen pohjalta. Ana Ristovic totesi, että joskus käännös on parempi kuin alkuperäinen runo. Jopa monet runoilijat ovat kiitellen todenneet näin. Siispä kääntän ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että ei saa vangittua alkuperäistä teosta täydellisenä kopiona käännökseen.  

kukkia kääntäjille - käännöskukkia, eh

Kääntäjien työtä arvostetaan aivan liian vähän. Esimerkiksi Jaana Kapari-Jatan suomalainen käännös Harry Potterista on kansainvälisesti tunnustettu oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jos kääntäjä saa erityiskiitosta, se on harvinaisuus. Enemmän puhutaan huonoista käännöksistä ja epäonnistuneista ratkaisuista. Kuka tahansa ei osaakaan kääntää, se on taito. Siksi haluan kiinnittää jokaisen lukijan huomion teoksen toisen taiteilijan eli kääntäjän ammattitaitoon. Kiitos kirjallisuuden suuret mestarit - kääntäjät!

Starstruck

Näin Sofi Oksasen. Olin todella vaikuttunut. Saksaksikin Puhdistus kuulosti hyvältä (kiitos siis kääntäjän) ja keskustelu oli mielenkiintoinen. Oksaselta kyseltiin kirjan taustatyön tekemisestä, teeman eli naisten hyväksikäytön aiheuttamien traumojen käsittelemisen ympärillä kieriskeltiin ja tietysti joku halusi tietää onko Venäjä vielä uhka Virolle. Antoisa tilaisuus, jonka seurauksena minusta tuli Sofi-fani. Nainen on vakuuttava ja niinkin mielenkiintoinen persoona, että festivaalin johtaja jonotti päästäkseen esittelemään itsensä ja kutsumaan vieraille varattuun telttaan. Näin pienen vilauksen myös kirjailija-Oksasen takana piilevää ykssityis-Sofia, kun tilaisuuden lopuksi hän tapasi ystävänsä. Julkisuus on jännä. Hyvin jännä. En haluaisi noin julkista ammattia ikinä. Etenkin kuten Oksanenkin olen useammin kuullut sanovan, että pr:rrän takia ei jää aikaa kirjoittaa. Sehän on se mitä kirjailija mieluiten tekisi. Toivon, että Sofi Oksanen ja muut festivaalilla esiintyvät kirjailijat saavat runsaasti aikaa kirjoittaa lisää ja lisää!

Huomenna pärähtää käyntiin ilb

ilb - internationales literaturfestival berlin. 

Minä olen shuttle-teamissa eli hoitelen artistien autokuljetuksia sun muuta. Ei ihan maailman kiinnostavin homma mutta elintärkeä festivaalille. Jos ei artisti tule paikalle, niin ei ole tapahtumaa. Siksi jännittää joka päivä ensinnäkin saapuvatko lennot perille oikeine matkustajineen. Aistii toimistossa muidenkin jännityksen. Tänään kaikki olivat ensimmäistä kertaa festivaalipaikalla töissä ja tohinaa riitti. Liikaakin minun makuun. Minä jouduin puhelinkammoineni vastailemaan jatkuvasti kiireellisiin puheluihin. Tuskaisa jobi.

Syksyinen festivaaliympäristö on kuitenkin kaunis eli viihdyn toimistolla mainiosti. Kunhan vielä saadaan ne kansainväliset vieraat pyörimään jalkoihin niin tunnelma on katossa. Aamulla aikaisin reippaana hihat heilumaan. 10 päivää lähtee käyntiin nyte.

Artisti maksaa niinkö?

Kukapa on tehnyt töitä ulkomaisten artistien kanssa? Voisiko hän valaista meitä tietämättömiä. Saksassa on tarjolla noin 10 euron hintaisia matkavakuutuksia ulkomaisille vieraille, jolla katetaan viisumiin tarvittava matkavakuutus. Vakutuus otetaan netistä parilla klikkauksella ja paperi tulee postitse parin päivän sisällä. Yritin googlettaa suomalaisia vastaavia sivuja. Ei löydy. Eikä löydy vakuutusfirmojen sivuilla tietoa moisesta. Onko nyt niin, että Suomessa ei ole tarjolla tätä palvelua? Aivan käsittämätöntä. Monissa maissa matkavakuutuksen saaminen on monimutkaista taikka hinta suuri este. Miten tällaiset artistit sitten kärrätään Suomeen, jos ei ole apua antaa. Itsekö pitää artistin pantata talonsa ja lapsensa ja tulla Suomeen esiintymään? Ei voi näin olla. 

