Menneen vuoden muistelot

Kulunut vuosi on kulkenut kovalla hurinalla eteenpäin ja päättyy nyt ihan yllättäen. En ole asennoitunut uuden vuoden juhlallisuuksiin. Mutta vuosi vaihtuu joka vuosi, jotta ei kai sitä aina tarvitse juhlia korvat kippuralla.

Vuoden aikana olen tehnyt töitä ihan kympillä. Ystävät, anteeksi ettei minua ole näkynyt kartsalla tai riennoissa. Vaihdoin työpaikkaa ja opettelin paljon uusia asioita. Ihan pää menee pyörälle, kun miettii.

Vuoden aikana muutin ja laittelin kotia. Tykkään omasta kodista hurjasti. Kaipa sekin on hyvä syy pysyä pois keskustan melusta ja pölystä.

Vuoden aikana sain valmiiksi kaksi vuotta suunnittelun alla olleet sukat siskolle. Puuhastelin myös muutaman muun käsityöprojektin kanssa. Ja laittelin kesällä pihalle kaikenlaista kasvamaan vain muistuttaakseni itseäni, etten oikeastaan saa mitään pysymään elossa.

Vuoden aikana pyöräilin ahkerasti pitkästä aikaa. Työmatkat taittuvat aika helposti pyörällä, mutta kunto ei tunnu kasvaneen juurikaan. En myöskään ole mikään tyylilyyli työpaikalla, kun mukavuus voittaa aina turhamaisuuden.

Seuraavalta vuodelta en mitään toivo, mutta odotan että olen entistä rohkeampi ja vahvempi. Saas kattoo, kuin se pupu pyrkii pöksyyn.

Määrittelyä taiteesta ja kodista

Monasti askarruttaa suuri kysymys siitä, mitä taide on. Olen löytänyt taiteilija Pekka Hannulan hienon pohdiskelun asiasta, näkökulmana kuvataide. Jottei tarvitse hypätä täältä toiselle sivulle lukemaan ihan vielä niin otetaanpa pieni tiivistelmä tähän. 

Taide...

- kyseenalaistaa

- näyttää suuntaa

- koskettaa, herättää tunteita

- on itsetutkiskelua, osa taiteilijaa

- elää omaa elämäänsä, on itsenäistä

- on tulkintaa

- on vapaata, sananvapautta ja mielipiteitä esille tuovaa tulkintaa

- vaatii määrittelijän, joka toteaa taiteen taiteeksi

- on taloudellinen sijoitus

- on keräilykohde

- kuuluu sisustukseen

- herättää kysymyksen etiikasta, eettisestä taiteesta

- on kommunikointia ja edellyttää vuoropuhelua 

- on kollektiivinen muisti

- ars (lat.) = taide, taito

- on henkistä harjoitusta

- työllistää taiteilijoita

- on tulkinnanvaraista, oma tulkinta ratkaisee

Onko taide siis yksiselitteinen asia? Tarkistetaanpa sivistyssanakirjasta:

1. merkityksellisinä pidettäviin aistipohjaisiin elämyksiin tähtäävä luova toiminta ja sen tulokset. esim. Esittävä taide. 1800-luvun taide. Kuva-, sana-, sävel-, näyttämötaide. Elokuva-, tanssi-, rakennus-, tekstiilitaide. Ympäristö-, tilataide. Käsitetaide. Kirkkotaide. Monumentaalitaide. Harrastaa taiteita. Erik. kuvataiteesta. esim. Gallen-Kallelan taide. Suomen taiteen historia. Taiteen maisteri, lisensiaatti, tohtori. Moderni taide. Nykytaide. Videotaide ym. elektroninen taide. Kerätä taidetta. Ovatko seinätöherrykset mielestäsi taidetta?
2. taidosta tai taituruudesta tai sitä vaativasta työstä. esim. Kehittää ruoanlaitto taiteeksi.
3. (leikillisesti) esim. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ks. sääntö

Tuo ensimmäinen määritys on se oleellinen nytten. Aika hyvin tiivistää kaiken yllä listatun. Lingvistit osaa tiivistämisen taidon! Eli on ja ei ole yksiselitteistä. 

