Naurun pyrskähdyksiä ja piiloutumisia

Stand up-festarit koettu. Pakko oli käydä katsomassa, miten Robert Pettersson vetäisee ilman tv-kameroita. 

Livenä en ole aiemmin nähnyt noin paljon yleisöön nojautuvaa komiikkaa. Oli uusi kokemus, että koomikot ottivat yleisöstä henkilöitä mukaan ja kasvattivat juttujaan heidän kustannuksellaan. Se toimii livenä. Videolta sellainen tyyli ei ole minua miellyttänyt, koska siinä on niin kaukana niistä hahmoista. 

Itsehän en yhtään halunnut mukaan enkä uskaltanut vastailla kysymyksiin. Olisi kamalaa joutua yleisön katseiden kohteeksi. Uskaliaat sen kuitenkin tekivät ja eräskin nainen ihan show'n alussa. Koomikolle ja kerrotun jutun kannalta ihmisten nimet, ihmissuhteet tai ammatit ovat sinänsä samantekeviä, mutta nainen loukkaantui siitä, että hänen nimensä oli kuultu väärin. Hauska tilanne, josta koomikko heti sai lisää materiaalia. Ymmärrän täysin sen tunteen, kun ihmiset muistaa nimen väärin tai ei edes yritä sitä opetella. Mutta stand up-keikalla tilannehan on se, että koomikko luo hahmoja. Ei ole edes tarkoitus, että koomikko tietää jotain todellista yleisöstään. Toivottavasti naisen iloinen ilta ei tuosta ihan pilalle mennyt. Saa olla itselläkin huumorintajua, jos joutuu koomikon tuleen. Saattaa tulla julmaakin juttua. 

Robert Pettersson oli minulle illan suosikki. Kiitos nauruista ja muutamasta tuolilla kiemurtelusta kera "eihän noin saa sanoa"-ajatuksen.

Stand upissa viehättää se, että keikan jälkeen on tyhjentynyt olo. Täytenäinen tunne, kun nauru on puhdistanut päivän murheet pääkopasta. 

Sitten vielä tuotantoasiaa. Stand up-klubina Ilokivi on oiva. Hämärää, tilaa tarpeeksi, lava hyvä vaikka vähän turhan matalalla ja jopa stand up-keikan kuulutukset varmaan omasta takaa eikä vain festareita varten tehty. Takahuone on epäkätevässä paikassa ettei suoraan pääse lavalle, mutta kyllä lavalle pääsee vaivatta, joten ei se sillä tavalla varmaan ketään haittaa. Vaikken yhdy tähän kommenttiin, niin kuulin että stand up-klubilla pitäisi olla katsomon sijaan pöytäkuntia. Ei tarvitse, kunhan on tiivis tunnelma. Saa olla iso läsnäolon taito koomikolla, joka areenalla keikkailee.

Festarina oli huomioitu hyvin esim. se että kutsuttiin yleisö vielä illan muille keikoille. Ja muutenkin oli tottuneen keikkapaikan tavoin kaikki reilassa. Itse kuitenkin ihmettelin, että netistä tulostetut liput vain revittiin, joten periaatteessa samalla lipulla olisi päässyt sisään useampi, koska ne liput perustuu viivakoodin lukemiseen. Tuottajana mietin, miten tällaisen omassa tapahtumassa tekisi, kun ne viivakoodin lukijat ovat kai kalliita vuokrata. Meidän töissä lippufirman kanssa ei ole sellaista sopimusta, että lipun voi itse tulostaa. Siinä yksi vastaus, mutta ei se lipunosto vaikeaakaan saa olla. Hmm.

Miten innostua uudestaan, kun on lannistettu olo?

Olen painiskellut viime aikoina itseni kanssa. Olen hieman lannistunut ja ärsyän itsessäni heräävää vastustusta muutoksiin. Työssäni on olennaista löytää keinoja toteuttaa uusia ideoita ja muuttaa luutuneita kuvioita joksikin ihan uudeksi. Olen tapahtumatuottaja ja toiminnan kehittäjä. Ja nyt tilanne on kuitenkin se, että herään usein ajatukseen, ettei pysty, ei kykene. Silloin mieluummin jättää asiat ennalleen kuin alkaa etsiä porsaanreikiä toteuttaa suunnitelmat ja ylipuhua ihmisiä. Lisäksi rajallisuus resursseissa tuo mieleen jatkuvasti sen, että toteutus vaatisi jotain, mitä ei ole nyt käsillä. Venymisiä koko porukalta kaivataan siis kaikkeen, mitä työni sisältää. En ole motivaattori luonteeltani, joten jarruttelevan tai nihkeän työympäristön innostaminen muutokseen ei tunnu omimmalta. Erityisesti nyt. Kaipailen alkusyksyn energiaani. 

Olen lähinnä painiskellut oman asenteeni kanssa, enkä juuri nyt löydä sitä oikeaa virettä. Pitää ehkä kestää tämäkin episodi työelämässä ja etsiskellä parempaa asennetta itsestään. Hjälp.

Palkaton ala on kulttuuriala

Tänään ajatukset eivät ole omiani. Luin toistamiseen kirjoituksen, joka herättää itsessänikin vähän kiukkua. Tässä lukemiseksi blogikirjoitus, jonka agenda on palkattomien harjoittelijoiden käyttäminen kulttuurialalla työntekijöinä. Kulttuurialan työllistävyys on vähän sellainen kaksipiippuinen miekka. Toisaalta porukkaa tarvitaan enenevissä määrin, eikä kuitenkaan ole rahaa maksaa siitä palkkaa. Syyt ovat kai monet. Eritellään niitä joku toinen kerta. Nyt voi siirtyä lukemaan sitä Miian kirjoitusta.

Sunnuntain kulttuurinälkä

Klarinetti pääsi huollosta kotiin ja hienohan siitä tuli. Soittelinkin tänä iltana. 

Kansainväliset kirjallisuusfestivaalit ovat taas käynnissä Berliinissä, tai viimeinen päivä oli siis tänään. Oi, kuinka olisinkaan halunnut mennä. Huomasin nimittäin että vieraana oli Salman Rushdie. Ja muitakin mielenkiintoisia puheenaiheita on noussut esiin festivaalin Facebook-päivityksissä, kuteen sarjakuvia Berliinistä. Aina ohjelmistoa lukiessaan huomaa, kuinka sivistymätön on kirjallisuuden maailmassa. Pitäisi lukea paljon enemmän ja seurata uusia julkaisuja. Maailmalla ilmestyy niin hurjan mielenkiintoisia kirjallisuustapauksia. Ja Suomessakin toki. 

Samanlainen tilanne on se, kun käy pubin musavisassa. Tuntee itsensä sivistymättömäksi moukaksi, eikä ole mitään mahdollisuutta visakaudella parantaa tuloksia pänttäämällä. Se ei mene niin. Kulttuurinnälkäiseltä ei lopu kulttuuri kesken. Mutta ei myöskään nälkäänsä saa tyydytettä ja totea, että tässä oli tarpeeksi, ei kiitos lisää.

Sunnuntai on soljunut mukavasti. Harjoittelin kuorimaan pomelo-hedelmän. Netin syövereistä siihenkin ohjeet löytyvät ihan  videona, joka ei edes ole ainoa laatuaan. Jotenka kenkään ei tarvitse väärin pomeloa kuoriman. Kulttuurinälkä pomelolla ei lähtenyt, mutta hedelmäsalaatti vei makeannälän. Onneksi.