Jouluista tunnelmaa

Ystävä kirjoitti omassa blogissaan joulumarkkinoista Berliinissä. Suomessa ei tällaisia ihanuuksia ole tarjolla. Saksalaisen perinteen joulutorit ovat omaa luokkaansa. Suomessakin pääsee jouluisille toreille, jos osaa etsiä. Nohevana olen seurannut Jyväskylän käsityö- ja joulumarkkinatarjontaa tässä joulun alla Muutamissa olen vieraillutkin.

Suomen Käsityömuseon Käsityöläisten Joulutori

Joulutorilla oli laaja valikoima erilaisia käsityöläisten kojuja. Olisin halunnut huovutetun liivin ja ostin nappikorvikset. Tila on ahdas kierrellä, mutta ajan kanssa löytyi paljon korukäsityöläisiä. Kaipailin enemmän puu- ja keramiikkatuotteita, mutta kaipa joulun alla menee enemmän korua ja vaatetta. 

Paviljongin Joulumarkkinat

Paviljongissa järjestetään vuosittain iso messutapahtuma, jossa on aivan käsittämättömän paljon suomalaista tuotetta myynnissä.  Krääsää oli tarpeeksi, mutta yllätyin, kuinka paljon suomalaiset tienaavat leipäänsä käsityön ja oman ruokatavaramyynnin kautta. Markkinoilta löytyi erilaista herkkua marjoista hunajaan ja leipäsiin. Myynnissä oli kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta en löytänyt montaa kiinnostavaa pöytää. Markkinoilla on aina markkinatunnelma, vaikkakin jouluinen. Pidän enemmän pienimuotoisista myyntitapahtumista.

Lutakon Rock-kirppis

Lutakossa järjestettiin perinteinen Rock-kirppis ihan Paviljongin vieressä. Mentiin suoraan Paviljongista Lutakkoon. Tarjolla oli joulupuuroa ja voitin mantelista kirjan! Ostin kirppikseltä villatakin. Kirppis oli kyllä rock. Huomasi selkeästi kulttuurien eron näissä naapuritapahtumissa. 

Tällaista joulumeininkiä täällä. Haluaisin silti käydä ihanalla saksalaisella joulutorilla ja uoda höyryävää Glühweinia. Näin tunnelmia koulupäivän keskeltä.

PS. Mietin mitä tägejä laitan tähän juttuun ja tuli mieleen messujen ja festivaalien ero. Messuilla on kaupallinen tavoite ja festivaalilla sisällöllinen. Siis jos kyseessä on taidemuoto esim. se minua kiehtova kirjallisuus.

Suosittelen

Minä aina vaan suosittelen kaikkea täällä blogissa. Onko niin, että kaikki kulttuurielämykset laittavat mielihyvähormonit liikkeelle ja niissä höyryissä suosittelee mitä vaan? Vai olenko niin valikoiva (tai pelkuri) että menen vain tiettävästi kiinnostaviin kulttuuririentoihin? Kallistun siihen, että elämysteollisuus vie minua. Suosittelen, jos olen kokenut elämyksen, koska ne aina koskettavat jollain tavalla. 

Tunnetko coverbändin? Tiedätkö teoston?

Opiskelujen tohinassa opin uuden asian, joka on ihan päivänselvä, jos vähän miettii. Tiedän paljon coverbändejä, mutta en usko lainkaan että näistä edes murto-osa ymmärtää maksaa esityksistään tekijänoikeusmaksuja. Tiedäthän sen teoston, jota piraatit parjaa?

Teostolle kuuluu maksaa aina, jos käyttää tekijänoikeuden alaista tavaraa julkisesti. Toki joskus voi vedota sitaattioikeuteen eli lainata sanojaa, kuvaajaa tai muuta tekijää lähdetiedot mainitsemalla. Tämä ei kuitenkaan päde kokonaisen laulun esittämisessä tai näyttäessä filmiä. Aina pitää muistaa kunnioittaa idean isää tai äitiä. Miksi tämä on niin helppo "unohtaa" ja ohittaa?