Päästään asiaan. Taiteen määrittely on samanlainen asia kuin tänään mielessäni pyörinyt dilemma. Missä olen kotona? Olen kotona vanhempieni luona, lapsuuteni kodissa. Olen kotona myös omassa asunnossamme. Kumpikaan koti ei riitä määrittelemään yksiselitteisesti, missä olen kotona. Kotona olen myös matkoilla, kun löydän jotain itselleni ominaista, turvallista, mielenkiintoista. Olen kotona useiden kirjojen lehdillä, joissa nautin maailman kietoutumisesta ympärilleni. Mikään ei yksin pysty vastaamaan kysymykseeni. 

Tunsin oloni turvattomaksi aamulla. Olin omassa sängyssä, mutta en ollutkaan. Joku ikäkriisi huuhtoi siinä ylitse ja toi toivottoman olon. Kun palasin sitten kotiin niin kaikki onkin aika hyvin. Lingvisti voisi tiivistää lopuksi mieltä askarruttavan asian: 

kotona = entisessä tai nykyisessä asuinpaikassaan; hyvän olon sylissä. 

Oikea, mitä tarkimmin harkittu määritelmä löytynee edellisestä lähteestä.

Tanssimessut - vain ammattilaisille

Myyntitykki pitäisi olla tuottajan. Kävin työmatkalla Euroopan suurimmilla tanssitaiteen messuilla esittelemässä meidän omaa Tanssin Keskustamme. Messut olivat täynnä tanssin ammattilaisia esiintymässä ja myymässä omaa ainutlaatuisuuttaan. Taide muuttui äkkiä kilpailuksi. Pohjoismaat olivat luoneet varsin ovelan strategian esitellä koko pohjoismaista tarjontaa yhteisin katalogein ja esittein. Olisin mielelläni itsekin toiminut strategian mukaan, jos olisin tiennyt jotain muiden maiden tanssitaiteesta. Harmillisesti siis strategia jäi aika pintapuoliseksi, koska ei voi ohjata asiakkaita sinne, missä tarve kohtaa tarjonnan, mikäli ei tiedä kumppaneistaan mitään. 

NRW Forum - messuhalliksi erittäin epäesteettinen

Mutta huolimatta paikoittaisista tekohymyistä ja 'osta,osta'-meiningistä tanssimessut olivat miellyttävä paikka tavata ihmisiä. Kaikilla oli tarve tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja, joten pääsin mukaan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Sain myös aika kattavan kuvan nykytanssin toimijoista ympäri maailman. Matkan jälkeen arvostan entistä enemmän suomalaista ja erityisesti keskisuomalaista tanssia. Ei jää yhtään jälkeen kansainvälisestä tasosta. Iltaisin oli kasapäin esityksiä tanssitaiteen, huippuja ja kokeilevampaa. 

Yksi huvittavimpia kohtaamisia oli unkarilaisen Zoltanin tapaaminen. Mies huvitti meitä suomalaisia naisia melankolisuudellaan. Kehuimme kunnon suomalaiseksi mentaliteetiltaan. Hän esitti messupihassa soolonsa, joka on tiukka kritiikki maan presidentille. Hän toivoo saavansa joskus esittää sen pressalle itselleen. Viesti on suora: tanssija vihaa presidenttiä. Ja hän inhoaa myös sooloaan, koska se ei huvita ihmisiä vaan saa katsojat tuijottamaan kummastuneina tanssijaa. Ei riemukkaita aploodeja, vaan hämmentyneitä ja totisia kasvoja. Sitä mies valitteli meille. Mustaa huumoria. Maistiainen poliittisesta kannanotosta:

Näin myös paljon uusia tapoja jakaa videomateriaalia asiakkaille. Ja tietenkin keräsin pinon kangaskasseja mukaan. Käyntikorttien jakamista en edelleenkään ymmärrä täysin, koska niiden pohjalta ei ikinä muista, mitä kenenkin kanssa on puhunut. Itse suosin pieniä esitteitä.

Saksa on tietysti minulle erityisen rakas maa ja viihdyin mainiosti. Düsseldorf ei ole matkailijan kaupunki, ellei satu pitämään teollisuudesta. Ehkä kaupunki kuitenkin kasvaa kulttuurikaupungiksi, koska esittävien taiteiden tiloja on paljon, museoita useita sekä kuvataidetta ilmeisen paljon esillä. Vielä puuttuu kulttuurillisen kaupungin tunnelma ja oikeasti kiinnostava sisältö.

