Hämmentävää elämää

Hei vaan! Elämä on hämmästyttänyt minua tällä viikolla. Töissä olen tuntenut epätoivoa. Mutta toisaalta sain uuden sukulaisen. Pääsi maailmankaikkeus yllättämään. Tunteikasta menoa.

Kun omaa elämää ei ymmärrä niin ei voi ymmärtää muidenkaan. Eilen illalla tuli erittäin hyvä dokumentti, jota katsoin huuli ymmyrkäisenä. Se kertoi tubettajista. Aamulla kuuntelin radiosta samaisesta aiheesta keskustelua. Käsittääkseni yksinäiset tai syrjäytyneet tai tällaisen uudenlaisen nörtti-ilmiön omakseen ottaneet miehet, lähinnä miehet, tekevät arjestaan ja ajatuksistaan videoita YouTubeen. Niitä katsoo jättimäinen joukko ihmisiä. Jotain videoita vaikka Kinder-munan aukaisemisesta. Ilmiönä se on hämmensi minua. Se dokumentti kertoi yhteiskunnallisista ongelmista ja sitoi näiden ihmisten elämän isompaan teemaan. Dokkari oli hyvin tehty ja ne pojat tuntui sympaattisilta tyypeiltä. Mutten ehkä jaksaisi itse katsoa niitä vidioita.

Paljastan oman viksuuteni tässä, kun ainoa sana, joka mielessä pyörii on hämmentynyt. Ihan hämmentää että olen tällainen järkihirviö.

Enemmän aikaa suunnittelulle

Suurin osa työkavereista jää ensi viikoksi syyslomalle. Minä pidän huolta toimistosta sen ajan. Teen varmasti tiiviisti töitä kirjoitustöiden parissa. Aina on rästissä suunnitteluhommia, joita ei ehdi hoitaa, kun pitää ennemmin tehdä asioita kuin suunnitella niitä. Liian vähän jää aikaa suunnittelulle ja sitten pitääkin tehdä sokkona ja reagoiden hätäisesti eteen tuleviin työtehtäviin. Inhoan sitä, että asioihin ei voi paneutua ja täytyy tehdä virhearvioita ja käyttää työaikaa niiden korjaamiseen, kun kunnon suunnittelulla voisi tehdä kerralla hyvää jälkeä. Mutta kukapa voi vaatia, että saa jättää muut työt vähemmälle, koska täytyy mietiskellä muita työtehtäviä sillä ajalla. Erittäin vaikeaa. Vaatisi hiukan työtehtävien tiivistämistä. 

Nyt käytän viikon suunnitteluun, koska muut asiat eivät juuri etene. Ketään ei saa kiinni lomaviikolla, joten voin istua omassa kuplassani. Odotan oikeastaan innolla tätä yksinäistä viikkoa. Tosin ruokatunnit ovat varmaan aika hiljaisia, ellen keksi puheenaiheita itselleni.

Naurun pyrskähdyksiä ja piiloutumisia

Stand up-festarit koettu. Pakko oli käydä katsomassa, miten Robert Pettersson vetäisee ilman tv-kameroita. 

Livenä en ole aiemmin nähnyt noin paljon yleisöön nojautuvaa komiikkaa. Oli uusi kokemus, että koomikot ottivat yleisöstä henkilöitä mukaan ja kasvattivat juttujaan heidän kustannuksellaan. Se toimii livenä. Videolta sellainen tyyli ei ole minua miellyttänyt, koska siinä on niin kaukana niistä hahmoista. 