Strada on suomalainen tie

Suomenruotsalaiset tekevät sen aina paremmin. FST5-kanava lähettää upeaa suomalaista makasiiniohjelmaa. Suomelliset kanavat eivät niinkään. Siksi ei voi ylistää tarpeeksi ohjelmaa, jota ihailen. Katso Strada!

Strada on kulttuurimakasiiniohjelma, joka käsittelee asioita oikean rennolla mutta ammattitaitoisella ja sopivan ajankohtaisella otteella. Postauksen otsikkokin kertoo, että tällä linjalla YLEn toivoisin jatkavan. Olen nähnyt Stradassa taiteen ja kulttuurin merkkihenkilöitä, seurannut keskustelua alani ilmiöistä ja ennen kaikkea löytänyt näkökulmia.

Edellinen Strada käsitteli aihetta, onko taiteesta kadonnut isänmaallisuus. Onko? Hyvä keskustelunaihe pitkällekin depatille, mutta olivat monet ohjelmassa haastatellut sitä mieltä ettei ole. Ja käskivät varoa nationalismia ja rasismia. Kaiken voi lyödä yli, myös ylpeyden omasta kotimaastaan. Minä puolestani pohdin ohjelman jälkeen, millaista nykyajan suomalainen taide on. Voiko sen sanoa vasta, kun huomaamme aikakauden vaihtuneen ja nimeämme edellisen? Kansallisesta on tulossa epämuodikasta ja jopa hiukan tabun omaista. Kansainvälinen ja globaali ovat trendejä. Minusta ei pitäisi niin kovin korostaa kansoja ja niiden eroja. Ei tarvitse puhua niin isoista asioista, kun asian ytimessä on se, miten toimin ketä tahansa toista kohtaan kohdatessani hänet missä vain.

Suomalaisen vaatteen kansainvälistyminen

Suomalainen vaatesuunnittelu on valloittamassa maailmaa. Siellä maailmalla matkaillessaan on hyvä tietää, kun trenditietoinen muotibloggari tai joku muu mainitsee vaatemerkkejä, milloin täytyy alkaa hihkua Suomen lippua heiluttaen.

Monet nimet ovat meille tuttuja: Tiia Vanhatapio, IVANAhelsinki, Nanso ja Marimekko. Oletkos kuullut näistä:

R/H (Hanna Riiheläinen ja Emilia Hernesniemi)

Samuji (Samu-Jussi Koski)

ILOA (Anu Salonen)

Suomalaista vaateteollisuutta tutkiessani törmäsin L-Fashion Groupiin. Se on iso firma, jonka alaisia merkkejä ovat mm. Luhta, Beavers ja ril's! Suomalaiset ei siis yhtään osaa brändätä. Tuossa yrityksessähän olisi vaikka mitä mahdollisuuksia suomalaisen vaatteen maailmanmaineeseen!

Katsele, tunnustele, haistele, maistele, kuuntele

Suositan käymään perjantaisin ilmaiseksi museoissa. Tänään tein sen itsekin. Kiertelin hyvän tovin Suomen Käsityömuseossa. Museossa on paljon aistein havaittavaa käsityötaidetta. Siis sellaisia joihin saakin koskea. Lisäksi käsityömuseon vaihtuva näyttely 'Parasta puusta' kirvoitti sellaiset nostalgiat ja vau-meiningit ettei paremmasta väliä.

Nautintoa vain häiritsi kasvava kulttuurituottajan identiteettini. Juuri tänään. Se käski koko ajan arvioimaan tilankäyttöä, tunnelmaa, museon näkyvyyttä ja muita täysin olennaisia museovieraan tutkiskelun kohteita. Pirulainen, että korpesi mutta kuitenkin salaa innoissani mietiskelin millaista sisältöä tuottaisin museoon itse. 