Myyntitykiksi en ala. Mieluusti keskustelen alan ihmisten kanssa ja kuulen muiden puuhista, mutta en halua enkä osaa olla tyrkky. Asiakkuudet perustuvat oikeastaan niihin hyviin keskusteluihin. Toisaalta messutapahtumaan on turha mennä, jos ei halua myydä. Niinpä keskustelin itseni uuvuksiin joka päivä. Ja hyvin meni ensimmäinen kunnon messumaratooni. Haluaisin tavata niitä ihmisiä joskus uudestaankin. 

Tanzhaus, jossa paljon esityksiä ja hauskoja juhlia

Miksi elämyksistä on niin vaikea maksaa rahaa?

Tiedän hirsitalofirman, jossa työtä tehdään täydestä sydämestä. Siellä tiedetään, että firman hirsitalot on laadukkait ja materiaali on vertaansa vailla. Maksavat asiakkaat tietävät, että lysti maksaa. Hirsitalojen tekemiseen tarvitaan osaamista ja monia ammattilaisia tekemään suunnittelu, myynti, niitä hirsiä ja niin edelleen.

Kuulostaa kulttuurituottajasta tutulta. Oman työn hedelmät tietää tuottajakin laadukkaiksi. Tuotoksesta jää asiakkaille muistijälki tai joku muu jälki, jotenka materiaalissakaan ei ole vikaa. Kaikki tietävät, että kulttuuripläjäyksen tuottamiseen on tarvittu useiden ihmisten työpanos ja lukemattomia työtunteja. Mutta jostain syystä, ihan toisin kuin hirsitalon kohdalla, työntekijät eivät saa työstään ansaitsemaansa palkkaa eikä tuotteesta haluta maksaa. 

Usein kulttuurituottajat itsekin sanovat tekevänsä työtään 'aidosti' ja 'tinkimättä', mikä tarkoittaa että työstä ei edes haluta palkkaa. Tärkeintä on hyvä mieli ja taiteen edistäminen. Mutta minusta se ei edistä taidetta. Se edistää vain ihmisten intoa harrastaa. 

Tiedossa on kiukkuista, rönsyilevää tekstiä. Tarkoitus on provosoida ja itsehän olen jo provosoitunutkin. Kaikkea ei tarvitse sitten ottaa kirjaimellisesti, koska aion yleistää.

Elämyksistä ei vaan saa pyytää rahaa. Ja esiintyvien taiteilijoiden kohdalla erityisesti nojataan olettamukseen, että kun on esiintyjä niin haluaa olla varmasti esillä, millä hinnalla hyvänsä. Artisti maksaa. Tapahtumajärjestäjät budjetoivat kyllä rahaa rakennelmiin, järjestyksenvalvontaan, banderolleihin ja ilmapalloihin mutta esiintyjiin ei sitten enää rahaa riitäkään. Ohjelma pitäisi saada satasella. 

Paitsi festivaaleilla. Usein niistä keikoista esiintyjä saa ihan pyytää palkkion. Mutta järjestäjä itse ei saisi tienata tapahtumalla. Vain kaljasta saa asiakkailta pyytää rahaa. Koska se on tasalaatuista, niin siitä voi maksaa rauhallisin mielin. Ja ne palkkiothan eivät esiintyjien kuluja kata. Nykyään tuotemyynnillä esim. t-paidoilla tehdään keikoista se tuotto.

Ehkä elämyksien kohdalla vaikeaa on se ohikiitävyys. Tosin baarireissut jättävät ehkä vielä vähemmän muistijälkiä, mutta niihin jaksetaan panostaa.

Esiintyjien keikkapalkkioihin täytyy leipoa sisään harjoitteluajan palkka, lavasteet, Teosto-maksut, markkinointimateriaali, matkakulut, useimmiten työntantajakulut ja muut hallinnolliset maksut. Ja hyvässä lykyssä tähän on käytetty muutama tunti tuottajankin työtä, sekä vaikka työtunteja teosmyyntiin. Aika paljon kuluista toteutuu jo ennen lavalle nousua. Pitäisi kai esiintymisajastakin saada jotain ansiota. Mutta mitä esiintyjän asiakkaat kommentoivat? "Ei kai me sun harjoittelua makseta, harjoittele ennenko alat myymään sitä teostas."  Tai "miten tää maksaa näin paljon, mitä jos vaan toinen teistä tulis vetään tai tekisitte vähän lyhennettynä?"