Katastrofi lentokentällä johti uskomattomaan päätökseen

Berliinissä on musiikkiviikko menoillaan. Minä kävin Berlin Festivalilla tanssahtelemassa, kun kerran isot festarit oli mahdollisuus kokea. Festarit oli järjestetty kohtalaisen uuteen biletysmestaan eli vanhalle lentokentälle Tempelhofiin. Makea paikka pitää tapahtumia. 

Lääniä riittää ja puitteet on erikoiset, johtopäätös: porukka on mielissään. Sitä paitsi paikalle on hyvät liikenneyhteydet. Kuvitelkaahan tämä kokemusmatka. Jonotettiin sisään ja heti päästiin jonottamaan lentokentän check-in-tiskille rannekkeita. Aulassa taululla, jossa ilmoitetaan saapuvat ja lähtevät lentokoneet, oli esiintymisaikataulu. Festareiden tapahtuma-alue oli koneiden porttien alue. 

Päälava ulkona katoksen alla ja kaksi lavaa huoltorakennuksissa alueen reunoilla. Parasta oli kuitenkin matkalaukkuautoon rakennettu mobil disko, joka ajeli ympäri aluetta. Festarien kattauksessa oli jumputusta, räminää, tekotaiteellista hoilotusta, kapakkakitarointia, egomaanisia keikistelijöitä ja toki tosi hyvää tanssimussiikkia. Minä olin paikassa ensimmäistä kertaa ja aivan myyty. Kaikilla ei ollut yhtä kivaa.

 

Saako valittaa huonoista järjestelyistä, jos itsellä on ollut täydelliset festarit?? Minä olisin ruoskinut itseäni, jos olisin tuon tapahtuman tuottanut. Niin surkeasti tekninen tuotanto epäonnistui. Kerrataanpa. Perjantaina piti yöllä neljän aikaan esiintyä Fatboy Slim pääartistina toisessa huoltohalleista. Niihin oli kuitenkin kapasiteetti aika pieni, koska sisätilat ei vedä koko porukkaa. Lavan sisäänpääsyportilla kiertyi jono jo yhden aikaan, kun Fever Ray aloitti. En päässyt katsomaan, ketään ei päästetty sisään. Toinen halli veti vielä ja siellä soitti kiva pumppu Junip.

Minä lähdin siinä vaiheessa kotiin. Koko paikka oli suljettu 2:30, koska molemmat hallilavojen sisäänkäynnit olivat tukossa. Poliisi pelkäsi, että tämänvuotinen Love Parade toistuisi. Siellä kuoli ihmisiä tungoksessa.

Teknisen tuotannon tyypit oli kyllä nukkuneet, kun sanottiin kuinka paljon porukkaa on tulossa. Vessoja oli joku 30 viidelletoista tuhannelle juhlijalle. Screenejä ei missään. Eturivi näki artistit, muut eivät. Nykyaikana tuollainen ei ole hyväksyttävää. Sitä paitsi bileet oli näytetty suorana telkkarista, eli kotona näki mutta paikan päällä ei. Tunnelmahan kuitenkin on festareilla tärkeintä ja sitä riitti.  

Lauantaille sitten olikin muutettu esiintyjälista, koska juhlat piti lopettaa jo yhdeltätoista. Sopii minulle! Menin kolmelta katsomaan islantilaista Seabearia ja nautiskelin lämpimästä päivästä. Lauantaille sattui joko parempi hengausolo tai oikeasti paremmat bändit, koska tykkäsin kaikesta mitä kuulin. Toki niille, jotka olisivat halunneet kuulla jotain, mikä jäi muutoksien takia tulematta, päivä oli surkea. Sekä niille, jotka eivät muutoksista tienneet ja tulivat myöhään paikalle vain lähteäkseen kohta kotiin.