Olivat sitten ehtineet edelleni. Alakerran pysyvä näyttely sisälsi jo sen, mitä keksin yläkerrassa kuljeksiessani - nimittäin kaikin aistein koettavan museokokemuksen. Alakerrassa sai sovittaa tuohivirsuja, hipeltää ja kosketella eri materiaaleista valmistettuja käsitöitä, haistaa tervavärjättyä lankaa ja muuta mukavaa. Museon ei ikinä pitäisi olla vain katselua tarjoava paikka. Museon aihepiiriin tutustumiseen tarvitaan muitakin aisteja oli aihe sitten mikä tahansa. Uudenlainen kokemuksellisempi museokulttuuri on onneksi nousemassa. Mutta kyllä museoilla on vielä panostettavaa kuoriutuakseen pölynharmaasta takistaan. 

Palkinto meille, palkinto kaikille

Palkinnoista on nyt ollut minun blogissa juttua, niin jatketaan samasta aiheesta. Tänään palkitaan suomenruotsalaisia blogeja. YLEn Areenasta yritin katsoa suorana Bloggpriset-ohjelmaa, mutta kurjuus, ei minun netti jaksa pyörittää sitä. Täytyy tyytyä lukemaan jostain jälkikäteen. 

Olisin mielelläni etsiytynyt uusien blogien ääreen, koska en lue vielä yhtäkään ruotsinkielistä blogia. Onpahan kumma, etten ole sellaisille sivuille eksynyt ku niin paljon surffailuun aikaani käytän. Ovat piilossa kiven tai kannon alla. Blogiavaruus on uskomattoman monipuolinen ilmiö. Joka kerta blogisurffausta suorittaessani löydän jotain käsittämättömän helmeä tai omituista. (Suoritan, koska olen suorittajaluonne..) Nykyisyydessä, kun eletään niin minusta on asiallista palkita blogeja. Ihan yhtä pätevää kuin palkita radio- ja tv-ohjelmia. Ja yhtä tärkeää. 

Palkinto antaa tekijälle ansaitsemaansa näkyvyyttä ja tietysti arvostusta. Se on kiitoksen symboli. Palkintojen paljoudessa on vaan se ongelma, että niitä tuppaa olemaan kaikelle, jolloin ne kyllä syövät omaa arvoaan. Harmillista, kun kuitenkin yleensä palkitaan merkittäviä asioita ja tekijöitä. 

Tänään radiosta kuuntelin myös Skepsis ry:n antaneen vuoden Huuhaa-palkinnon rannekkeelle, jonka pitäisi hologrammin avulla lisätä tasapainoa ja auttaa urheilusuorituksissa. Palkinto jaetaan vuosittain pseudotieteessä kunnostautuneelle. Perusteluina oli se, että laitteen toimivuuden väittämät ovat täysin tekaistuja, kun tasapainoelimet ovat sisäkorvassa eikä ranteessa. Tämä Huuhaa-palkinto kuuluu siihen kategoriaan, joka ei palkitse hyvällä tahdolla. Lasken samaan luokkaan Vuoden turhimman julkkiksen ja Vuoden turhakkeen palkinnot. Näiden palkintojen avulla halutaan ennemminkin kiinnittää huomio kyseenalaiseen ilmiöön, jota pitäisi edes vähän pohtia palkinnonjaosta luettaessa. Näistä saa joka vuosi kivat naurut. Se on palkinto meille muille kuin palkinnon saajalle.

Tässä voi sitten pohtia sellaista suurta kysymystä, että onko palkitseminen hyvä homma vai eikö? Sitten voi jatkaa miettimällä, että kuka palkinnosta hyötyy ja keiden pitäisi hyötyä? Ja miksi palkintoja jaetaan? Ja miksi mielestäni palkintojen jakaminen on tärkeää ja kuitenkin niitä on mielestäni liikaa? Pitääkö palkinnosta saada muuta kuin tunnustus? Menee yö taas miettimiseksi..