Ei paljon kannata suunnitella tai tehdä uutta materiaalia. Kyllä samalla setillä voi esiintyä 10 vuotta. Eihän opettajatkaan vaihda piirtoheitinkalvojaan tuossa ajassa.

Ja sitten päästään ammattilaisuuteen. Yleensä esiintyjät eivät voi lähteä mukaan kissanristiäisiin vain tehdäkseen peeärrää, koska se ei näytä poikivan kuin lisää pr-keikkaa. Harrastajaryhmät otetaan sitten esiintymään ammattilaisen sijaan, kun ne kuitenkin haluavat harjoituksen vuoksi päästä lavalle. Tästä huomaa, kuinka paljon ohjelmaan halutaan panostaa. Laatuvaatimuksia ei ole, samaa settiä oletetaan saavan harrastajaryhmiltä ja alan ammattilaisilta. Joskushan toki saa todella laadukasta harrastajakamaa, mutta ammattilainen on kuitenkin eri asia.

Suomessa koulutetaan taiteen aloille paljon ammattilaisia. Koulutetaan myös kulttuurituottajia tekemään taiteilijoiden työtä mahdolliseksi järjestämällä erilaisia työllistymismahdollisuuksia ja tuomaan taiteilijoiden työtä yleisölle näkyväksi. Mutta kaikkialla näen vain kannustusta harrastaa omaa ammattia. Jos insinöörit, tradenomit, opettajat ja vaikka lääkärit saisivat valmistumisen jälkeen tehdä työtään vain lähinnä ilmaiseksi, kuinka kauan sitä jaksaisi tehdä? 

Jos arkkitehdeille maksettaisiin vain valmiista piirrustuksista, mutta yleensä kuitenkin lainattaisiin niitä piirrustuksia ilmaiseksi sillä arkkitehti varmaan haluaa näyttää hienoa taloaan ilman korvaustakin, niin että joku harrastajapiirtäjä voisi tehdä saman tyyppisen ilmaiseksi, koska harrastaja piirtää niin mielellään? Sanottaisiinko arkkitehdeillekin, että sinun työstäsi ei oikein voi maksaa, kun meillä on näitä muitakin kuluja niin paljon? Sanottaisiinko arkkitehdeille, että sinä voisit toimittaa siitä piirrustuksesta vain kopion niin maksetaan sulle vaan se kopiointimaksu? Sanottaisiinko että suunnittelusta ei voi maksaa, koska eihän se hyödytä asiakasta, mutta voidaan ehkä maksaa siitä valmiista piirrustuksesta vähän, ainakin materiaalikulut pois?

Ja kulttuurituottajien osuuteen en vielä edes juuri päässyt. Meidän työ se vasta turhaa onkin. Ei me edes tarvita keikkapalkkiota, kun ei me mennä sinne keikalle asti. Nyt jos voisin kirjata tähän sellaisen pätevän mallin, miten kulttuurialalla pitäisi maksaa esiintyville taiteilijoille ja heidän teoksistaan, niin ratkaisin samanlaisen ongelman kuin nälänhätä tai ilmastonmuutos. Pieniä ratkaisuja olisi se, että ihmiset haluaisivat mennä katsomaan ja kokemaan kulttuurijuttuja, jotka maksavat. Kulttuurialan pahin kilpailija on kotisohva. Jos kuluttaisi vähemmän sohvaa ja enemmän elämyksiä niin säästyisi uuden sohvan ostamiselta useammin...

Ja benjihypyt maksaa jotain 100 euroa/ laaki. Riemua kestää ehkä pari sekuntia. Tämä olkoon täysin skaalan mukainen vertailukohde.

Huh. Tästä on hyvä jatkaa tuottamista.

Takaisin toimistolla

Töihinpaluu blues on ohi. Tänään torstaina, neljäntenä työpäivänä, olen ahertanut kunnioitettavasti. Yhtäkkiä solmut aukesivat. Pidän sittenkin työstäni, ohoh. Lomalla kuulin radiosta, kuinka tutkimukset osoittavat että työhönpaluuahdistus on ihmiselle hyväksi. Uskon sen, jos ei ole kysymys uupumisen merkeistä vaan tavallisesta arkeen laskeutumisesta. Syksyllä on hyvä muistuttaa: pitäkää huoli omasta jaksamisesta! Muut ei sitä tee.