Itsehän en yhtään halunnut mukaan enkä uskaltanut vastailla kysymyksiin. Olisi kamalaa joutua yleisön katseiden kohteeksi. Uskaliaat sen kuitenkin tekivät ja eräskin nainen ihan show'n alussa. Koomikolle ja kerrotun jutun kannalta ihmisten nimet, ihmissuhteet tai ammatit ovat sinänsä samantekeviä, mutta nainen loukkaantui siitä, että hänen nimensä oli kuultu väärin. Hauska tilanne, josta koomikko heti sai lisää materiaalia. Ymmärrän täysin sen tunteen, kun ihmiset muistaa nimen väärin tai ei edes yritä sitä opetella. Mutta stand up-keikalla tilannehan on se, että koomikko luo hahmoja. Ei ole edes tarkoitus, että koomikko tietää jotain todellista yleisöstään. Toivottavasti naisen iloinen ilta ei tuosta ihan pilalle mennyt. Saa olla itselläkin huumorintajua, jos joutuu koomikon tuleen. Saattaa tulla julmaakin juttua. 

Robert Pettersson oli minulle illan suosikki. Kiitos nauruista ja muutamasta tuolilla kiemurtelusta kera "eihän noin saa sanoa"-ajatuksen.

Stand upissa viehättää se, että keikan jälkeen on tyhjentynyt olo. Täytenäinen tunne, kun nauru on puhdistanut päivän murheet pääkopasta. 

Sitten vielä tuotantoasiaa. Stand up-klubina Ilokivi on oiva. Hämärää, tilaa tarpeeksi, lava hyvä vaikka vähän turhan matalalla ja jopa stand up-keikan kuulutukset varmaan omasta takaa eikä vain festareita varten tehty. Takahuone on epäkätevässä paikassa ettei suoraan pääse lavalle, mutta kyllä lavalle pääsee vaivatta, joten ei se sillä tavalla varmaan ketään haittaa. Vaikken yhdy tähän kommenttiin, niin kuulin että stand up-klubilla pitäisi olla katsomon sijaan pöytäkuntia. Ei tarvitse, kunhan on tiivis tunnelma. Saa olla iso läsnäolon taito koomikolla, joka areenalla keikkailee.

Festarina oli huomioitu hyvin esim. se että kutsuttiin yleisö vielä illan muille keikoille. Ja muutenkin oli tottuneen keikkapaikan tavoin kaikki reilassa. Itse kuitenkin ihmettelin, että netistä tulostetut liput vain revittiin, joten periaatteessa samalla lipulla olisi päässyt sisään useampi, koska ne liput perustuu viivakoodin lukemiseen. Tuottajana mietin, miten tällaisen omassa tapahtumassa tekisi, kun ne viivakoodin lukijat ovat kai kalliita vuokrata. Meidän töissä lippufirman kanssa ei ole sellaista sopimusta, että lipun voi itse tulostaa. Siinä yksi vastaus, mutta ei se lipunosto vaikeaakaan saa olla. Hmm.

Miten innostua uudestaan, kun on lannistettu olo?

Olen painiskellut viime aikoina itseni kanssa. Olen hieman lannistunut ja ärsyän itsessäni heräävää vastustusta muutoksiin. Työssäni on olennaista löytää keinoja toteuttaa uusia ideoita ja muuttaa luutuneita kuvioita joksikin ihan uudeksi. Olen tapahtumatuottaja ja toiminnan kehittäjä. Ja nyt tilanne on kuitenkin se, että herään usein ajatukseen, ettei pysty, ei kykene. Silloin mieluummin jättää asiat ennalleen kuin alkaa etsiä porsaanreikiä toteuttaa suunnitelmat ja ylipuhua ihmisiä. Lisäksi rajallisuus resursseissa tuo mieleen jatkuvasti sen, että toteutus vaatisi jotain, mitä ei ole nyt käsillä. Venymisiä koko porukalta kaivataan siis kaikkeen, mitä työni sisältää. En ole motivaattori luonteeltani, joten jarruttelevan tai nihkeän työympäristön innostaminen muutokseen ei tunnu omimmalta. Erityisesti nyt. Kaipailen alkusyksyn energiaani. 

Olen lähinnä painiskellut oman asenteeni kanssa, enkä juuri nyt löydä sitä oikeaa virettä. Pitää ehkä kestää tämäkin episodi työelämässä ja etsiskellä parempaa asennetta itsestään. Hjälp.