  

Petyin minäkin osittain. Lauantain miksaajat olivat kuuroja ammattitaidottomia lahnoja. Basso otti rintaan ja yökötti, ja muuten setit soittivat yhtenä mössönä. Pikkuveljelle otin pienen opetusvideon siitä miten ei pidä toimia. Pitää muistaa näyttää. Viimeisen tunnin tanssin hurmoksessa Boys Noizea ja lähdin kotiin kämppiksen synttäreille siinä kymmenen aikaan. Täydellistä! 

Jokainen osaa päätellä tästä, että tuottajilla oli hanskat hukassa. Tuottajanalkuna jäin pohtimaan, miten maksuvirrat toimivat tällaisessa tilanteessa artistien suuntaan. Poliisi katkaisi bileet, eli force majour, mutta onko sillä merkitystä, kun kaikki on lavalle astumista vaille valmista? Toisaalta miten lauantain esiintyjät oli valikoituneet? Oliko paikalla enää ne harvat, jotka eivät suutahtaneet edellisen päivän kommelluksista? Monet esiintyjistä kuittailivat tapahtuneesta :D

Soulwax iski kovaa

Tilaa kirjoittamiseen

Kirjailijoilla täytyy olla päiviä, että repii hiuksia ja hakkaa päätä seinään, kun ei ole yhden ainoaa inspiraatiota. Deadline pukkaa. (Memo minulle: täytyy muuten ottaa selvää, onko romskukirjailijoilla yms. deadlineja siinä vaiheessa, kun luomisprosessi on vielä käynnissä.) Mutta aivan ymmärrän tuskan. Tarvitsee uusia kokemuksia ja pään tuuletusta päästäkseen luomisen ojan pohjalta ylös.

Minäpä tiedän yhden hienon projektin, joka antaa kirjailijoille tällaisen mahdollisuuden. Meidän festivaali ilb ja hotelli Bleitreu, Berliinissä myöskin, ylläpitävät yhteistyössä hanketta nimeltä Literaturraum. Muutamat asiantuntijahenkilöt saavat valikoida kirjailijan asumaan hotellissa kuusia viikkoa, tutustumaan kaupungin kulttuuriin ja eritoten kirjoittamaan uuteen ympäristöön. Kirjailijoilta pyydetään vastapalvelukseksi kirjoittamaan blogimerkintöjä kokemuksistaan. Blogimerkinnöistä on koottu nyt myös kirjanen, jota luen bussimatkoilla. 

kuva projektin facebook-sivulta

Olisipa tällaisia projekteja muidenkin alojen työntekijöille. Minäkin haluan vähän lekotella ulkomailla keräämässä ideoita. Kävin jo kesällä kuuntelemassa, kun asukki Pankaj Mishra piti luentotilaisuuden hotellilla. Herra on erittäin kiinnostava ja älykäs kirjailija, joka käsittelee idän ja lännen kulttuureja lähinnä vertailevalla otteella. Hyllyssä odotteleekin teos "Temptations of the West: How to be Modern in India, Pakistan and Beyond" (Farrar, Straus and Giroux, New York). Toivottavasti ehdin lukea sen. Enää vähän yli kolme viikkoa Berliiniä jäljellä. Ei näistä hankkeista kenellekään haittaa ole, eli toivoisin näitä lisää. Kuten myös Englannissa majailevan ystäväni plokissaan mainitsemia nuorten sosiaalisen tuen hankkeita. Kulttuuria ja toisia ihmisiä me tarvitaan elääksemme onnellisena, ei uutta autoa.

Suomen kirjallisuutta maailmalla

Siitä ei ole kovin kauan, kun Sofi Oksanen voitti taas palkinnon. Tällä kertaa Ranskassa. Puhdistus kohoaa kovaa vauhtia kohti maailman kirjallisuuskuuluisuutta. Puhdistus on myyty jo 30 maahan, saksankielinen käännös on Fegefeuer eli kiirastuli. Sofi esiintyy myös meidän festarilla parin viikon päästä ja minä menen niin katsomaan.