Huomenna katsotaan, miten perjantaifiilis syö työtehoa ;)

Tylsän kirjan ylistys

Luen tylsää kirjaa. Olen lukenut sata sivua enkä innostu vieläkään. Sata sivua on yleensä se raja, jonka jälkeen viimeistään uppoutuu kirjaan. Sitten on näitä kirjoja, jotka tekee mieli jättää sen jälkeen kesken, koska lukeminen on ajan tuhlausta. Väärin. 

Minulla on uusi asenne. Luen väkisinkin kirjan loppuun. Kun lukee tylsiä, huonosti kirjoitettujakin kirjoja saa perspektiiviä. Tylsän kirjan jälkeen arvostaa hyvää kirjaa ihan uudella tavalla. Huonojen kirjojen jälkeen tietää, minkälainen kirjallisuus ei itseäni kiinnosta. Erilaisten kirjojen lukeminen voi innostaa aivan eri tyylin äärelle, sellaisen josta ei tiennyt pitävänsä. Sitä paitsi tylsä kirja voi vielä sadan sivun päästä muuttua kiinnostavaksi. 

Kaikelle taiteelle pitäisi antaa samanlaisia mahdollisuuksia. Kunpa saisi joskus aikaiseksi syventyä vaikka kantrimusiikkiin tai elokuviin - tyylilaji on ihan ja sama, koska en paljon filkkoja katsele.

Eräs kiinalainen kirjailija

Elämänsä aikana kuulee monta hienoa elämäntarinaa. Yksi tarina, jonka kohtasin, on kiinalaisen kirjailija Liao Yiwun. En ollut kuullut hänestä ennen kuin lähdin Berliiniin kirjallisuusfestivaalin toimistoon harjoitteluun. Siellä näin omin silmin, millaista kiinalaisen virkavallan kanssa asioiminen on. 

Liao Yiwu oli useampana vuonna kutsuttu vieraaksi festivaaleille, mutta joka kerta hänen lähtönsä Kiinasta evättiin. Hän oli suosittu runoilija, kunnes alkoi kirjoittaa poliittista proosaa. Hänet vangittiin, hän kirjoitti lisää ja nousi kansainväliseen maineeseen. Kuitenkin hän kamppaili pitkään kiinalaisen yheiskunnan rajoitusten kanssa. Häntä ei päästetty matkustamaan ja kirjallisuustapahtumat olivat lievästi harmissaan. 

Seurasin vierestä, kuinka usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen Liao Yiwu vihdoin saatiin festivaaleille. Hänet oli edellisenä vuonna käännytetty lentokoneessa. Tällä kertaa jännitimme, käykö samoin. Mies saapui festivaaleille, ja seuraavana vuonna hän pakeni kävellen Kiinasta muuttaen Saksaan. En ensin ymmärtänyt, kuinka tärkeää työtä toimistossamme tehtiin kirjailijan matkaa varten. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pääsi ulkomaille. Aiemmin talvella hän oli kirjoittanut kirjeen Angela Merkelille ahdingostaan. Ilmeisesti kirjeellä oli tehoa. Berliini kai vei hänenkin sydämensä, koska siellä hän oleskelee nykyäänkin.

Ja hänet on taas palkittu. Hän on voittanut arvostetun saksalaisen kirja-alan rauhanpalkinnon. Toivottavasti hän on onnellinen uudessa kotimaassaan. Olisi paikallaan lukea hänen tuotantoaan, mutta sitäpä ei taida suomeksi löytyä. Pitää siis tilata ulkomailta toisenkielisenä. 

Keneltä ostaisin käsityön

Tällä kertaa joku muu pisti sanansa parahultaisesti. Kehoitankin siirtymään tästä blogista hetimiten lukemaan Susannan kirjoituksen käsityöalan realiteeteista. Osaisinpa ratkaista tämänkin virheen maailmassa. Vanhan viisauden sanoin: elämässä on virhe.

Kulttuuria hankala tavoittaa?

Joku aika sitten olin kiinnostunut työskentelmään Iissä. Kulttuurikauppila kuulosti nohevalta taidetilalta. Ja sieltä löytyi vielä vanha tuttava. Sen jälkeen olen seuraillut talon toimintaa. Pienen paikkakunnan ponnistusta on ihana seurata. Silloin aikoinaan löysin Kulttuurikauppilan ekologiseen ja ympäristötaiteeseen tutustuessani. Iissä nimittäin järjestetään joka toinen vuosi biennaali, joka keskittyy ympäristötaiteen lisäksi veistotaiteeseen - ART Ii Biennaali. 

