Nostalgia

Kiitos, Airaksisen Matti! Paras ohjelma tällä  hetkellä on radiossa, Ylexin Parasta ennen. Siksi kiitän Mattia. Parasta ennen on nostalgiaohjelma parhaimmillaan. Ysärihittejä pari tuntia perjantai-illan iloksi piristää aina. Ja Matti osaa asiansa, on kiva että joku radiotoimittaja vielä nykyään tietää musiikista jotain. 

Nostalgia on jännä juttu. Viikon aikana keskustelin ystävän kanssa nostalgian voimasta. Miten esimerkiksi Bon Jovi vetää vielä areenat täyteen? No, niillä vanhoilla hiteillä. Puhki kulutettujen kasettien sisältöä kaipaa ikuisuuteen asti, joten nostalgiakiksit toimivat aina. Bon Jovihan ei ole vuosiin tehnyt yhtään mitään kuunneltavaa, mutta keikan, kun kuitenkin soitetaan klassikoita, kaikki haluavat kokea livenä.

Nostalgialla voi rahastaa helposti, eikä se ole väärin. Itsekin olen melkoinen nostalgianarkkari, joten maksaisin mielelläni vaikka Jyrki-ohjelman kooste-dvd:stä. Kadonneista asioista halutaan pitää kiinni, ja ne usein nousevat arvoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Mutta onneksi meillä on teknologia ja kaiken voi palauttaa eetteriin.

Tämän postauksen myötä heitän Parasta ennen-Matille viikon Scooter-toiveen: I'm raving. Joo, ja vihjaisen, että soittaisi Babylon Zoota kanssa!

Taiteilija ihan ite

Pitkä hiljaisuus johtuu nyt aivan hillittömästä työrupeamasta. Kävin pitämässä lapsille vanhan ajan silitystyöpajaa Taaborinvuorella pari viikkoa, ja olikin rankka pesti. Lapset vie voimat. Mutta olihan ne söpösiäkin. Parhaat kaulasivat pyykkiä kovvalla tohinalla eikä niitä saanut lopettamaan. Yllätyin pienten poikien tiukasta asenteesta, että silittäminen on naisten homma eikä ole aikomusta opetella sellaista.

Aikomus on ollut kirjoittaa kaikenlaista, enkä kaikkea muistakaan. Mutta tämä on jäänyt mieleen, joten siitä kirjoitan nyt. Kari Tykkyläinen - taiteilija ite. Tykkyläisestä tuli vastikään dokumentti YLEltä ja sen katsoin. Mies on suurelle yleisölle tuttu viedotaiteestaan, eli esimerkiksi tästä pätkästä:

Tykkyläinen käyttää taiteilijanimeä tykylevits ja tämä pätkä ei suinkaan ole ainoa eikä omituisin. Miehellä on uskomaton mielikuvitus ja into taiteen tekemiseen. Dokumentissa selvisi, että taiteilijan leipä on niin kapea, ettei edes opiskelijan tarvitse sellaisella pärjätä. Voi olla kuukausia noin 50 euron tuloilla. Siinäpä se kasvaa riemu. Ylä-Siuruan takahikiällä asusteleva taiteilija voi siis käydä metsässä hakemassa ideoita, siellä niitä riittää. Ja puuta. Puiset veistokset palasteltiin uunin täytteeksi talven pakkasilla. Pakkohan se on lämpimänä pysyä, joten jokunen taideteos joutaa kyllä hyvään tarkoitukseen. 

Käsittääkseni suurin intohimo miehellä on nimenomaan videotaiteeseen. Naiset ovat mieluisia muusia, ja niitä pyöriikin pätkissä pilvin pimein. Tulevat kuulemma pyytämään, että saavat esiintyä. Kylläpä aloin ymmärtää tuota ihmeellistä videota ja kunnioittaa taiteilijaa. Hän elää oikeasti taiteelleen, ja se on harvinaista tulisieluisuutta. Kiehtova henkilö, tai sitten dokumentti oli älyttömän hyvä. Voi olla molempia. Tutustu, hymy nousee huulille.

Tacheles kaatuu

Kirjoitin viime kesänä Berliinin kulttuuritalo Tachelesista. Kunsthaus on ollut purku-uhan alla, koska alueelle halutaan rakentaa kalliita liikerakennuksia. Tosin talolle on useita käyttöehdotuksia. Tacheles on nyt saanut lopullisen tappotuomion, talo on pakkohuutokaupattu. Toimijat ovat lähteneet talosta miljoonan euron houkuttimella, mutta taistelussa ei anneta periksi. Edelleen berliiniläiset osoittavat mieltään aktiivisesti talon puolesta. Minusta tämä on ihailtavaa sitoutumista. Jännittävin käänne on korkean muurin rakentaminen talon ympärille. Taloon ei pääse sisälle. Ymmärrettävistä historiallisista syistä berliiniläiset tahtovat, että muuri puretaan.

Miksi yksi taiderakennus on niin tärkeä? Talo on luovuuden keskus. Vaikka rakennus ei ole hyvässä kunnossa, sen henki on korvaamaton. Talon värikäs historia on myös arvokas ja sitä täytyisi kunnioittaa. Mielestäni tärkein aspekti on kuitenkin sijainti. Talo on aivan Berliinin sydämessä. Alue on nostanut profiiliaan ja vilisee toimistoja, teattereita, ravintoloita ja lähellä on ostoskatu. Berliini on onnistunut pääkaupunki juuri siksi, että erilaiset toimijat, yhteiskuntaluokat ja rakennukset sikinsokin sovussa keskenään tekevät kaupungista jännittävän ja jollain tapaa tasa-arvoisen. Kaduilla ei tarvitse pelätä, koska joka paikassa on kaiken kastin porukkaa. Ghettoutuminen on vaikeaa, jos alueet pysyvät vilkkaina. En haluaisi Berliiniin suuria lasitalotornikeskittymiä, koska se tuhoaisi kaupungin tunnelman.