Sofi sopii hyvin meidän festarin vuoden teemaan, jonka on Itä-Euroopan kirjallisuus. Kirja koskettaa varmasti monia vieraita hyvin läheltä. Neuvostoaika ei ole vielä kaukana täälläkään. Onkin oiva sattuma, että kirja pääsee esille tällaisessa tapahtumassa. Muualla ajankohtaisuus on vähän niin ja näin. Puhumattakaan kirjan tarinaan samastumisesta. En nimittäin ymmärrä, miten kirja on myyty esimerkiksi Amerikkaan. Amerikkalaisia ei voisi pieni Viro vähempää kiinnostaa, eikä aihe kosketa kansaa mitenkään. Tarinan täytyy siis kantaa ilman viittausta todellisuuteenkin. 

En aio kirjoittaa kirja-analyysia, mutta täytyy todeta että on hirvittävän painostava teos. Miten joku osaakin. Toisin kirjoittaa Suomen lippulaiva Arto Paasilinna. Hän on se toinen ulkomailla luettu suomalainen, jonka tiedän. Käännetty melkein 50 kielelle sitä miestä. Tykkäsin henkilökohtaisesti tuotannosta nuorena tyttönä mutta nyt vanhana tyttönä ei jaksa purra sama huumori. 

Oma asiantunemukseni loppui tähän joten hain salapaikasta lisää tietoa. Olen ollut jo pitempään kiinnostunut Suomen Kirjallisuuden Seuran alaisesta Finnish Literature Exchange -projektista. Sieltä poimin mielenkiintoista tietoa.

Suomenkielistä kirjallisuutta käännetään siis ehdottomasti eniten saksaksi. Haastavia kieliä ovat norja ja englanti, koska suomen osaajia ei löydy tarpeeksi. Siis aivan outoa, että nämä kielet on niitä haastavia tapauksia. Englanninkielisissä maissa lisää haastetta tuo se, että opuksista vain 1-2 % on käännöskirjallisuutta. Edellä mainittujen kirjailijoiden lisäksi suosittuja ovat Mika Waltari, Mauri Kunnas ja Tove Jansson. Saksassa dekkaribuumi auraa tietä monille Suomen 'dekkaristeille'. Käännetyin kirja on kuitenkin vielä Kalevala. Sitä löytyy maailman hyllyistä yli 60 kielellä. Lisää nippelitietoa voi kaivella FILIn sivuilta ja päteä sitten pubivisassa.

Huikeaa akrobatiaa

Kotiuduin juuri. Sirkus tuli kaupunkiin. Kohtasimme ja rakastuimme. 

Cirque du Soleil -sirkusryhmän Saltimbanco -kiertue on meneillään ja tänään minäkin olin todistamassa Berliinin esitystä. Onneksi olin kiinnostunut tutustumaan taiteenlajiin, josta minulla on aika negatiivisia mielikuvia. Minulle sirkus on huonosti kohdeltuja eläimiä, kani hatusta, surullisen huonoja pellejä ja muutama kärrynpyörä. Ei siis syytä haltioitumiseen. Akrobatia on sen sijaan aina kiehtonut minua ja koska opiskelukavereilla on kuulemani mukaan ollut hienoja sirkuskokemuksia nykyajan sirkuksen parissa niin päätin kokeilla niistä kuuluisinta. 

Taaskaan sisällä ei saanut kuvata, joten laihat ovat otokseni. Kuvailen esitystä. Se oli värikäs. Puvut olivat fantasiamaailmasta ja kovin räikeät. Musiikki tuli livenä ja laulajatar osasi hommansa vähintään yhtä hyvin kuin temppuilijat. Esitys oli monitaiteellinen, eli sisälsi akrobatiaa oih niin monin tavoin, pantomiimia, rytmikästä tanssia, jonglöörin ja ripauksen komediaa. Tunnelma oli kuin pikkukylän juhlissa. Halusin päästä mukaan. Ehkä minusta tuleekin kiertolainen ja alan sirkustirehtööriksi.