Tapahtuma ja koko kauppilan konsepti kaipaisi kuitenkin kipeästi tuottajan taikasauvan heilautusta. Ulkoinen ilme on kehittynyt hienosti, mutta tiedottaminen ja asiakaspalvelu ovat jääneet liikaa huomiotta. Paikan matkailullistaminenkin on kesken. Kun ei asu Iin lähellä, ei kyllä saa toiminnasta ja tarjonnasta tarkkaa kuvaa, eikä osaa lähteä paikan päälle katsomaankaan. Pienet asiat ovat tärkeitä. Sellaiset kuten kertoa yleisölle, miksi biennaali on järjestetty ja miksi se on kiinnostava. 

Matkailunäkökulma pyörii kesän korvalla ja työtehtävien myötä päässä. Kesämatkailuhan tuo kaikelle suomalaiselle kulttuurille tuloja, tai ainakin sitä kannattaisi hyödyntää. Usein törmää Suomessa(kin) jännittäviin ja jopa täydellisiin matkailu- tai kulttuurikohteisiin, jopa kulttuurimatkailupalveluihin, joista haluaisi mainita ystäville ja suositella vaikka Facessa. Harmittavan usein ei löydy mitään tietoa, edes yhteystietoja. 

Voihan toki olla, että tällaiselle nuorehkolle ihmiselle asiat konkretisoituvat vasta, kun ne ovat netissä, muuta maailmaa ei edes ole olemassa. Senkin takia viestintään täytyy kulttuuri-/ taideihmistenkin kiinnittää huomiota. 

Taiteesta ei ole iloa, jos se ei löydä yleisöä. 

Käsväskyä ja käsideoita

Tästä videosta sain innostuksen askarrella. Pitää käydä hakemassa tapettiliisteriä, niin voi alkaa taiteelliseksi. Ja voisihan tuota ostaa muutaman erivärisen jesariteipin ja tehdä innovaatioita.

Sellaista. Ja sitten voimme katsoa, miten käteviä ihmiset ovat luomaan uusia konsepteja, tadaa:

Minä olen oikein vaikuttunut ihmisten aivojen käyttökelpoisuudesta. Tällaista ajattelua toivon itseltänikin löytyvän syksyllä, kun loma jää taakse ja tuottajan tuottavuutta taas testaillaan.

Paperista kauneutta

Löysin Youtuben ihmeellisestä aarreaitasta muutamia videoita. Ensimmäinen on tämän päivän piristys. Tai ahdistus, jos haluaa kadehtia toisten kättentaitoa.

Mikähän tämän taidemuodon nimi on suomeksi? Voisin mielelläni käydä katsomassa näyttelyn, jossa olisi lisää tätä paperitaidetta - ja tietenkin origameja. Ystäväni voisi taiteilla sinne suloisen pingviiniorigamin :)

Lisää tuon mainion saksalaisen, Peter Dahmenin, teoksia löytyy hänen blogistaan.

Uudenlainen keittiö

En ole keksinyt mitään kirjoitettavaa. Kun ei kiinnosta, niin ei voi innostua. Välillä riittää että jaksaa arkea. Sisustuslehtiä olen lueskellut, tai oikeammin ahminut. Siellä huomioni kiinnittyi ideaan, jota haluan ehdottomasti kannattaa. Keittiöt ovat sisustuksellisesti muita tiloja jäljessä, koska ne rakennetaan aika vanhanaikaisen rakennusideologian takia kiinteiksi ja vaikeasti muunneltaviksi. 

Vaikka puhutaan paljon keittiöistä, jotka integroidaan olohuoneeseen ja muihin huoneisiin. Tämä tarkoittaa yleensä että keittiö on piilotettu seinälliseksi kaappeja. 

Sitten on se toinen erilainen tyyli integroida kaikki keittiön laitteet kaapistoihin. Samaisessa kaappiseinässä on siis sisällä jääkappia ja uunia, ihan huomaamatta ovat.

Mutta siltikin keittiö on todella konservatiivinen huone. Ihailen uusia ajatuksia siitä, että jääkaappeja ei enää ole, vaan erillisissä laatikoissa voi säilyttää eri tuotteita eri lämpötiloissa. No, ja sitten sitä uutta konseptia, josta halusin kirjoittaa. Se on keittiö, jossa ei ole kiinteitä kalusteita. Kaikki keittiöstä voi ottaa vaikka mukaan muuttaessa. Vesipisteen paikkakin on vaihdettavissa. Tämä vaatii arkkitehtuurilta osansa. Odotan trendin kehittymistä aika innokkaasti. Minä kun kyllästyn äkkiä, niin olisi mukava keittiössäkin möbleerata.

Aalto-mania

Kuulen jatkuvasti Jyväskylässä Alvar Aalto -hypetystä. On hyvä, että kuuluisuutta arvostetaan ja pidetään hänen työtään elävänä. Jossain tulee kuitenkin vaasi täyteen. 

Matkailukoulutuksessa tutustuimme Aalto-kävelyllä Aallon suunnittelemiin kohteisiin, syötiin Aalto-illallinen ja kuultiin, kuinka aiheesta on tarjolla kesällä myös valokuvanäyttely. Jyväskylässä on Aalto-museo ja tulevat asuntomessut pohjautuvat Aalto-aiheeseen. Samaisessa koulutuksessa kuuntelin myös keskustelua siitä että on mahtavaa, kuinka Aallon suunnittelemia kohteita suojellaan. Tällaista kommenttia kuulin siis sen jälkeen, kun oli ensin keskusteltu yliopiston sisäilmaongelmista, ja että niitä on todettu myös muissa arkkitehdin suunnittelemissa kohteissa.

Tässä on mielestäni jo liikaa henkilöpalvontaa. Mainitsen vain ohi mennen, että kaupungissa on yksi näistä laatikoista myyty kalliin tontin kera pilkkahintaan saneeraajalle. Sinne meni ruma rahanreikä mutta myös arvotontti. Aaltoa mystifioidaan ja siitä jaksetaan lypsää loputtomasti tuotteita. Matkailijat ovat varmasti innoissaan, kun koko kaupunki on teemapuisto ja tuotteistus on huipussaan. 

Ei millään pahalla lahjakasta Aaltoa kohtaan. Arvostan hänen elämäntyötään, mutta kaiken tämän manian keskellä en tiedä miehestä juuri mitään, mitä en tiennyt jo ennen Jyväskylään muuttoa. Aihetta on siis tutustua siihen museoon. Mutta kyllä se onkin kyllin suuri annos mr. Aaltoa.

Kulttuurijournalismista

Kunpa olisi aikaa kirjoitella. Olen puuhastellut kulttuurimatkailun, tanssitapahtumien ja hankemaailman parissa. Mielessä pyörivät lähinnä työasiat ja oma pesä, jota rakennetaan samalla.

Mutta tärkeä asia on suihkinut päin silmiä jatkuvasti. Kulttuuritoimituksen huono laatu puhuttaa tuottajia koko ajan. Olemme lounaspöydässä usein ruotineet Keskisuomalaisen kulttuurisivuja, joiden sisältö on aika niukkaa ja toimittamisen tasokaan ei yllä katajaista korkeammalle. Ammattini puolesta lukisin mielelläni kulttuurisivut, mutta en viitsi enää vaivautua.

Luin kannustavan uutisen aiheesta. Kulttuurirahasto alkaa kouluttaa kulttuuritoimittajia laadun nostamiseksi. Huikeaa! Harmillista, että mediatalot eivät itse ole havahtuneet asiaan. Yritysten olisi hyvä itsekin huomata kehityksen paikka ja nostaa profiiliaan omatoimisesti. Henkilöstön koulutukseen Suomessa on muutenkin puutteelliset taidot ja motivaatio.

Meille ei Keskaria enää kohta tule, emme jatka tilausta. En saa iloa sen lukemisesta, joten miksi posteljoonin kannattaisi sitä meille asti kantaa. 

Kulttuurijournalismi on puhuttanut meidän toimistolla toisessakin yhteydessä. Haluaisimme kirjoittaa toimistolta juttuja tanssista alan mediaan ja muuallekin. Tuottajina meillä on kuitenkin vajaavaiset taidot pureutua aiheeseen. Meillä on vain kaksi näkökulmaa ja ne ovat katsojan kokemukset tai tuotannolliset seikat. Tanssitaiteelliseen asiatekstiin meillä ei ole osaamista. Taiteesta kirjoittaminen vaatii syvällistä paneutumista, jos haluaa tehdä työnsä hyvin ja etenkin kun lukijat ovat alan ammattilaisia. 

Kuka siis voisi kirjoittaa laadukasta kulttuurijournalismia?

Aamuherätys sarjakuvilla

Olen useampana aamuna herännyt lukemalla sarjakuvia. Kun kävimme äänestämässä viikko sitten lauantaina kirjastolla, mukaan lähti samalla iso kasa sarjakuvia. Vaikka olen lukenut Tinttiä, huumoristrippejä ja vakavaa draamasarjakuvaa, aamut ovat olleet oikein virkeitä.

Luin muuten aika mukavalla tavalla ironisen ekologista elämäntapaa käsittelevän sarjakuvakirjan. Teos oli ranskalainen, joten en ihmettele onnistuneen ironista otetta. Suomennettu nimi oli Ekoloogiset.

Nyt on omat kirjavalinnat luettu läpi. Täytyy varmaan jatkaa sänkynaapurin supersankaritarinoihin.En ole jaksanut kirjoja lukea. Mutta hyvä että jotain sentään, kun sanomalehdistä ei hyvää draaman kaarta oikein löydy.

Jotain kevyttä

Läksin tänään blogin päivitysmatkalle päämääränä kirjoittaa jostain kepeästä aiheesta ilman vakavia otsan rypistyksiä. Vakavia naamoja on paikat täynnä tammikuun pimeissä aamuissa, vaalitenteissä ja kuuntelemissani radio-ohjelmissa. Kuten aiemminkin olen todennut, raskaat ajat vaativat kevyet huvit. 

Niinpä olen keskittynyt nautiskelemaan sisustuslehdistä ja kahveista. Erikoiskahvit ovat erityisen helppo tapa nautiskella ja kahvilassa saa joskus hyviäkin :) Tai mikä tahansa hienojen juomien valmistaminen käy rentoutumisesta. Meillä viikonlopun päiväkahvit keitellään pressopannuun ja sain siskolta lahjaksi aivan ihania kahvimakuja maailmalta. Kahvin keittäminen on mukavinta aloittaa jauhamalla pavut itse kunnon manuaalikahvimyllyssä. Tuntee ansaitsevansa kuumaa juotavaa, kun vähän huhkii. Tummat suklaiset paahdot maistuvat minulle parhaiten, ja usein ripautan mukaan kanelia, että saadaan vähän tvistiä makuun. Pitäisi uskaltaa keksiä taas joku uusi jännittävä mauste, mitenhän toimisi esimerkiksi inkivääri tai vanilja?

Vakavaa voi toki kahvin juomisestakin tehdä, koska täytyy ajatella, millaista kahvia haluaa ostaa - reilua, luomua, riistoa vai mitä hä. Mutta ei nyt. Kahvitteluun sopii muumimukit. Eilen ystävälläni oli kaunis yksilö, jota en vielä omistakaan. Sellainen on kipaistava kotiin, koska mukeja ei ole ikinä liikaa.. minun mielestä. Eikö ole upea?

Lähde: Arabia

Taas se kukkumuseo on otsikoissa - tässäkin

Saatan vain olla tosi pessimisti, mutta olen edelleen sitä mieltä ettei Suomessa riitä puolta miljoonaa kävijää mihinkään museoon vuosittain. Guggenheim-hanke on tuottanut raportin, jossa ehdotellaan rakennettavaksi Helsinkiin arkkitehtuuriin ja muotoiluun keskittyvää vaihtuvien näyttelyiden galleriaa. 

Uutisissa on ollut puhetta, ettei valtiolta löydy hankkeeseen rahaa kulttuuri- eikä matkailubudjetista. Hyvä! Kukkumuseo on yksityinen toimija, joka valtion tukea saadessaan napsii pienen rahan budjetista suuren osuuden. En ymmärrä, miksi valtion kannattaisi olla tällaisessa toiminnassa mukana. En myöskään pessimistisesti ilmaistuna voi kuvitella, että kilpailu museoiden välillä toisi kaikille lisää asiakkaita. Onneksi kuulen järjen ääniä asiantuntijoiden ja kulttuuriministerin suusta. Tiedän paljon parempia rahanreikiä kulttuuri- ja matkailualalla - kulttuurimatkailua kehitetään jo hienosti täällä ja täällä. Joskus täytyy olla muutosvastainen, jotta avautuu uusia mahdollisuuksia.